Pohjois-Suomessa asui pienessä mökissä työmies nuoren vaimonsa
kanssa. He olivat menneet naimisiin, kuten niin moni muukin heidän
vertaisistaan, ilman muuta rikkautta kuin kaksi vankkaa, työhön
kelpaavaa kättä.
Hilma ja Heikki perustivat kodin. Heikki rakensi pienen tupasen,
ja sitten oli pesä valmis. He asettuivat erään sahan läheisyyteen,
jossa Heikki kävi työssä, ja Hilma piti alituisesti hyvää kaljaa
sahan työmiehille tarjolla, joten hänellä aina oli pieni käsiraha.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät niin iloisesti, ja taivas
näytti niin siniseltä ja kirkkaalta, ikäänkuin sinne ei milloinkaan
pilvenhattaraa syntyisi.
Ensimäinen talvi meni ja sen perästä kevät ja kesä, aina yhtä
tasaista rataa. Mutta toisena talvena oli perhe-ilo lisääntynyt;
pieni Erkki oli tullut Heikin ja Hilman kotiin ihan kuin
joululahjaksi. Tämä pieni vesa vei nyt äidiltä paljon aikaa, mutta
vielä Hilma ehti tehdä kaljaa yhtä hyvin kuin ennenkin, ja Heikki
teki työtä kuin aimo mies.
Vuodet riensivät eteenpäin, ja pikku Erkki kasvoi ja vaurastui.
Hänellä oli ollut jo pieni siskokin, mutta kun paha kulkutauti,
tulirokko, liikkui, niin korjasi Jumala lapsen. Erkkikin oli ollut
kovin huonona sairaana, mutta tuli kuitenkin terveeksi jälleen isänsä
ja äitinsä iloksi.
Eräänä päivänä toi isä kaupungista tuliaisiksi Erkille kuvapaperin,
johon suurilla kirjaimilla oli painettu: _Jesus tulee!_ Tämä oli
ensimäinen kuva, jonka Erkki oli nähnyt, ja sen vuoksi se tuli
hänelle niin erittäin rakkaaksi. Ei hän silloin vielä paljoa tiennyt
rakkaasta Vapahtajastamme, mutta kun hän tuon kuvan näki, niin hän
joka päivä kysyi äidiltänsä jotakin siitä; ja köyhä, oppimaton
äiti saattoi kertoa kuvasta vaikka kuinka paljon, sillä jokainen
kristittyhän tuntee kalliin Vapahtajamme Jesuksen elämänhistorian.
Sittemmin sai Erkki nähdä monta kuvaa, mutta niistä ei mikään niin
jäänyt hänen mieleensä kuin tuo ensimäinen.
* * * * *
Aikojen kuluessa muuttuivat olot Heikin perheessä. Ja syynä siihen
olivat "huonot ajat", kuten sanotaan... Sahan omistaja teki
konkurssin _huonojen aikojen takia_.
Heikki jäi nyt työttömäksi. Hilma valmisti kaljaa, mutta se happani
ennen loppumistansa; ei tullut ostajia. Työtä etsittiin vähän aikaa,
mutta kovin niukasti sitä saatiin.
Kuukausia kului, ja vihdoin, kun varat tuntuvasti vähenivät, päätti
Heikki, samaten kuin moni muu ennen häntä, lähteä pääkaupunkiin
työansiolle. Tuumasta toimeen. Sellaisen köyhän perheen muutto oli
pian toimeen saatu.
Heikki asettui asumaan syrjäkadun ääreen, erään leivintuvan perällä
olevaan pieneen huoneeseen. Hilma rupesi taas valmistamaan kaljaa
myytäväksi ja Heikki sai myöskin työtä. Mutta pikku Erkki ei ollut
tyytyväinen: hänen rakas vapahtajankuvansa oli muutossa kadonnut. Hän
itki sitä kauan, mutta se pysyi poissa, ja lapsen kyyneleet kuivuivat
ja kuva jäi unohduksiin.
Mentiin taas vuosi eteenpäin, mutta rupesivat "huonojen aikojen"
jäljet tuntumaan pääkaupungissakin. Heikin perheeseen tämä koski
myöskin mutta he eivät valittaneet, vaan koettivat tehdä työtä
halvemmasta ja ponnistivat voimiansa yhä enemmän, jotta sillä
saisivat vahinkonsa korvatuksi. Mutta jousi oli liiaksi jännitetty.
Työ ei enää tuottanut ruokahalua, kuten ennen; mies kaatui vuoteelle,
ja vaimon oli vaikea yksin elättää heitä.
Eräänä aamuna, kun pikku Erkki heräsi, näki hän isänsä istuvan
vuoteella kädet ristissä, rukoillen: "hyvä Jesus, tule auttamaan!"
Erkki nousi kiireesti sängystä, puki vaatteet yllensä ja läksi
leipomatupaan, jossa äiti kaljaa valmisti. Hänen mieleensä johtui
kuvapaperi, joka hänellä oli ollut. Se haamoitti ensin ikäänkuin
usvan läpi, mutta usva hälveni, ja nyt hän sen muisti ihan selvästi,
muisti kirjoituksenkin, jonka äiti oli sanonut olleen: Jesus tulee!
"Äiti", virkkoi Erkki, "missä on minun kuvapaperini? Isä huutaa
Jesusta, enkä minä löydä kuvaani!"
"Lapsi raukka, isä rukoilee, että Jesus, Vapahtaja, jonka kuva
sinulla oli, tulisi meitä auttamaan."
"Niin, mutta sitä ei ole, mihinkä se pantiin? Sanoithan, että
minäkin, aina kun kuvaa katselin, muistaisin rukoilla Jesusta, sillä
Hän aina auttaa!"
"No niin, ole nyt vain rauhassa; en nyt jaksa kaikkia selitellä. Kun
lähden kirjakauppaan, tuon sinulle Vapahtajan kuvan", sanoi äiti,
joka oli niin väsynyt, että kärsivällisyys oli hetkeksi poissa.
Kirjakauppa ja tuo rakas kuva ne nyt pyörivät pikku Erkin päässä
eroamattomina; ja kun hämärä tuli, puikahti poika ulos. Hän kulki
katuja pitkin, kurkisti valoisista ikkunoista sisälle. Siellä näkyi
paljo kaunista, mutta kaikki tuo ei Erkkiin mitään vaikuttanut,
sellainen ei häneen koskenut. Vihdoin tuli hän erään kauppapuodin
luo, jonka hän heti huomasi kirjakaupaksi, koska ikkunoista näkyi
paljo kirjoja ja tauluja. Hän katseli kauan ja tarkasti sisälle
-- ja kummallista! Siellä oli kuva, jolla oli sädekehä pään
ympärillä; se oli hänen vapahtajankuvansa näköinen, mutta sentään
ihan toisenlainen. Vaan nytpä ei mikään olisi voinut estää poikaa
menemästä sisälle huoneeseen tuota kuvaa lähemmin tarkastamaan. Hän
riensi sisälle eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan meni
suoraan Vapahtajan kuvan luo, joka hienoissa kehyksissä riippui
seinällä. Poika katseli sitä kauan järkähtämättä. Eräs vanha herra
oli huomannut hänet ja katseli häntä ihmetellen. Vihdoin hän kysyi
lapselta:
"Mitä sinä katselet?"
"Onko tuo Jesus?" kysyi lapsi.
"On se Jesuksen kuva."
"Oi, antakaa minun viedä se kotiini vähäksi aikaa edes! Isä on kovin
kipeä ja huutaa: Jesus, tule luokseni, tule minua auttamaan!"
Vanha herra oli hetken vaiti, mutta kysyi sitten: "onko isäsi ollut
kauan sairaana?"
"On se ollut kauan."
"Onko hänellä lääkäriä?"
"Ei meillä muita ole kuin äiti ja minä."
"Eikö teillä ole ollut ketään vierasta, joka on määrännyt isällesi
rohtoja?"
"Ei meillä ole ketään ollut, äiti vain on antanut vähän ruokaa, mutta
isä ei ole syönyt. Mutta kun saisin Jesuksen meille, niin isä kyllä
tulisi terveeksi. Äiti sanoi, että Jesus kuulee, kun rukoilee."
"Lapsi parka, Hän on sinua varmaan jo kuullut. Rukoile häntä vain,
vaikkei sinulla kuvaakaan olisi! -- Mutta tässä saat paperin oikein
omaksesi, ja siinä on Jesuksen kuva."
Vanha herra otti paperin, jossa Vapahtajan tulo Jerusalemiin oli
kuvattuna. Alle oli painettu: Jesus tulee!
Erkin iloa ei voi kuvata; hän niiasi ja kumarsi, ja silmät
säteilivät. "Tämä on juuri minun Jesukseni, joka hukkui, kun tänne
muutimme", sanoi poika ja aikoi aika kiireesti rientää kotia, mutta
vanha herra käski hänen odottaa, kunnes hän itsekin joutuisi mukaan.
Herra puhui vähän aikaa telefonissa, ja hetken perästä astui eräs
toinen herra puotiin. Vanha herra sanoi pojalle:
"Saata nyt meitä kotiisi!"
Erkin vanhemmat olivat ihmeissään, kun poika astui sisään kahden
vieraan herran kanssa; mutta Erkki ei joutanut heistä huolimaan, hän
vain riemuissaan näytti paperiansa. Se oli ihan samanlainen kuva kuin
se, jonka isä ennen oli hänelle tuonut. "Ja nyt tulee isä terveeksi!"
vakuutti poika varmana.
Vanha herra oli ottanut lääkärin mukaansa. Tämä nyt tutki Heikkiä ja
määräsi rohtoja.
"Mutta meillä ei ole, millä ostamme", sanoi Hilma alakuloisena.
"Kyllä lähetetään, käyttäkää niitä vain, kuten tohtori on määrännyt.
Mutta sinä, pieni poika, pysy aina niin sydämestäsi kiinni
Vapahtajassasi kuin nyt, niin hän sinut varmaan hyvään kotiin
saattaa!"
Herrat menivät pois, mutta muutaman tunnin perästä tuotiin rohtoja ja
ruokaa.
Pikku Erkki nukkui sinä iltana niin onnellisena, kuin ihmislapsi vain
olla saattaa, sillä tuo rakas kuva oli vuoteessa hänen vieressään.
Jesus oli tullut hänen kotiinsa!
Heikki parani vähitellen ja sai hyväntekijältään työtä, mutta pikku
Erkki oli vakuutettu siitä, että Jesus se oli, joka tuli ja teki
kaikki hyväksi.
Ja Erkin usko oli kyllä oikea!
(Uusi Suometar.)