_16 p. syyskuuta_. Tänään kuuntelin ensimmäisen tuntini Suomenmaan
suurimmassa Mallikoulussa ja sattui se tapahtumaan I luokalla;
meitä oli siellä penkillä istumassa viisi kappaletta vastaleivottua
kandidaattia. Pikkupojat eivät läsnäoloaan paljonkaan arastelleet.
Tohtori Pontevan opetus oli selvää ja reipasta; aineena oli suomi,
äidinkieli. Ensin oli kielioppia: Mikä on subjekti? -- Subjekti on
se, josta lauseessa jotakin sanotaan! Oikein! Mikä on lause? -- Lause
on sanoilla ilmoitettu ajatus! Oikein! Harjula, tiedätkös jonkun
lauseen? -- Poika juoksee! Tohtori lisäsi: Niin, poika juoksee ja
-- huutaa. Hän on samalla leikillinen mies tuo opettaja. Sitten oli
heillä Maammekirjasta runo luettavana:
Laps Suomen, kasva siinä vaan
Kuin nuori koivu puistossaan,
Ja sille henkes uhraa!
Se oli joku patrioottinen runo, jossa kehoitettiin uhraamaan henkensä
isänmaan puolesta. Mitä on _uhrata_? kysyy opettaja. -- Se on samaa
kuin _antaa_, -- vastaa kimakasti eräs oppilas. Kuinkas voi henkensä
antaa isänmaalle? Kun menee _sotaan_! vastaa eräs pikkuolento
varmasti. "Vanha, turmiollinen lauseparsi!" ajattelen minä itsekseni,
olen näet nykyisin lukenut Bertha von Suttnerin valtavan "Aseet
pois"!...
Kummallinen tunnelma valtasi sieluni: Minäkinkö tässä nyt muka olen
maisteri ja kaikkia noita pikkupoikia viisaampi? Minustako, joka
aivan tuollaisena pullukkana tuonoin istuin koulupenkillä, nyt on
tuleva samallaisten pikkupoikain herra ja ohjaaja? Suuri erehdys!
Olen jokaista noista tuhmempi. Kieliopissa ovat he jokainen minua
viisaammat. En tottatosiaan niin tarkoin kuin he osaisi selittää,
mikä on _nomini_ tai mikä _partikkeli_. Minusta koko kielioppi onkin
hyvin ikävä ja joutava juttu. Vai onko siitä rahtuakaan hyötyä
todelliselle elämälle? Mitähän, jos opettajaksi tultua jättäisi
kajoomatta koko kielioppiin? Opettaisi vain runoja ja lauluja ja
kertoisi "elämän totuuksia"? Neuvoisi luontoa ja terveydenhoitoa
-- eikö olisi se paljon tärkeämpää kuin "partikkelit ja noominit"?
Varjeleisi nuoret ihmistaimet siitä, mistä omat opettajani minua
eivät varjelleet? Jaa, mitähän tästä tullenee...
_17:s päivä_. Kuuntelin ensi tuntini venäjänkielessä, -- aineessa,
jossa vakaa aikomukseni on tulla pedagoogiksi. Menin VI:lle luokalle,
jossa ilmoituksen mukaan oli venättä sinä tuntina. Kun opetus alkoi,
äkkäsin kuuntelevani -- kreikkaa. Nousin ylös, kumartelin ja pyytelin
anteeksi sekä poistuin kiireesti. Nämät olivatkin kreikanlukijoita,
mutta venäjänlukijat olivat eräässä syrjähuoneessa alakerroksessa.
Repäsin oven auki ja tapasin itseni kumartamassa venäjänkielen
opettajalle kumminkin jättäen esittelyn toiseen kertaan. Aivan
oikein: täällähän venättä luettiin. Puhuttiin parhaillaan niin
viehättävästä kulttuurimailman asiasta kuin "passiivin partisipin
preteeritistä"... "Onnii" ja "Jennii" kajahteli muikeasti vastaani.
Selkäpiitäni värisytti ajatellessa että nyt muka olin siinä
varsinaisessa elementissäni, jossa elämänleipäni olin ansaitseva!
Joka kerta kun opettaja teki kysymyksen, säpsähdin ja pidätin
hengitystä; en olisi tiennyt, jos _minulle_ nuo kysymykset olisi
tehty. Säikähdin kauheasti, kun muistin että olin maisteri, jolla
oli korkein arvosana mainitussa kielessä. Koetin kumminkin näyttää
siinä yksin kuuntelijana istuessani varsin asianymmärtäväiseltä. Eräs
oppilaista toi kohteliaasti kirjansakin minulle, jotta suvaitseisin
mukana seurata. Ja minä olin seuraavinani, loin silloin-tällöin
silmälasieni takaa oppineen katseen milloin opettajaan, milloin
johonkin oppilaaseen, joka sattui vastaamaan huonosti. Saas nähdä,
mikä tästä tulee, sanon vieläkin. Mutta ruokahaluni on ihmeen hyvä.
Ja se kai on oiva enne...
_19:s päivä_. -- Kuuntelin toisen tuntini venäjää V:nnellä luokalla.
Nähtävästi ei auskultanteista kukaan muu tätä kieltä kuuntele.
Päätäni vähän huumasi seuratessani kysymyksiä ja vastauksia.
Väsyneenä astuin ulos Normaalilyseosta ja marssin suoraapäätä
saunaan. Minulle on sanottu että kuunteleminen enemmän uuvuttaakin
kuin itse opettaminen.
20:s päivä. -- Kolme tuntia yhteen perään! Kuuntelin syrjäaineina
ensin historiantuntia, jolloin puhuttiin Englannin parlamentista,
maurilaistaisteluista ja jostakin Henrik Purjehtijasta; sitten
myös "uskontoa", jossa puhe oli jostain "saeculum obscurum'ista",
himmeästä vuosisadasta -- joista kaikista en tietäisi
tuontaivaallista. Venäjän tunnilla myös kävin -- torkkumassa.
Shto budjet, Bozhe moj? -- Tänään olen viimeistellyt valmiiksi
käsikirjoituksen uuteen runokokoelmaani...
_21:nen päivä_. -- IV luokka, suomea. Tekijän ja olijan nimiä,
paikan nimiä... Männikkö, lepikko, päivyt, yöhyt, poikue, pappila...
Tässä on kuitenkin ikäänkuin jotain kotimetsän tuoksua, sointuvan
kansankieleni sanoja. Tohtorin opetustapa on verrattoman raikasta.
Jospa hänen laillaan kerran voisi opettaa! Döbeln Juuttaalla... --
Se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot... -- Niin, se on mahtava runo,
sillä vain pilassa että sotaa ja verityötä ihastellen lauletaan. Mikä
on korpraali? kysyy opettaja. -- Se on vähän ylempi kuin sotamies!
huutaa oppilas tolkussaan. Jaa, se on sama kuin nykyaikainen
jefreitteri, jolla on kolme nauhaa, -- selittää tohtori. Tässä
pikkuasiassa viisaustieteen tohtori kuitenkin erehtyi. Entisenä
isänmaanpuolustajana tiedän näet jefreittereillä olevan vain yhden
kapean nauhan! -- Tunnin loputtua kävelimme tohtorin kanssa rinnan
alas rappusia.
-- Milloin annatte ensimmäisen harjoitustuntinne?
-- Minäkö? En uskalla vielä ajatellakkaan.
-- Antakaa pois vain I luokalla, eihän maammekirja ole vaikeaa.
Hymm...
Ystävällinen tohtori erosi minusta komeasti rykäisten. Se oli
seitsemäs tuntini. Aamiaisen jälkeen kuuntelin kahdeksannen ja
yhdeksännen.
_22:s päivä_. -- Latinaa 8--9 II luokka.
Nominatiivi Puella, suomeksi tyttö.
Genitiivi Puellae -- tytön.
Datiivi Puellae -- tytölle.
Akkusatiivi Puellam -- tyttöä.
Vokatiivi Puella! -- oi tyttö!
Ablatiivi Puella -- tytöltä, tytön kautta jms.
Mitenkäs kuuluu pluraalin datiivi? Armas?
Armas: Puellis -- tytön.
Opettaja (kiivaasti): Mihinkä kysymykseen vastaa datiivi?
Hän, Armas onneton, ei sitä tietänyt!
-- Tule minun luokseni kello 6! karjasi opettaja: -- kun kerran on
koulussa, niin täytyy oppia!
Taivutettiin myös _Incola_ sanaa.
-- Toivo, miten kuuluu monikon genitiivi?
-- Incola... Opettajan keppi paukahti pöytään: -- kello 6 minun
luoks...
-- Incolarum! kajahti samalla Toivon vastaus. Se pulpahti samalla
silmänräpäyksellä kun rangaistus määrättiin. Sillä kertaa vältti siis
poika rangaistuksen, mutta auta armias: kohta sai hänet opettaja
kiinni siitä ettei poika oikein tiennyt mihin asti oli läksyä. --
Kello 6 minun luokseni Armaan kanssa! huusi ankara ludimagister. --
Ja tuo päiväkirja mukanasi! Saat puolen tunnin arestin siitä ettet
tiennyt läksyä...
Toivo parka koetti turhaan sopertaa ettei hänellä viime kerralla
ollut ollut kirjaa ja että sentähden... Mutta tuomio oli lausuttu.
Toivo purskahti hiljaiseen itkuun eikä koko lopputuntina voinut
mielenliikutukseltaan seurata mukana, kun uutta läksyä valmistettiin.
-- Tämän, kaiketi ihan jokapäiväisen tragikomedian latinantunnilla
näin minä, auskultantti, "ja olen sen valmis valallani todeksi
todistamaan".
_23:s päivä_. -- Tänään kuten eilenkin olen istunut koulussa
kaikki viisi tuntia, mutta kyllämaar tuntuukin niissä kappaleissa,
joilla istutaan. Välitunneilla käyn ympäristössä kävelemässä ja
hengittämässä ulkoilmaa. Muutamilla tunneilla olen koettanut päässäni
sommitella runontapaista, -- mahdotonta! Jos vain tietäisin että
opettajaksi-antautuminen vahingoittaa runollista tuotantoa tai vie
hiiteen mielialat ja tunnelmat, niin hetipaikalla hylkäisin niin
kuivakiskoisen alan. Kuinka saisi tietää? Missä on kohtalon sormi?
Illalla palasin asuntooni paratiisillisesta paikasta. Tunteeni olivat
kukkuroillaan kultaa. Niitä oli niin paljon että oli mahdoton niistä
sulattaa riemunrunoa. En ole sepittänyt ainoatakaan runoa senjälkeen
kun auskulteeraamaan rupesin. Mitä tämä merkinnee? Hyväjumala!
_24:s päivä_. -- Eilenillalla kun kävelin runoilija Tantus
Kvantuksen kanssa Aleksanterilla, tuli vastaamme parvi koulupoikia,
jotka nostivat minulle lakkia. Tietenkään en kerennyt vastaamaan
tervehdykseen. Toverini onnitteli minua leikillisesti (ja luultavasti
sala-ivalla): Pitääköhän minun elää se päivä, jolloin olen näkevä
sinut lehtorina? Pudistin päätäni ja huokasin: "jospa tietäisit!"
Mutta sitten käänsin asian leikiksi.
-- Koulupojat nostavat minulle lakkia, ha, ha!
-- Tietääpäs sen: runoilija Kannelrinnalle!
-- Eivät he tiedä salanimeäni?
-- Tietävät kyllä, siitä saat olla patentti.
-- Arvelet kai että pitäisi jo "stormikin" ostaa?
-- Tietenkin! vieläpä kaksi kappaletta, joita pidät päällekkäin:
toista runoilijamaineesi merkiksi -- toista maisteri-arvosi tulkiksi!
-- Kiitos neuvosta, eiköhän kuitenkin yhteisen runoilijasynnin
johdosta ostettaisi yhteinen torni, jota vuorotellen kallossa
kanneltaisiin?
-- Enpä suostu, -- sanoi Tantus Kvantus ja ojensi järeän kätensä
hyvästiksi.
* * * * *
Tänään olin syrjäaineena seuraamassa voimisteluakin. Ruumiin
kauniiksitekeminen ja "mens sana in corpore sano" -- on sentään
luontoa lähempi kuin mensa-sanan taivutus latinantunnilla! --
Viidennellä tunnilla olin myös saksankieltä kuuntelemassa. Sama
iänikuinen juttu kuin muissakin kielissä:
Das Mädchen,
Des Mädchens,
Dem Mädchen...
Jos tyttöjä itsiäänkin tässä murheen laaksossa yhtä paljon
taivutettaisiin kuin tyttö-nimeä kaikissa kouluissa ja kaikissa
kielissä, niin kyllämaar kerran mailmassa saisimme kaikkiin
mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin taipuvaisia vaimoja. Sillä
muokassa siinä on tyttö-riepu hulivilipoikain hampaissa!
_26:s päivä_. -- Latinan tunnilla II luokalla:
Opettaja: Sinullahan on veli, joka on maisteri?
Oppilas: Niin.
Opettaja: Sinun pitää pyytää että hän lukee sinun kanssasi kotona, en
minä jouda täällä sinun kanssasi äkseeraamaan! Sinähän et tiedä mikä
on subjekti, mikä predikaatti lauseessa, sinä vain laskettelet sanoja
ulkoa kuin papukaija. _Sinun ei olisi pitänyt päästä tälle luokalle!_
Vaan kun kerran olet sille otettu, niin täytyyhän sinun nyt sillä
pysyä, mutta muistakkin että täytyy myös lukea ja ajatella. -- No,
sinä siellä, missä sinun kirjasi on, koska kurkistat toisen kirjaan?
-- Minun kirjastani on juuri tämä lehti poissa!
Vai niin. No, mitä sinä siellä, etkö tiedä mitä _taurus_ sana
merkitsee?
-- Minä olin maalla sunnuntaina!
-- Vai niin -- sentähden et muka tiedä läksyäsi. Eikö silläkin, joka
käy maalla, ole velvollisuutensa?
Oppilas (ujosti): O-on...
Hyvät ihmiset, luuletteko nyt että 10-vuotias poika täysin tajuaa,
mikä on velvollisuus?
_27:s päivä_. -- Uskonto-tunti IV luokalla. Puhuttiin Kristuksesta
Getseemanessa, kuinka hän yöllä rukoili, kuinka hän rupesi vapisemaan
ja kauhistumaan...
-- Miksi hän niin kauhistui?
-- Hän pelkäsi kuolemaa.
-- Niin, sillä kuolema on jotakin kauheaa.
Mitä kuolema oikeastaan on? -- Oppilas ei tiedä, vaan opettaja itse
selittää: -- Se on ikuista kulumista, alituista voimien vähenemistä,
alituista ruumiin koneiston rappeutumista. "Morior, dum orior": minä
kuolen kasvaissani -- sanoivat jo vanhat viisaat Roomalaiset. --
Missäs on Vanhan Testamentin mukaan ihmisen sielu?
-- Se on hänen veressään.
-- Tässä sanotaan että Jeesus hikoili verta. Kuinka se on selitettävä?
-- Hän oli niin kovassa tuskassa ja ahdistuksessa että veri seisahtui
ja pusertui ulos hikihuokosista.
-- Mikä hänet vihdoin rohkaisi?
Opettaja sai taaskin itse ammentaa vastauksen omasta tietopussistaan.
-- Se, kun enkeli häntä puhutteli, luvaten tällaisen kuoleman
merkityksen: kuinka miljoonat ihmiset ja niiden takana taas uudet
miljoonat tämän kuoleman voiton ja kärsimyksen johdosta saisivat
lohdutuksen ja ikuisen autuuden... j.n.e.
_28:s päivä_. -- Olin taas I luokalla, suomentamilla. Noista
pikkupojista pidän! Siellä lehahtaa aina vastaan luonnon raikkaus
ja lapsellisuus. Oikein tunnen nuortuvani, kun katselen poikasten
kasvoja. Mikähän tulevaisuus piilee tuonkin, vielä niin miellyttävän
muodon takana, minkähänlaiseksi ovat mailman olot ja kohtalon
tuulet tuon nuoren taimen kerran kehittävät? Eiköhän vain tuosta
vilkkaasta naskalista tule taiteilija tai tuossa vesassa piile tuleva
runoilija? Tuosta tulee etevä tiedemies, tuosta kuuluisa urheilija,
tuosta vakavasta paisuu kerran oikeauskoinen pappi! Tuossa taas on
ilmeinen tyyppi "pienehköstä, paksuhkosta, pyöreähköstä", tulevasta
valtion virkamiehestä, miniatyyri siitä, jonka Juhani Aho meille niin
mainiosti on esittänyt! Kas vaan tuota kaksinkertaiseksi pullistuvaa
leukaa, kas tuota nenän-nypykkää, joka niin pehmeänä painuu pyöreiden
poskien sisään. Ja tuosta taas tulee -- hutilus ja heittiö...
voi pikkuraukkaa, jos se sen itse aavistaisi nyt, niin se lapsen
sydämellä sitä itkisi! Mutta tuo tuossa: hänessä on jotain surkeaa ja
kamalaa, koko hänen persoonansa näyttää olevan surullinen todistus
niiden rikoksista, jotka hänet ovat mailmaan saattaneet. Lapsi parka!
Syyttä saa hän kärsiä isäinsä pahat teot...
_Iltapäivällä_. -- Tänään oli auskultanttien ensimmäinen kokous,
jonka oli kutsunut kokoon "opetusasiain ministeri". Istuttiin
opettajain huoneessa suuren pöydän ääressä. "Ministeri" saapui
rehtorin seuraamana ja lausui lyhyessä puheessa meidät tervetulleiksi
toivottaen menestystä (luultavasti sanoja, joita aina tällaisissa
tilaisuuksissa puhutaan). Hän puhui hengästyneesti ja hermostuneesti
eikä hänen puheensa mitään erikoista vaikutusta tehnyt. Kirjoitti
kaikkien nimet listaansa. Jokaisen piti nimensä kuullessaan vastata,
kuunteliko ensimmäistä vai toista lukukautta. Harmillista, kuinka
minussa koulupojasta saakka on ahdistava tunne rinnassa aina kun
tiedän lähestyvän sellaisen hetken, jolloin on persoonallisuutensa
ilmaiseminen suuren joukon kuullen.
Kandidaatti A----!
-- Ens... ensimmäistä, sopersin vuorollani ja kumarsin kuin unessa,
tuntien samalla itseäni silmättävän joka-suunnalta (en näet ole tuttu
juuri kenenkään kanssa). Kuulesti että opetusasiain herra lausui
nimeni hiukan erilaisella äänenpainolla kuin muiden nimiä. Oliko se
hänelle jotenkin tuttu tai vilahduttiko se mieleensä jonkun muiston,
en uskalla sanoa. Minusta vain tuntui...
Sitten valittiin esitelmänpitäjät Spencerin kasvatusopille. Uusikkoja
ei onneksi vielä pyydetty. Kumarruksia, äänettömiä, kömpelöitä... ja
kokous loppui. Loppuillan kävelin toverien seurassa kuutamossa.
_29:s päivä_. -- Tänään pistäysin erään matematiikan maisterin
kolleegakokeita kuulemassa. Siellä hän käydä heippasi kuin
mikäkin tuulimylly luokan edessä; tuulimyllyllä oli yllänsä
hännystakki ja säärissä kovin pitkälahkeiset housut... Alkutunnilla
esitti hän opetustansa selvästi ja täsmällisesti, mutta lopulla
hätäysi ja hämmensi asiat tuhannen tuppuraan. Kuuntelemassa tätä
tragikomediaa istui puolen tusinaa auskultantteja sekä täysi sarja
syvämietteisiä yliopettajia, joiden parvesta koko lopputunnin kuului
pahaa-ennustavaa murinaa ja puoliääneen-puhumista. Tuulimyllyä, joka
lakkaamatta levottomasti sätkytti siipiään, en tässä asemassaan
ensinkään kadehtinut! Opetusta en muistanut kuunnella, katseeni
olivat koko ajan kiintyneinä tuulimyllyn tuskaiseen liikkeeseen.
Ainakin kolmesti katsoi hän kelloansa eikä se kelvoton koskaan
näyttänyt olevan tarpeeksi paljon. Viimein kilahti koulun sähkökello;
sen sointi mahtoi kokeilijan korvissa kuulua enkelien laululta.
-- Pari tuntia kuuntelin taas venäjänkielen opetusta. Ne ovat
totisesti ikävimpiä tunteja! Opettaja on vähän unelias, vähän
laiska ja olemukseltaan -- peräti epäintresantti. Näen selvään
ettei häntä niin respekteerata kuin muita opettajia. _Hän tekee
venäjänkielen oppilaille vastenmieliseksi_; hän suutahtaa usein,
mutta ei suuttumuksellaan mitään voita. Oppilailla näyttää olevan
yleensä aivan huonot perustukset koko kielessä. On kuin raskas ilma
vallitseisi aina näillä venäjäntunneilla...
Ja tässä vihatussa kielessä minä muka pyrin opettajaksi? Herrajumala
sentään! Mutta minusta tuntuu, kun kuuntelen toisten opetusta, että
voisihan sen tehdä ainakin yhtä hauskaksi kuin muutkin aineet,
ehkä hauskimmaksikin kaikista opetusaineista. Miten? Ottaisi koko
opetuksen ikäänkuin leikin kannalta! Pitäisi oppilasten kanssa
yhtäpuolta: haukkuisi venäjänkieltä senkin sikakieleksi, asettuisi
oppilasten kannalle... ja kuitenkin esittäisi samalla tämän kielen
rikkaudet, tätä kieltä puhuvan kansan sielukkuuden, vapaustaistelun,
tämän kielen kirjallisuuden ihanuudet, runollisen voiman... kieli
kuin kieli, vapautukaamme ennakkoluuloista. "Ruotsalaisia emme ole,
Venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme vain Suomalaisia!" Soikoon
vaan tämä Arvidssonin huuto sieluissamme, mutta kuolemaa ei meille
tuota venäjänkielen oppiminen.
_30:s päivä_. -- Taas suomentunnilla I luokalla. Noihin pikkupoikiin
ei koskaan kyllästy. On kummallista nähdä, kuinka he vähitellen
oppivat niitä vieraskielisiä sanoja, jotka koulusivistykseen
kuuluvat. Kuinka ihmeellisiltä heistä tuntuneekaan ensi kuulemalta
sanat semmoiset kuin _nominatiivi, genetiivi_? Hyvin harvakseen,
tavuu-tavuulta lausuvat he esimerkiksi: _ak... kuu... sa... tiivi_,
samalla ikäänkuin unohtuen kummastelemaan että mikähän merkillinen
tiedon välikappale tämäkin lienee. Komitatiivia sanoi muuan hyvin
tolkussaan _kominatiiviksi_, ensin kotvanaikaa kotkotettuaan ko...
ko... ko... Toinen viisauden vesa yhtä totisena lausui _passiivi_,
kun tarkoitti _abessiivia_. Vai passiivi! huudahti opettaja
naurahtaen. Kyllä sitä vielä passiiviinkin kerran mailmassa tullaan.
_Pluraali_ se vasta on kaikista kiusallisin sana! Siitä tulla
puljahtaa väkistenkin "purlaari", "prulaari", "pruraali", vaikka
_singulariksen_ osaa jokainen sinkauttaa. -- Mutta kaikki tämä
aivoihin ahtaminen väkipakolla: eikö se oikeastaan ole jotain
luonnotonta, eikö siinä ole jotakin surullista? Miksi on elämämme
sivistys tehty niin pikkumaiseksi, että se vaatii noita pikkuisia
aivoja välttämättä imemään sisäänsä komitatiivit ja instruktiivit,
noominit ja partikkelit? Eikö se ole jollakin tavoin nurinperäistä ja
naurettavaa?
_3 p. lokakuuta_. -- Aamutunnit ovat raikkaimmat kuunneltavat.
Historian tunnilla sain kuulla sen vanhan tarinan Romuluksesta ja
Reemuksesta, jotka muka susimamma imetti. Semmoiset jutut historian
lehdillä ovat pojille keitaita Saharan aavikossa. Toisen tunnin
istuin luonnontieteellisessä kuulimossa maantiedettä seuraamassa
II luokalla. "Huopari" ukko on mainio opettaja! Siellä tulvahti
vastaan koko elävän luonnon esitys. "Suomea peittää metsävyöhyke
pääasiallisesti mäntyjä ja kuusia. Metsikköinä tavataan koivuja,
haapoja, tuomia, pihlajia, leppiä. Tervasleppä kasvaa vain
Etelä-Suomessa, harmaa leppä ulottuu hyvinkin pohjoiseen. Kataja
kasvaa yli Suomen, mutta on Lounais-Suomessa aivan erilainen kuin
pohjoisessa! edellisessä on se suora ja sorea, tuuhea puu; keski- ja
pohjois-Suomessa alenee se pensaaksi; Lapissa se ryömii ujona
ja lyhytoksaisena aivan pitkin maata, pitkin kaljua tunturia.
Siellä Lapin tuntureilla on omituinen, surkastunut kasvullisuus.
Tunturin juurella kasvaa mäntyjä ja kuusia; kun kiivetään ylemmäs,
kasvaa pieniä koivuja; kun siitä taas ylemmäs kohotaan, kasvaa vain
vaivaiskoivuja ja pienenpieniä pajupensaita, jotka keskikesän aikana
vain hiukkasen työntävät vihantia vesojaan maan sisästä ilmaan,
kuni arastellen; mutta kun siitä yhä ylemmäs kavutaan, ei kasva
enää mitään muuta kuin vähän sammalia ja leviä autiolla tunturilla.
Jos nuo tunturit olisivat jonkunverran korkeammat, kohtaisimme
vähänpäässä jo ikuisen lumen. -- Mutta Suomea koskettaa heikosti myös
n.s. tammivyöhyke. Tammia on Etelä-Suomessa ennenaikaan kasvanut
runsaammin, nyt ne ovat vähenemässä. Niiden mukana kasvaa muitakin
jalompia puulajeja: vaahtera, jalava, saarni, niinipuu eli lehmus,
jota siellä-täällä tavataan vielä Iisalmellakin asti ja Kallaveden
saaristossa, sekä hevoskastanja, jota on täällä esplanaadeilla
Helsingissä ja joka on erinomaisen kaunis puu ja kukkii kesäkuun
alulla. Pieni pyökkipuun taimi on täällä vanhan kirkon puistossa,
kaakkoiskulmassa. Pyökkejä muuten ovat enimmäkseen esim. Tanskan ja
Espanjan metsät". -- Puhuttiin myös ilmastosta. "Etelä-Ranskassa on
keskilämpö sydäntalvella 4 astetta, Pariisissa 2 astetta. Adrianmeren
rannalla on sydäntalvi niin lauhkea että puut eivät pudota lehtiään,
vaan seisovat vihantina läpi vuoden. Mutta kun mennään sisemmä
maahan, vuoristoon, jossa joet kaivautuvat maanalitse kalkkivuorien
läpi, niin siellä kohtaa meitä kova pakkanen. Saksan kylmimmät
seudut ovat Preussin järvimaat, lämpimin seutu on Reinin laakso". --
"Eläinmailma on myös eri vyöhykkeissä. Lapin tuntureilla elää sieltä
etelään tulematta valkoinen lintu, pulmunen. Siellä Lapin metsissä ne
asuvat tilhitkin, jotka jonkunverran Pohjoissuomessakin esiintyvät.
Siellä tuntureilla, joilla kasvaa pieniä, kauniita kukkasia, ne
parveilevat sopulit. Siellä se on peura ja hirvi; petoeläimistä on
siellä ahma ja naali, joka joskus tulee etelämpäänkin, jolloin sitä
luullaan 'valkeaksi ketuksi'. Siellä myös murmeli nukkuu yhdeksän
kuukautta vuodessa tainnuksissa... y.m." -- Suloinen asia olisi voida
opastaa nuoria poikasia luonnon merkillisyyksiä tuntemaan. Tämmöinen
aine olisi oikea _runollinen_ aine!
-- -- --
_6:s päivä_. Päiväkirja on vaijennut pari vuorokautta. Sillä,
välin on auskultantille tapahtunut jotakin odottamatonta. Uusi
runokokoelmani, josta minulla salassa oli niin hyvät toiveet, se
hyljätty, koko sen henki häväisty, kaikki arvo ja ansio kielletty --
oi jumala! "Emme ole katsoneet olevan syytä niiden julkaisemiseen"
niinhän siinä seisoo tuossa kamalassa kirjeessä. Näinkö surkeasti
siis runoilijaurani katkesi? Kaikki saavat sen tietää että
kokoelmani on hyljätty, minua osoitellaan sormella: "tuokin se
luuli olevansa jotain, nyt sillä on töppöset kääntyneet taivasta
kohden!" Näin tunsin, silloin kun isku sattui. Ja vieläkin vapisen
siitä iskusta. Näyttää siltä kuin kohtalo pakoittaisi minut vasten
luontoakin antautumaan pedagoogin uralle. Olen ollut kovassa surussa
yhtäperää kaksi vuorokautta. Sitä viihdyttääkseni olen harhaillut
yksikseni... virstottain ulkopuolella kaupunkia iltakuutamossa. Ei
ole hellittänyt. En ole tahtonut mennä kenenkään tuttavan luo, olen
päättänyt yksin tämän iskun kestää ja salata kärsimykseni. Ehkä
se vähitellen haihtuu ja alan tottua... Oi jumala, miten minua
rankaiset... pahoista töistäni!
-- -- Tänään minulle normaalilyseossa ensikertaa tarjoiltiin tuntia,
mutta koska se oli ruotsinkielessä, en rohjennut sitä oikein
vastaanottaa. Pikkuinen, vilkas poika juoksi jälkeeni välitunnilla
lakki kourassa: "Opettaja! opettaja! tuleekos opettaja meille
ruotsinkieleen täksi tunniksi?" huusi hän hehkuvin silmin. "He
kutsuvat minua opettajaksi, vaikka en sekuntiakaan vielä siinä
virassa ole ollut!" -- En! vastasin teeskennellyllä arvokkaisuudella;
-- teille tulee eräs toinen maisteri K. -- Näinä päivinä olen
alakuloisena istunut lyseossa huonosti seuraten opetusta.
_7:s päivä_. -- Kyllä näen että olen kiirastulen kintereillä.
Olin näet kuuntelemassa erästä toisen nuoren kokelaan pitämää
harjoitustuntia (latinassa) sekä sitä seuraavaa kritiikkiä.
Rehtorinkansliassa tapahtui arvostelu, siellä istui nojatuoleissa
suuren pöydän ympärillä, paitsi tunninantajaa, kielten yliopettaja,
Rector magnificus, ynnä kolme auskultanttia, allekirjoittanut siihen
luettuna. Toimituksen alotti yliopettaja kehoittaen tunninantajaa
itseään ensin tekemään huomautuksia omasta antamastaan tunnista,
mainiten puoleksi leikillä kaiken kritiikin lähtevän siitä
perustuksesta että "kaikki on inhimillistä". Minä olin luullut
tunnin käyneen loistavasti, mutta kummakseni sainkin kuulla, kuinka
kaikenmokomista pikkuseikoista osattiin huomauttaa. Vieläpä molemmat
auskultantantti-toverini osasivat tehdä monenmoisia muistutuksia. Kun
yliopettaja minultakin kysyi, oliko minulla jotain muistutettavaa,
vastasin vain että mitäpä tietäisi se, joka on outo näihin asioihin
ja varsinkin koska aine oli minulle syrjäaine. "Minusta tunninantaja
esiintyi varmana ja reippaana" sanoin -- itse epävarmalla ja
pelokkaalla äänellä. Nyt ryhtyi itse Pater Scholae arvostelemaan.
Paljon hän puhui ja selvästi näki että sillä miehellä oli syvät
tiedot, suuret kokemukset, tarkka silmä ja herkät korvat. Hänen
puhetapansa on ystävällistä, hienoksihiottua, mutta säälimätöntä.
Kumminkin oli hän yleensä tyytyväinen ja myönsi että tunninantaja
jo oli "melkoinen pedagoogi". Tätä kritiikkiä kuullessani ajattelin
kauhulla ja vapistuksella, miten itseni käy. Varmaan minun käy
hullusti, minulle nauretaan, irvistellään, tietämättömyyksiäni
pilkataan ja kummeksitaan? Mitä silloin teen? Ilmoitanko
avomielisesti että olenkin pintapuolisin ja kehnoin kandidaatti, mitä
koskaan on auringon alla ilmestynyt, sanonko etten tutkintoluvuista
ole tietänytkään enkä ymmärtänytkään hölynpölyä? Ja lausunko samalla
että minusta kaikki tuhmuuteni kuitenkin on pikkuseikka elämässä
ja että on aivan yhdentekevää, mitä herrat minusta ajattelevat?
Lahjattomuus ei ole häpeä! Elämän onni ja sisällys on ulkopuolella
näitä koulun temppuja. Sanonko silloin heille kaiken tämän vasten
naamaa?
_11 päivä lokakuuta_. -- Ensimmäinen opetustunti elämässäni! Jo
monta tuntia ennen tunsin ahdistavan painon rinnassani. Oli kuin
keuhkot eivät olisi saaneet tarpeeksi ilmaa, vaikka hengitin syvään
ja varustausin... Tohtori, joka vapaaehtoisesi tuntinsa minulle
luovutti, istui kuuntelemassa; huoneessa oli sitäpaitsi pari
auskultanttia. Kello oli kilissyt viimeisen kerran, täytyi työntyä
sisään, täytyi astua opettajan korkealle valtaistuimelle, täytyi
kirjoittaa nimensä päiväkirjaan -- käteni vapisi niin että tuskin
sain sen tehdyksi. Säikähdin hetipaikalla omaa asemaani. Herra-jumala
nähköön: minäkö tässä olen? Mitä taivaannimessä aijon tässä
toimittaa? Olisin huutanut kauhistuksesta, jos olisin tohtinut...
Jännittävä hiljaisuus!
Katsahdin luokkaan ja huomasin sen hämmästyksekseni vielä --
seisomassa. _Minunko_ siis piti käskeä heidän istua?... Istukaa
alas! kuulin itseni sanovan, mutta ääni kumahti varmaankin kuin
parahdus maan alta.
Taas jännittävä hiljaisuus! -- murhaava silentium!... Minun täytyy
avata suuni ja lausua, -- ei _kysyä_ jotakin...
Ja minä alotin:
-- Mitä ymmärretään sanojen taivutuksella?
Näin käsiä, pieniä poikain käsiä epävarmasti nousevan ilmaan:
varmaankin minua oudosteltiin? Kumarruin katsomaan oppilasluetteloon,
tokasin sieltä umpimähkää nimen.
Kuulin kysymykseeni jotakin vastattavan.
-- Oliko se oikein? kuulin itseni kovalla, kolkolla äänellä kysyvän;
silmäys paperiin -- nimen huudahdus - kysytty näytti ällistyneeltä
(varmaankin hän siltä näytti)... minä kysyin uudestaan, tai en minä,
vaan joku ääni minusta... kaikki oli kuin savun peitossa... tyynny,
tyynny! neuvoi joku rohkeampi sävel sisässäni -- ja minä koetin
parastani. Kysymyksiä ja vastauksia sateli: _nomini -- singulaari --
deklinatsiooni_ -- taivutetaan sana _aalto_ eri sijoissa!... Vielä
kerran, sinä siellä... ja vielä kerran... ja vieläkin kerran...
Kiusallinen paussi... Ottakaa kieliopit esille... N. N. jatkaa. Ensi
kerraksi saatte lisää kolme sijaa... Pankaa kirjat pois... Osaatteko
kertoa maammekirjasta kappaleen "Suomen maakunnat"? N. N. alottaa!
Lisää... ja lisää... entä sitten?... no, pysähdy... luetaan läpi
kaikki alusta... kovemmalla äänellä!... reippaasti eteenpäin... Sinä
luet jotenkin huonosti... Tietävätkö kaikki, mikä on räme?
-- Se on semmoinen vetinen paikka, jossa on paljon roskia! tiesi
helsinkiläinen koulupoika.
-- Ei siinä roskia ole! kuulen itseni oikaisevan: -- räme on yleensä
suo, pienempi ja ehkä mättäikömpi kuin tavallinen suo -- mene tiedä
maanmittarin määrittelyitä... Kuulen itseni lukevan ääneen eteenpäin
uutta läksyä: "Viimein tuli vanha, yksitotinen karhuntappaja ja sanoi
sotapäällikölle: kyllä huomaan aina kovin myöhään tulevani: mutta
herkut viimeisinä, Vaikka lyhty kädessä halki maamme etsisit..."
j.n.e. -- Yksitotinen! Mitä se on? --
-- Se on samaa kuin yksimielinen!
-- Ei ole, se on vakava, hätäilemätön... Katsahdin kelloon, se
osoitti viittä vaille kolmea. Vielä pari kysymystä, kirjasta
luettamista... ja kello kilahti -- kohta kilahti se toisen kerran ja
sen kilistessä kuulin itseni sanovan: "Te saatte nyt lukea uudestaan
koko kappaleen alusta loppuun, mutta lukekaakin niin hyvin että
osaatte kertoa..."
Tapasin itseni kohta koridoorissa, tohtori tuli luokseni ja sanoi
rykäisten:
-- Se oli nyt kai teidän ensi tuntinne? No niin, kyllähän sitä
siihen tapaan... vaan päävika opetuksessanne oli nyt se ettette
katsonut luokkaan, kyllä opettajan tulee katsoa luokkaan... ja ne
paussit... no, se on tottumattomuudessa... kyllä te teitte yleensä
hyviä kysymyksiä... mutta olisi saattanut kysellä enemmän esimerkiksi
karhuntappajasta ja antaa poikain itsiensä selittää, mitä mikin
tiesi. Antakaa nyt vain harjoitustunti yhteenmenoon.
Ja hän erosi minusta kuten ennenkin komeasti rykäisten ja pontevasti
päätään keikauttaen.
Vähän alakuloisena ja ristiriitaisessa mielentilassa astuskelin
päivällispaikkaani. "Minustako opettajaksi?"...
_12 p. lokakuuta_. -- Ja tänään oli kuin olikin ensimmäinen
harjoitustuntini (s.o. virallinen tunti). Samalla luokalla ja
samassa aineessa, missä eilen sain vapaehtoisen tunnin. Illalla
maatapannessani sen olin päättänyt ottaa, kävi miten kävi. Aamulla
8-aikaan kiiruhdin koululle ja ilmoitin asian Rehtorille. Rector
magnificus suostui, mutta pyysi erityistä ohjelmaa. Tunti oli oleva
jo kello 12. Kiiruhdin kotiin, tempasin paperiarkin. Tahdotteko
kuulla tämän ohjelman?
Ohjelma harjoitustunniksi suomenkielessä suomal. normaalilys. I luok.
Tunnin alussa kuulustellaan kielioppia:
a) kuulustellaan läksynä-olevat uudet sijat: inessiivi, elatiivi,
illatiivi.
b) annetaan luetella kaikki tähänasti-opitut 12 sijaa.
Taivutetaan joku nomini opituissa sijoissa. Tämä suoritetaan siten
että opettaja ensin itse lausuu sijan nimen ja yksi oppilas erältään
vastaa yhden sijamuodon kerrallaan. Sitten käypi opettaja saman sanan
taivutuksen läpi päinvastaisessa järjestyksessä: lausuen itse jonkun
muodon ja tiedustelee muotoa vastaavan sijan nimeä.
c) opettaja valmistaa uudeksi läksyksi seuraavat kolme sijaa:
adessiivi, ablatiivi, allatiivi.
Senjälkeen annetaan oppilaiden kertoa maammekirjasta kappale "Suomen
maakunnat", joka on heillä kotiläksynä. Kun tämä on tehty, ryhtyy
opettaja valmistamaan uutta kappaletta: "Lapinmaan tunturit". Se
tapahtuu seuraavassa järjestyksessä:
a) opettaja lukee ääneen osan kerrallaan;
b) kyselee luetun ymmärtämistä tiedustellen mahdollisesti oudompien
sanojen merkitystä ja itse niitä selitellen; sallii oppilaan omin
sanoin kertoa mitä tämä milloinkin jostakin esilletulevasta asiasta
omasta kokemuksestaan tuntee.
c) lopuksi antaa oppilaiden vuorostaan lukea kirjasta täten
selvitetyn kappaleen.
Tällaista menettelytapaa jatkuu tunnin loppuun saakka.
Helsingissä 12 p. lokak. 1898.
N. N.
fil. kand.
* * * * *
Eikös tämä kuulesta aito-pedagoogimaiselta ainakin näin
keltanokkasiltaan?
Ennen virallista esiintymistäni olin tietenkin kuin tulisilla
hiilillä. Vuoroin vilkasin kielioppiin, vuoroin heittäysin
maammekirjan kimppuun: aivoni tekivät salaperäistä työtä. Kuulin
hengessä itseni jo siellä kyselemässä, puhumassa, selittelemässä,
kuulin selvästi millä äänenpainolla mikin kysymys tehtäisiin.
Kertomuskappale vilisi täynnä salaisia, yksistään minulle
ymmärrettäviä merkkejä. Päivälehti oli jo varhain aamulla kannettu
ovelleni, mutta minä olin sen paiskannut avaamattomana nurkkaan:
"tässä ei nyt sovi aivojansa sekoittaa semmoisilla!" Aamiaista
syödessä vapisin eikä ruoka maistunut. Kiiruhdin Espikselle
kävelemään, pitihän tietysti saada ilmaa keuhkoihinsa. Lähestyessäni
Kappelia, kuulin torvisoiton säveleitä ja näin suunnattoman
ihmisjoukon vyöryvän kaartinkasarmia kohti. Kun kävelyltäni palasin,
sain kuulla että uusi kenraalikuvernööri juuri oli saapunut maahan
ja ottanut siunauksen kirkossa. Vai niin, mutta tällä pojalla
on tärkeämpääkin ajattelemista kuin jotakin Bobrikoffia! Tulin
kamariini, luin muutamia kertoja läpi oppilasluettelon, heittäysin
sohvalle seljälleni, nousin taas ylös, veri tuntui syöksyvän päähän,
söin omenan, muutin kuivat sukat, otin hiukan bromia, huuhdoin
kurkkuni oroolilla, kävelin edestakaisin huoneessa oppilasluettelo
kourassa, olin jo olevinani luokan edessä, rykäsin ja alotin: "meillä
on nyt tänään puheena suomenkielen sijat... mitkä uudet sijat olette
täksi päiväksi oppineet?"...
Kello osoitti 13 minuuttia vaille 12. Kokosin kirjani -- läksin.
Siellä oli auskultantteja jo koolla, luultavasti tulevat kuuntelemaan
-- oi jospa piru heidät veisi!
-- Teillähän on nyt harjoitustunti?
-- Onhan minulla...
Tiesiväthän ne juutakset sen kysymättäkin, olinhan ollut pakotettu
aamulla naulaamaan mustalle taululle ilmoituksen.
Jo kilisi kello -- hornan kello -- se kutsui miestä tuliseen
pätsiin. Ja minä menin edellä ja puolitusinaa pikkupiruja (s.o.
auskultantteja) seurasi perässä; aivan kintereilläni tulla luikki
se pää- (noh, te arvaatte). Nimeni kirjoittaminen kävi nyt
vakavammin kuin eilen, mutta vapisin minä nytkin. Uskalsin katsahtaa
kuuntelijoihini. Opetukseni alkoi kovalla ja kuuluvalla äänellä;
tunsin kohta saavani varmuutta enemmän; en peljännyt, menin luokan
eteenkin, istahdin ikkunallekkin. Ja äänessä pysyin koko ajan.
Lopputunnin istuin pöydän ääressä. Tänään katselin luokkaa silmiin.
Tästä ne siis minua eivät voisi tänään huomauttaa, ajattelin.
Oppilaitakin tunsin paremmin, olin laatinut jonkunlaisen pulpettien
pohjapiirustuksen. Tunti riensi raittiisti. En ehtinyt niin paljon
valmistaa uutta läksyä kuin olin toivonut. Puhuin koskenlaskusta
Lapinmaassa. Tiesinhän minä, miten koskenlaskussa menetellään,
tiesin, miltä näyttää, miltä tuntuu kosken kuohu, pyörteet ja
aaltojen pauhu. Tämähän oli oikeastaan minulle kiitollinen ala.
Kello kilahti, kilahti toistamiseen -- minun täytyi lopettaa...
Kritiikki seurasi heti, se kesti runsaasti tunnin. Paljon minua
huomautettiin, erinäisiä kyselytapoja neuvottiin välttämään,
"paraita metoodeja" esiteltiin... olin ollut pari kertaa kuulinma
hajamielinenkin, en ollut huomannut, kun eräs sanoi "ellatiivi" pro:
_elatiivi_ ja "taloa" pro: _metsää_. Kieliopin uusi läksy olisi ollut
havainnollisemmin valmistettava, isoa mustaa taulua olisi pitänyt
käyttää, siihen olisi kuulinma pitänyt kirjoittaa "pikkaraisia"
lauseita, joissa uudet sijat olisivat esiintyneet ja sanoa sitten
että "tämä se nyt on se sija, jota kutsutaan adessiiviksi" j.n.e.
Kun porosta oli kysymys, olisi kuulinma pitänyt hankkia poron kuva,
jota olisi näyttänyt luokalle. (Lemmostako minä sen hankin?) Kun
Ivalonjoesta ja Inarista oli kysymys, olisi välttämättä pitänyt olla
Lapinmaan kartta esillä. Ynnä muuta, y.m., y.m. Herra yliopettaja
myönsi että opetus oli käynyt selvästi ja katkeamatta, sujuvasti,
jopa väliin vilkkaastikin. Hän neuvoi kaikinmokomin ottamaan
yhteenmenoon toisenkin harjoitustunnin samalla asteella ja samassa
aineessa.
-- Sopisihan itsensä niittää työnsä hedelmät, lausui hän. -- Ja
sopisi nyt koettaa ottaa neuvoista vaarin... Jäin epäilevälle
kannalle. Kumarsimme ja läksimme eri suuntiin. Antaudunko
pedagoogiksi, en vieläkään tiedä; minulla on niin surulliset tunteet;
saattavathan temput olla hyviäkin, mutta vapaus on poissa, poissa...
P.S. -- Eilenillalla luin siskoni kirjeestä seuraavat sanat: "Tule
vain pedagoogiksi, ethän sinä kuitenkaan voine elää paljaalla
runoilemisella? Ja jotta runoella voisit, niin eläähän sinun
täytyy!" -- Onhan se loogillinen neuvo nuorelta tytöltä, joka
paraikaa lueskelee ylioppilaaksi. Ja hän jatkaa samaan äänilajiin,
kuvaillen kuinka voin tulevaisuudessa... kasvattaa nuorisoa,
istuttaa siihen vakavia aatteita, kylvää innostusta ja rakkautta
nuoriin mieliin... edistää... kehittää... Se kaikki ei estäne sinua
Nuoren Suomen kannelta "helkyttämästä, runoutta palvelemasta!..."
Ja sitten seuraa lämmin kehoitus ja varoitus: "Älä velikulta hylkää
sitä vaikutusalaa, minkä opettajan virka tarjoo! Jos nuorisolla on
opettaja, joka isänmaataan rakastaa ja sen runoutta harrastaa, niin
on se sama nuoriso seuraava esimerkkiä ja varttuva isänmaalliseksi ja
runolliseksi kansaksi."
Ovathan ne taivaallisen koreita sanoja. Mutta sitten tulee viimeinen
lauselma, joka on kuin kylmää vettä niskaan: "Hilppa se aina on
uneksinut että saisivat sinut Jatkoon -- venäjänkielen opettajaksi!"
Kiitos siukku-kulta, kyllä ymmärrän, mutta, mutta -- --?
-- -- -- -- --
_28 p. Lokak_. -- Monta päivää ja yötä olen elellyt runomailmoissa
muistamatta normaalilyseota. Minulta taitaa sittenkin tulla runovihko
jouluksi! Olen verrattain raittiilla mielellä ja hyvissä voimissa.
Terveyden oireita lienee ihmisessä että hetkellisesti voi nauttia
omasta itsestäänkin. Muutamia päiviä takaisinpäin olin tosin kovin
surkeassa tilassa. Elämäni häilyy valoisan hyvyyden ja mustan
syvyyden vaiheilla...
_1 p. marraskuuta_. -- Tohtori Ponteva oli minua pyytänyt ottamaan
suomenkielen tuntinsa III luokalla. Tuntui jotenkin vapaalta ja
helpolta astua luokan eteen, kun ei ollut ketään kuuntelemassa.
Kieliopista selitin heille t:n vaihtumiset s:ksi i:n edellä valaisten
näitä intresantteja juttuja kirjoittamalla mustalle taululle
esimerkkejä erään metoodin mukaan, jota muistin yliopistossa
nähneeni. Mutta poikanaskalit eivät vain istuneet siivolla niinkuin
harjoitustunnilla; siellä noustiin ylös, huudettiin ja viuhdottiin
viitaten: "opettaja! opettaja!" Hiljaa pojat! täytyi minun aina
vähäväliä karjaista kuten vanhan koulupirun. Tuskin oli kello
kilahtanut, kun kaikki ryntäsivät opettaja-pöydän ääreen lukeakseen
päiväkirjasta, kuka se heillä oli ollut opettajana. "Kylläpä te
olette aika velikultia!" naurahdin poistuessani luokalta.
_3:s päivä_. -- Sataa ja tuulee tuimasti. Sateensuojaa on ollut
mahdoton pitää levällään kadulla kulkiessa. Raskas pimeys on
vallinnut koko päivän sisällä ja ulkona. Tämmöisessä säässä -- josta
muutoin tavattomasti pidän -- astelin päivällä koululle ja annoin
ensimäisen venäjänkielen tuntini (ei harjoitustuntina) V luokalla.
Minua suvaitsisi arvostella saman aineen varsinainen opettaja,
tuo punapartainen pienenläntä mies, jolla on rasvaiset silmät ja
venäläinen akka. Tietämättä suomentunneistani otaksui hän että tämä
oli ensimmäinen tunti elämässäni ja nähtävästi siitä syystä esiintyi
jotenkin isällisenä neuvonantajana huomauttaen m.m. että olisi ollut
esiintyminen reippaampana luokan edessä -- huomautus, jonka tahtoisin
viskata juuri hänen omaa naamaansa vasten. Myönnän kyllä että en
ollut mikään reipas tällä tunnilla, mutta sen teinkin _tahallani_ --
erityisistä syistä. Lausui hän sitten tuo "punapartainen tataari"
muutamia kiittäviäkin puolia opetuksessani... Minusta tuntuu
venäjänkielen opettajaksi tulo tällä hetkellä kerrassaan plöröltä. En
mieti sinne enkä tänne. Piru vieköön kaiken pikkumaisuuden!...
_11 päivä_. -- Piru vieköön koko pedagoogiksi tulemiseni! Eilen
annoin harjoitustunnin venäjänkielen alalla ja menihän tuo verrattain
hyvin, ainakin metoodia yliopettaja paljon kehui (havainnollinen
metoodi), mutta kun tänään annoin samassa aineessa ja samalla
luokalla toisen harjoitustunnin, niin mitäs tapahtuikaan? Tapahtui
se että melkein heti tunnin alettua äkisti koko ajatuskyky katkesi
-- ja kun sen huomasin, kauhistuin itsekkin niin perinpohjin että
teki mieli hiidenhamppua rynnätä ulos luokalta ja jättää kaikki
skandaaliani nauramaan. Kumminkin pidätti minua joku tuntematon,
tuhma voima paikoillani ja jäin siis sopertamaan ja hapuilemaan kuni
hukkuva. Ja tajutessani että tämän tunnin onnen aurinko oli ikuisesti
minulta laskenut, masentui mieleni niin, että en viitsinyt tehdä
sitäkään, mitä olisin voinut tehdä, pysyinhän kuitenkin äänessä
koko tunnin, ja annoin tuiskuna sadella kysymyksiä pojille, jotka
näyttivät vähän kylmemmiltä kuin eilen. Esitettävänäni oli venäjän
bytj-verbin preteeriti-muodot ja merkitykset ja sitä varten otin
vertauksia suomen, ruotsin ja latinan kielistä -- nähtävästi tahtoen
rohkeasti näyttää syväoppisuuteni. Mutta ylpeys käy aina lankeemuksen
edellä ja naurettava erehdys sattui minulle, kun väitin että latinan
"kirja" sana on yksikön nominatiivissa muka _librum_ eikä _liber_,
vaikka oppilaat sen itse oikein tiesivät. (Jos ei olisi ollut
kuulijoita, ei tätäkään lapsusta olisi tapahtunut). Turhaan muistin
silloin saaneeni laudaaturin latinankielessä ylioppilastutkinnossa
6 vuotta takaperin. Epäilin kyllä erehtyneeni ja tunsin että
myrkyllistä sihinää oli ilmassa (mikä tuli kuulijain penkiltä) mutta
kaikki oli jo myöhäistä. Kun tunti loppui, ajattelin karjaista Tshort
vozjmi! -- ja opettaa se oppilaillekkin. Olihan minulla ollut vallan
selvä ohjelma mielessäni, mutta näin nyt kohtalo minua rankaisi.
Tosin ei sovi toivoa että nuori kandidaatti, joka samana päivänä
juuri lukee korehtuuria uuteen runovihkoonsa, samalla voisi olla
onnistunut pedagoogi! Kritiikissä en hiiskunut paljon muuta kuin että
tuntini tiettävästi oli "mennyt penkin alle". Pari auskultanttia,
jotka olivat kuuntelemassa, sanoivat kumminkin ettei tuntini "aivan
päinhongikkoon" mennyt. "Punapartainen tataari" antoi sitten minulle
"neuvoja" -- herra yliopettaja ei koko komediaan huolinut sekaantua,
olihan siksi hieno. No niin, ei näy sopivan yhteen harjoitustunnit ja
lyyrillinen runous. -- --
_15 p. marrask_. -- Kun tänään kello 1 menin venäjäntunnille
VII:nnelle luokalle, kuunnellakseni 90:nnen tuntini, tapasin
kummastuksekseni tuon inhoittavan ryssänopettajan puettuna pitkään
mustaan lievetakkiin ja puhumassa silkkaa venättä oppilaille,
mitä en tähänasti muista kuulleeni millään luokalla. Tunti oli
loppumaisillaan, kun kuulin sotilaskannusten kilinää alhaalta,
kilinä katkesi hetkeksi, mutta sitten sen taas selvästi erotin,
kas -- nyt se lähestyi, lähestyi... Venäjänkielen opettaja ei
näyttänyt kuulevan mitään. Mutta minä kuulin ja ymmärsin. Jonkun
sekunnin kuluttua astuikin -- kenraalikuvernööri Bobrikoff muutamain
muiden nappiherrain seurassa luokalle. Entisenä sotilaana ajattelin
että "kukahan meistä nyt huutaa _smirnaa_?" mutta samassa älysin
ettei minun tarvinnut muuta kuin nousta ylös kuuntelijapenkiltä ja
luovuttaa paikkani sapeliherroille. Jäin seisomaan luokan uunia
vasten. Kenraalikuvernööri istahti alas ja puhutteli istualtaan
punapartaista opettajaa, joka oli ponnahtanut seisomaan ja karahtanut
kasvoiltaan veripunaiseksi. Tietysti keskustelu kävi venäjäksi.
Korkea herra kysyi, mitä oppilaat ovat lukeneet ja pyysi jatkamaan.
Ryssänopettaja alkoi nyt kysellä juuri samoja kysymyksiä, mitä olin
kuullut hänen pänttäävän tunnin alussa:
Kto napisal etu poovjestj?
Vastaus: Graf Ljef Nikolajevitsh Tolstoi.
Kto geroi etoi poovjesti?
Vastaus: Shilin... j.n.e.
Ja koska oppilaat olivat valmistetut ikäänkuin papukaijat, osasivat
he tietenkin lyhyesti jätkyttää tarvittavat vastaukset. Näin kului
vain pari kolme minuuttia ja samalla kello soi. Kenraalikuvernööri
lausui nyt istualtaan: davoljno -- jo riittää! Ja kääntyen opettajaan
sanoi olevansa _hyvin tyytyväinen_ siihen mitä oli kuullut sekä käski
adjutanttinsa (mustapartaisen parooni von Kothenin) tulkita hänen
"tunteensa". "Venäjäksi eivät ymmärrä", kuulesti minusta adjutantti
mutisevan.
-- No, sanokaa se heille _heidän kielellään!_ komensi Bobrikoff.
Adjutantti sopersi huonolla suomenkielellä ja ikäänkuin häpeissään
että täytyi tällä kielellä esiintyä:
-- Kenraalkuvernöri tahto sanoa että hän on teiden kanssa hyvin
tytyväinen!
Yksi oppilas, joka ei ollut viitannut, oli herättänyt hänen
ylhäisyytensä huomion, ja Bobrikoff alkoi tiedustaa, eikö tämä mitään
osaakkaan.
-- Hän on hyvin heikko, hyvin heikko oppilas! kuulin ryssänopettajan
selittävän (oppilasparka istui kalpeana ja häpeissään --
vähemmästäkin!).
-- Millä kielellä te täällä opetatte venäjää! kysyi Bobrikoff.
... En saanut selvää, nakkasiko opettaja tässä paikassa hätävalheen
vai ei.
-- Niin, on nimittäin hyvä, kun aineen opetus käypi venäjäksi! sanoi
kenraalikuvernööri. -- Te tietysti puhutte venäjää?
-- Puhun -- ja myös suomea ja ruotsia, vastasi opettaja sangen
lipevästi.
Kenraalikuvernööri oli noussut ylös ja teki lähtöä. Hän kääntyi nyt
luokan puoleen ja sanoi mahtavasti:
Zshelaaju vam uspjeeha! sekä pyysi sitten tulkin kautta että ne, jotka
hänen sanansa ymmärsivät, nostakoot kätensä ylös.
Ei ainoatakaan kättä noussut!
Opettaja vähän hätääntyi ja koetti turhaan tingata oppilaita
arvaamaan.
-- Onhan meillä ollut "djeelatj uspjeehi", huusi hän.
-- No, sanokaa se heille suomeksi! komensi Bobrikoff kiusaantuneena.
-- Kenraalikuvernööri toivoo että te edistyisitte! änkytti opettaja
turkinpunaisena ja hämillään ollen, nähtävästi keksimättä parempaa
käännöstä.
Oppilaat näyttivät hölmistyneiltä... Kannukset alkoivat kilistä ja
seurue poistui -- eikä enää koskaan tullut takaisin.
_19 p_. -- Viimeaikoina olen vastenmielisesti käynyt koululla. Nuo
vaaditut 100 tuntia ovat jo ansioluettelossani...
_21 p_. -- Uskonnon tunti I luokalla.
Opettaja: Noo, mitäs olette täksi päivää lukeneet?
Oppilas: Iisakista ja hänen pojistaan.
Toinen oppilas (huutaa samalla): Minulta putosi nappi puserosta!
Opettaja: Vai putosi sinulta nappi. No ota se ylös! -- minä näen sen
jo tänne asti, mihin se pyöri... Mitä se tietää että Rebekka oli
hedelmätön?
Oppilas (terveesti): Että hänellä ei ollut sikiöitä!
Paussi.
-- Noo, minkälaisia poikia olivat nämät veljekset?
Oppilas: Jakob oli sivistyneempi kuin Esau. Esau oli kömpelömpi ja
karvaisempi.
Opettaja: Jaa, se Jakob oli oikea mammanpoika... Mutta mitä se
esikoinen on? Lintuko vai kala, vai mikä se on?
Oppilas Lindholm vastaa: Se on -- keitetty lammas!
Yleinen nauru.