Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin
kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita
riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä
täyteen ahdattuina ja ovet tiiviisti sulettuina muistuttivat täyteen
syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden
puutteelle. Naiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan
värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.
Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden
aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon
pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli
pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti
nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.
Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä
linjaseipäitä, kymmenen syltä aina seiväsparin väliä. Seivästen
välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine
savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti
ja siinä, jossa se päättyi, liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin
patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja,
joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla
uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.
Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla
kaivaakseen ojaa neljäsataa syltä ja maksuksi piti hänen siitä saada
lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä
iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän
oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltä eteenpäin ja
tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.
Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä
koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi
ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat
joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden
varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.
Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän
linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä
lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä
uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja
ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle
polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten
samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin
kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta
se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä
vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin
tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi
lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi
pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti
lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin
nousseiden päälle mötköttämään. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi
kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta
uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle
-- ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli
ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan
ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan
ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen
oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi
väreetönnä savinen vesi.
Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen
saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille
pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä
liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen
ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri kieriviä
harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat
alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti
mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle,
täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi
mietteisiinsä.
Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka
lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa
asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan
siitä alkaen kun hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan
painoi, -- ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset
mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka
Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja
he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä
taluttaen ja Maija perässä piiskalla rapsien. Puolitaipaleella tulee
sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää
mälliä ja saa sanoiksi: "No -- kenenkäs lehmää te...?" ja hän vastaa
lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei
olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki
heidän peräänsä katsomaan...
Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin
kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua
siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen
sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää,
mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet
maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.
Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä... Ja pitäisi olla hyvä lehmä,
lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän
välissä... Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen
oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli
ollut sarven juuressa... Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja
kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään:
valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja
jalat samoin polvista alaspäin punaiset... Senkin muisti, että vasen
sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin
oikea...
Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään,
istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan
heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen.
"Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen,
kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan
lehmän kahtia..." -- ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa
kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin
lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia... olihan siinä
vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin... Mutta sitten taitaisi tulla
riita kumpi kummankin puolen saisi... hän tahtoisi takapuolen ja
isäntä myös... ja niin tulisi taas lakiin meno... Hm! kaikkia sitä
aikamies kuvitteleekin" -- ja naurahtaen sylkäisi hän piipunpesään,
kopisteli sen kengän kärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään
jatkamaan.
Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltä,
sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli
kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival.
Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista sylen täyteen, nousi hän
ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea
pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina
maanantai-aamuksi...
* * * * *
Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä
tiistaina eikä seuraavanakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät
sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin
tultuaan oli hän häätynyt vuoteeseen, sisältä kun oli alkanut kovin
väännellä ja samalla vilunpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä
huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan
kerittiin hakea.
Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli
kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin
pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti
ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita,
köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia,
korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli
ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista
ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan
saatettavana.
Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä
aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle
lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja
keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka
kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja,
joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja
massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin
kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten
kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan
ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi
tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän
hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas,
heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue
hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat
itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän
kurjuutta vastaan...
Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta
ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin
lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken
katkera itkit likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen,
köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan
vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen
taivas, ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset
hautausluvut, joiden päälle lukkari alotti virren värssyn. Lukkari
veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti
tuulentohauksiin.
Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasotettu,
hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä
jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa
viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä
niisteli, sitä paikkaa kohti, jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet
katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi
kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia
arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä..."
Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain
vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli
taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui
murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen
lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan.
Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.
(Novelleja.)