NYYRI.

Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja

tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

-- Miten vanha olet?

-- Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta!

-- Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

-- Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

-- Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat

paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin

toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

-- Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen

lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi

tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani

ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä

laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit

näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella.

Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus,

tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni

tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan

vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan

merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että

otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni

liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi

hermostuttaa.

-- Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

-- Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän

rohkeasti.

-- Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

-- Ehkä en ole. Kukapa sen ties? Viimeiset sanat lausuttiin niin

tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt

väkisinkin koskettaa sydämeni kautta järkeeni, mutta pojan

ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut

mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun

pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa - ja

sitä huomasin paljo -- sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja

hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista,

kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain

kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

-- Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

-- Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä

siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista

hävyttömyyttäkin.

-- Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

-- Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

-- Onko pakosta lupaaminen? Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen

vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.

-- Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on

vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole

ketään hyväksi tehty.

-- Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta

yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.

-- Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

-- Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka

olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.

-- Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia,

lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta

enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun

kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun,

että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa

edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut

ennenkin.

-- Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta.

Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen

kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen,

jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia.

Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet

koteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrin kera taipaleelle, joka tuli kestämään

ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin

vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun.

Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen

entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut

mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana,

hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta,

ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osottamatta milloinkaan pienintäkään

katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään

huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet.

Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa,

ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut

välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin

minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varotin

tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi

eikä tapahtunut mitään mainittavaa.

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui

kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja

ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi

Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen

rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin

kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin

työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet

selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta

ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me

molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja

eteisessä.

-- No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt

ainakin...

-- Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen

tapansa oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän

poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja

sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika

kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja

miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki

kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita

oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan

järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen

takkiaan, lakkiaan...?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä

näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä

sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin

niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin

mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja

poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus

keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut,

kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

-- Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi

viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se

pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu

rahoja.

-- Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut

rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut

sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis

aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

-- Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla

varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin

jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa

ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota

Anton ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja

Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta

mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän

silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen

tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksieni siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo

arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven

rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle

ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun,

riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa

tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja

viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut

rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä

oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta

niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai

postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli

mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa

lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen

oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko

hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti

ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt

viisimarkkanen.

Nyyrin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni

oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli

kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut

sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin

päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti

kiinni.

-- Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

-- Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa

väliin.

-- Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

-- Puoli viidettä ne tapaavat maksaa.

-- Mistä sinulla niin paljo markkoja? Poika naurahteli.

-- Onpahan vain.

-- Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

-- Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

-- Löydettyjäkö ne ovat? koetin minä aidata hänet.

-- Ei ne ole löydettyjäkään.

-- No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

-- Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja

hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

-- Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa

semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne

avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

-- Täti antoi sen.

-- Milloin?

-- Tänne lähtiessä... toi sen asemalle.

-- Puhutko totta?

-- Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta

omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla

kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

-- Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja?

kysyin ketuttelevasti.

-- En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän

katseen.

-- Näes, minä epäilen sinua.

-- Minkä suhteen?

-- Sen viiden markan suhteen.

-- Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

-- Mutta minä en sitä usko.

-- Minulla on todistus, jos...

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja

syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi,

kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu

hänen nimensä.

-- Tämän täti antoi minulle asemalla. Kuoressa oli puoliarkkinen

kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut,

että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa

ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine,

joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen

päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä

poikana. Elä unhota tädin toivoa -- --

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin

hetimiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän,

sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui,

omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon

olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En

harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu

saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin

velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle

erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa

pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

-- Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta

miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat

silmäni auenneet.

-- On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

-- Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastaus.

-- Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän

tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin

kerroin kunnioitusta.

-- Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt.

-- On tuo huomattu.

-- Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en

enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästäkäsin ystäviä.

Ollaanhan?

-- Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä

loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden

tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan

ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti

silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa

tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen

hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi

kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin

selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei

Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli

kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän

suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli

menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki

se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen

syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy,

vaan ei Nyyrin itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain

nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä

siitä hylkykalun iäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti

muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma

on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin

tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa

silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa

kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää

huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on

tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä,

ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän

mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne

lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin

entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun

kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

-- Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti?

Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.

-- Siihen oli kai erityisemmät syyt.

-- Oli.

-- Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

-- Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

-- Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti

pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut

arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja

muut mitättömät paperit.

-- Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

-- Isä rupesi pitämään äidin puolta... Minä vaikenin ja koko puhelu

olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimäinen poika,

jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokaisi

odottamattani:

-- Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

-- Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan

miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti

alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä,

ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet

ruokapuotiin ostamaan ryynejä, perunajauhoja, silliä ja sokuria.

Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja

ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja

siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan

kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte

hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja

kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai

siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan -- ja

sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi

lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan

posliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää

oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän

varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti

tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

-- Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka: oli kylmä ja

sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan

särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien

saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin

nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa

kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai

kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä,

aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina

käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman

kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä

oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laiminlyömättä silti

koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti

särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin,

koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi.

Ensimäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun

häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti

syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen

kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi

pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa

isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka

vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki

kaikkea, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita

katupoika voi tehdä. Eikä ensimäinen, syyttömästi saatu selkäsauna

sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta

ja korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus,

kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja

muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät.

Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän

äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä

käsin hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt vallan, hän oleskeli vain kaduilla,

satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen

pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan

parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan

pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin

hänet piammiten laitokseen -- onnellisinta mitä hänen mielestään

hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään,

sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa,

kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

-- Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko

karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

-- En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt. Hän katsoi minuun

ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa

luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin

tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen

ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja

korviini kuuluu:

-- Opettaja, hyvää päivää. Se oli Nyyri.

-- Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

-- Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli

siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit

ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen

lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.

(Poikia.)