Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja
jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa
ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat
rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä,
niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi
koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä,
iällä ja rikoksella. Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka
puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi
levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen
kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. -- -- Mutta verstaassa
lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka
pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun
vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain
vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon
lyönnit. -- Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa
ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä
työhiki otsalla.
Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi
poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä
askeleita. -- Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat
rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa
linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin
sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa
syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa,
valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului
pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa
hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan
vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa
jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista
ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he
kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.
Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän
jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut.
Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että
vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän
lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä
ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin
alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia
vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti
ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. -- Niin
hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen
korviinsa paksujen muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle
vieraaksi, hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja
hänen sukkapuikkonsa.
Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista
rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn
syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä
sanoja. -- Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihassa oli
hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen,
jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka
kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin
peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys
lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt
nukkuvan miehensä rintaan ja sitte... Sitte vuodet olivat kiitäneet
ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona.
Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti
ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja
toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit.
Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä
valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi.
-- Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha
Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi
nainen, virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli
vanhin.
Matleena kääntyi ja sanoi:
"Mari, kuules, anna minulle vettä."
"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee",
virnuili Mari, "kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia
aterioita!"
"Äh, äh, tuohan vettä!", höpisi Matleena.
"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin
maittaa, muori."
Mari toi vesikupilla vettä.
"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen
kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan.
Viimeisiä kertoja näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie,
seppeleen päähänne."
"Mitä sinä nyt?"
"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla.
Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä
kruunun ruuassa."
"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo,
kuollut ja kuopattu."
"Mutta käyttehän te toki haudalla?"
"Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?"
"Mitäkö? Hauskuudeksenne."
"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain
ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi,
ennen kuolen vaikka maantien ojaan."
"Mutta nyt ei auta mikään", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle
mummolle. "Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä
tämä päivähän on ilonpäivänne."
"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni.
Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha
kopelo siellä...? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin
taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä
olla."
"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä
vuotta."
"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on
kulunut, hoho, jaa."
"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta."
"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!"
Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa
kikattivat.
"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu:
vapaus."
"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?"
"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.
Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit."
"Mitäs sinä, Mari... en ymmärrä", höpisi Matleena ja sukankudin
putosi lattialle.
"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta
pois."
"Pois... minä... mitä?", ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.
"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole."
"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa
minun pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä..."
"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas
kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä."
"Voi, Jumalani, voi Jumalani!"
Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt
apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä
sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään
entistä rauhaansa, levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha,
surullinen sydämensä löi sairaalloisesti.
* * * * *
Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui
tornikammioon.
"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille."
"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?"
Matleena säikähti ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä
kohdalle.
"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa
tarkoita."
"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?"
"Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori
tulee nyt vain, minä talutan."
"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä
jo niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla,
ettei parempaa... täällä minä kuollakin tahtoisin."
"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu
nyt minun käteni varassa!"
Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen
kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin
olisivat vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun
seisomaan.
"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi", kehoitti vankilanjohtaja.
"Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut
armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä
vankilasta vapauteen."
"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!"
"Keisarihan armahtaa..." Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet
valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.
"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä,
syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai
vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa."
"Minähän vain kysyn", puhui johtaja, "tahtooko Matleena hyväkseen
käyttää armahdusta?"
"Voi armahtakaa... nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja
karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä...
täällä minä olen niinkuin kotonani... tirehtööri on kuin minun
setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua
hoitaa ja 'minun tornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja
sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin
tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä
vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja
lukeehan Mari minulle sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en
tahdo koskaan valittaa, enkä minä aio karata..."
"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen."
"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona
Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä,
hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään,
niin pelkään."
Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti
johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:
"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon
vuoksihan minä vain kysyin."
"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon
puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa."
Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet
valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän
nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili
ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä
kompasanoja.
Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha
Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa
ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha.
Hänen "valkeutensa oli nyt taivaassa". Tuntui kuin hän liikkumattomin
huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:
"Minä olen täällä niin kotiutunut."