Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin
perukassa -- kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välillä -- ei "puhdas
ruis" eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista
rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta
kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu
suoraksi "Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden
olisi tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan
tehnytkään -- kaikista vähimmän Kyllös-Perttu perheineen.
Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään
itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle,
mitä jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten
kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää
"ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi
olikin jo kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo
itseäänkin iljettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi -- ja
vieläpä keskellä kiireintä heinäaikaa -- piti käydä papin edessä
polvillaan könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa
suhteessa siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että
Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uutistalo,
kun siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä
lisännyt senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta
kantaa".
Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä
"murhetta kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen
lisää saisi. Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita
möyriä ja haalata jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden
mahtavista metsistä, sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista
korvista, mutta ei puute siltä oikein ottanut hänen mökistään pois
paetakseen.
Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota
tuonnemmaksi läheisen, tummanvihreän ja taivaslakisen kuusikon
ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän
kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan
ovat kruunun -- ymmärrätkös -- yhteiskunnan!"
Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän
hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään
nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta -- vai mikä ruunu se
lienee -- kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.
Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja
niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa
Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja
leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.
Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa.
Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran
rinteellä ja rastas raksatteli tuon tuostakin Heinälammin
hymyilevillä rannikoilla, kun mies illansuussa kotiinsa kiiruhti.
Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi
päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän
komea oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella,
sillä väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä
ruishalme, jonka hienot, vasta puhjenneet tähkät taljoilleen
nuokkuivat vienossa iltatuulessa.
-- "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä
huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten
vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä
kokoon keräilevät. Sitten kynnän sen sängen -- -- --"
Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti
Pertun omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo
lyhyeksi leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan
kasvaa.
Vieläköhän tuo kasvaneekaan?
-- "Mitenkähän sitä nyt ilkeää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin,
varsinkaan Annin ja lasten -- -- --"
Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta
hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta
lähemmäksi koti joutui. -- "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona!
Mutta eihän se olekaan. Varmaankin se on Siken kanssa verkoilla,
koska ei ole ruuhta valkamassa ja niin melukasta solinaa kuuluu
pihamaaltakin." Perttu kuulosti sitä tarkemmin. "Hyppeeppäs tuohon
kynnelleni, niin minä katon, kirppuko sinä out vai mikä!"
Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni, ja sitten alkoi kuulua Tuomaan
hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi
Anttia.
Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli
lähteä kolipäisenä lapsiaan peloittelemaan. Sitä paitsi tuntui niin
raukaisevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun
alle piippuansa kaivelemaan. Siinä sitten johtui istuessa mieleen
monenlaisia asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se
asia, että mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja
muuttaa kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet
oikein rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa
nälkää nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun
siellä näkyi paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää,
vaikka varmaankaan eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla
kaupungin tapa, koska sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta
toiselta puolen, vaikeata olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on
koko ikänsä nälkää nähnyt ja keväisen päivän paistaessa jo pienenä
paitaressuna kurkien kanssa kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut,
sinne ovat sydänjuuret ikäänkuin kiinni kasvaneet.
Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan
tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamulla hänen ulkomuodossaan
mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki
ja varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät
mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.
* * * * *
Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi
jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää
halmeessa. Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin
Sammallammilla kuin kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea
tuli taaskin halla ja sen seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi
pankolla sitten Anni kuumeen kourissa ja houraillen jauhoi taivasta,
tietämättä mitään tästä maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien
pehkujen päällä oli taas lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta
itsepäinen Antti oli sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.
Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä
tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli
alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta
huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti
hän antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida,
kun sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin
vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen
vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä
valita äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita
joskus oli kauempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä
kuitenkaan kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun
niillä seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta
Kuohattia kiertämästä!"
Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa,
mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä
ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua
kellekään Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ettei
ole valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt kuohattilaisetkin
työtä. Vielä oli hän lisännyt: "eivätkö nuo huutanekin ihan suotta
aikojaan, sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset
kaskesmaat".
-- "Niin se on, Perttu parka", tuumaili kohisevalainen, "eikä nyt
omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se
on, jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."
-- "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu
viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka
ei paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään,
kun siinä ei ollut suurusta siteiksikään. -- Vähän ajan perästä hän
vielä lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta
ja petäjänkuorta -- tahi jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia
henkeä kohti, niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin
puhettakaan, ja ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi
kostuisi, jotta todellakin pääsisi johonkin työhön."
Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää
niin paljon, kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja
tottahan tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen
toistaiseksi, kun pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois
lähtiessään.
Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin
kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin
kuiskutti Tuomaskin äitinsä korvaan: "äiti, kohta sinä nyt paranet,
kun Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"
* * * * *
Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla
parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille
niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan.
Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä
parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään, niin
että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.
Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalinpäivän aikaan.
Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi,
pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä
kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo
Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittenkin taidetaan perhe kesään
saada", mutta silloin sattui: Anni saamaan -- kaksoset.
Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan
Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja
pistäytyi sillä tiellä puodissakin -- pitkistä ajoista. Siellä sai
hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi.
Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt
Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän
upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa
yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat,
sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "koskei
kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan".
Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi
muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan
oven edessä". Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään,
vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja
kehoitti kauppiasta niitä omiksensa ottamaan.
"Onneksi" kuoli toki kaksosista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan
pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jäljellä, kun hänen
täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin
tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs
sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihinpäin olisi matka
ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin
pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauas olisi jouduttukaan, jos
ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen
kanssa.
Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana
näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava
Mahas-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella
kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolelta, heinätukko suussa.
Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut
nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poika raukan
kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen
nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin
hyvän vihkon saraheiniä. -- Sitten se minulle tuli se mieli, jotta
pois täältä pitää lähteä etemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkuin
kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on
sitten joukkoa seuraani liittynyt, ja niin on tultu tähän asti.
Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään,
sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."
* * * * *
Perttu yhtyikin seuraan, ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa.
Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko
peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden
nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista
nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui
vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.
Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa
koristuksissaan, ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan
kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi.
Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan
ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä
astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahas-Paavon laihan hevoskaakin
perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä.
Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen
narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun
nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina,
joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.
Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin
taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten
salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin
paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla
upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta
tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen
teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin.
Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut,
siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien
katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päivänpaisteessa
puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen
pilkuttamat petäjät, luinen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset
yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien
kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle
luonnolle.
Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja
oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen
ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestäpäin häämöitti taas
korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoseen päin oli
varmaankin iso Valamon järvi.
Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä
alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee
pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Sielläpäin rupeavat jo pilvet
sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin
ihan vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. -- Jo alkaa lähellä
tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää
pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa
joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin,
että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja
vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.
Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat
hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät
riehaantuneet pilvet taivaan laella. Ennenkuin aavistaakaan osataan,
ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut
keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän,
menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä
vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja
pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisella on sitkeämpi
elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä
salolaisilla.
Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin
pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta
jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi kuin
sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin
varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen
rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voitonvirttä.
-- "Antti, tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit
kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.
-- "Eteenpäin! Eteenpäin, Jumalan luomat", huutaa Mahas-Paavo.
"Tolkeen talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."
"Suur' surkeus
Ja vaivaisuus
On täällä murheen laaksoss';
Lyhykäinen on meidän menomm'
Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass' surun alhoss'",
koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahas-Paavo auttaa
häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista.
Vaiti, mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää
vaimoansa, jolta juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä.
Suonenvedontapaisella kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä
ja tuskin jaksaisi hän oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen
pinnistys antaa hänelle vielä vähäisen voimaa.
Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahas-Paavon hevonen vaipuu lumeen
aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On
lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ettei eroita kukaan, tokko
muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin
tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. -- Jo
horjahti Mahas-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja-nainen,
mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. -- "Eteenpäin, Jumalan
tähden eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"
Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet
yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin, tietämättä, missä ovat
kaikki muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei
se toki ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu
tiellä Mahas-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta
ne näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla
jo jäätynyt Paavon kouraan kiinni, koska ei se siitä enää pudonnut
Antin kosketuksestakaan.
Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano
alkaa vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin
sentähden lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin
ihmeen veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä.
Viimeinen kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta
sitten herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa
mielissä vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet
käyvät niin raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt -- niin pehmyt
ja mukava. Kylmyys, miltei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi
luiden ja ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet
posket jo turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi.
Maailma mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman, ja sitten on niin
hyvä olla.
Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös, toista
alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin
hiiren hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan
kintereillä jäljestä. -- Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee
sen olevan isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää
pikku siskoa isän sylissä -- ja missä lienee äitikään? Tuomas ei
kuitenkaan anna Antin kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä.
-- "Näethän; isä on ihan tajutonna jo, ja silmät palavat sillä päässä
niin oudosti. Jotakin kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. --
Tule, tule!"
Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin
on yö käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! -- Ei levähdä kuitenkaan
Tuomas, vaikka veri polttaa hänen suoniansa.
Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä.
Tuntuu siltä, kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan
ääni on kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää
vielä ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin
koirankin haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien
valtavan sohinan.
Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä
pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää
kuin taluttaa kanssansa.
Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. -- Koiran
tavattomasta menosta säikähtäneet tolkeelaiset ovat kerääntyneet
kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli
kuitenkin pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta,
melkein yhtä tiheään kuin ulkona lunta.
"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? -- Mistä te
tämmöisessä Herran ilmassa? -- -- Poika, miksi sinä et vastaa? -- --
Herra nähköön? Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä
vetää. -- -- Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."
Pirtissä irroittivat sitten tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman
Pertun käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat
koettaneet turhaan henkiin virvotella. Sillä aikaa olivat jo
pojat nukkuneet lämpimässä huoneessa, mutta Perttu istui rahilla,
äänettömänä tuleen tuijotellen.
Kauan pojat nukkuivatkin, ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät
he Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä
Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä
sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta, ja niin oli alussa
Anttiakin vaalittava.
Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut
ja päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä.
Heloittavan kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkaisi se
silloin tasaisen lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa
kiiltelivät jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alaspäin riippuivat,
kuni kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitten pystytettiin
kankaalle kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä
pitäen sanotaankin sitä kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi
"Kuudentoista kankaaksi".
(Kertoelmia ja kuvauksia.)