Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä
alettaissa, että isäntä, Vilho, kysäisi pariakymmentä vuotta
vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:
-- Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meijän äjes on? A
Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat
seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja
piippu suussa, suupielet tipahdellen, kynsinyt niskaansa.
Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui
tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki
jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokaisi sitten vihdoin emännälleen:
-- Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?
Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin,
lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo
keskellä kämmentä". Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä
olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana
eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken
työn ja emäntä piti komennon.
Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena
isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa
kylää ja näkyi heti ensimäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä
suunnalta tahansa. Ja Laukealaan taas näkyi koko kylä ja sen vainiot
ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä on harmaja ja ikäänkuin
matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten
malkakattojen alla, aivan kuin kokoon painunut kivikkokankaitten
ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän
ympärille.
Laukeala yksin kohosi keskeltä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin
ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen
pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.
Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo
keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan,
vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut kuin jonkun kerran koko
elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan eikä ymmärtänyt, mitä sillä
oli tarkoitettu. Hänen omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan
samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän
paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli
taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä
ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen
erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa
nuoruudessaan.
Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla,
senaikuisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä
sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa -- niille
tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli
sattunut yöksi eräs kuljeksiva pohjalainen.
Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljo ja
jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät
juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että tahtoivat
vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli
niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan
etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.
Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan
tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa
pitkällä rahille ikkunan eteen ja istahtanut siihen katselemaan,
kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat
kehrätä hyryyttivät taempana heistä ja kuinka Vilho torkkui takansuun
sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli
rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.
Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta,
renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut
sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. -- Mutta sitä puukkoa!
Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herjenneet
kehräämästä, ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja
jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin
taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin
huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.
-- Oi ihmeellistä kalua!
Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan
mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli
lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin vasten puuta, milloin pitkin. Eikä
se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vain
näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla
painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vain höllästi vasemmassa
kädessä, ja lastuja tuli vaikka minkänäköisiä, tuli lopulta jo ihan
kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan
yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin
mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vain hieno ja suora
tikku, terävä molemmista päistään.
-- Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut
naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. -- Kunpa nyt olisi talossa
makkaranteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka
kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.
-- Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin
-- mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit
kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. -- Erinomaisesti
tekee sileän jäljen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen
sepät sellaista.
Vilho oli juossut isänsä luo porstuakamariin.
-- Etteköhän osta, isä, minulle puukkoa? Siellä on tuvassa
pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.
-- Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaari
vainaja, joka ensimäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa
puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut
koko talonsa. -- Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen
katsonut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä
tunnu siirtyvän.
Siihen se asia oli jäänyt.
Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä
isä sellaisella puheella tarkoitti.
Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään
hyvillään, ettei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan
rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja
koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu,
että se oli juuri se puukko, jolla "heirän puolehnansa plaatihin
miestä lyörä".
Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut,
eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.
-- Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen!
oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta
vuoteen. Puukkoja hän ei sentään mielinmäärin saanut, niin kauan kuin
isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain
salaa.
Ja puuta hän vuoli, milloin vain siihen tilaisuutta sattui, mutta
hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi
makkaratikuksi. Aina se loppui kesken. Mutta se oli kaikki huonojen
puukkojen syy.
-- Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä
pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita
tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.
Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaranteon vuoleksimaan
tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia
moittineet.
-- Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen
paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. -- Mutta
malttakaahan!
Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.
Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa
sepän omassakaan pajassa taottamassa, ettei Vilho olisi teettänyt
itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista,
tehtiin katkenneista viikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin
teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vain saanut
Vilho mieleistään, vaikka aina puukon taonnan ajan seisoi sepän
vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.
Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä
oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas oli epätasaisesti karaistu.
Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että
niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.
Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen, ja nauroi jo oman kylän
seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että
naurakoon, ei hänestä ole kuitenkaan puukontekijää.
Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan
naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti -- hänellä oli jo silloin
emäntänsä Anna -- ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta
kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.
-- Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.
-- Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinänrako
täynnä.
Niitä oli todellakin pitkät rivit kamarin seinänrakoihin pistettyinä,
niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä
tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut
kenenkään muunkaan kajottava.
-- Antakaa minun olla vain puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman
päänsä.
Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei
auttanut mikään. Sillä ei hän iljennyt puukon vuoksi mennä
vartavasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä
paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin
kyliin!
Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen
ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.
Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle
hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimäistä kuormaansa vei,
niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki.
-- Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua!
Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.
Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän
katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan
toisella mahdilla kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvä, jos
mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.
Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut
täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi ja illalla
saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.
Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla kuin sen
pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikku poikana nähnyt ja jota
hän yhä vielä muisteli kaikkien sepän tekemäin ihanteena. Ja kun
hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi
hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta
pikemmin, kuin toinen ehti sitä ajatella, ja jätti sileän jäljen.
-- Siinä oli taika, sanoi seppä. -- Se oli noiduttu, koska mies oli
pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle
puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.
-- No, minä en lähde niin kauas kotoa, en, vaikka saisin koko
Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.
-- Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä
kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli
hänen käsialojaan moittinut.
Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti
isävainajansa, ja oli, kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä
vastaan. Koko kirkon ajan istui hän penkissä peukaloitaan
tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.
-- Löpisköön, mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti
Vilho.
Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki
pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti
kylänkin varalla, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto
kulloinkin sattui vetämään.
Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä
rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun
oikein sileäksi.
-- Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.
-- Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. --
Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten
sillä hankaa.
Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä
lohkaistuun puupalikkaan.
-- Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän
saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja kuin pohjalainen
ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen
niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä
vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni,
ettei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi? Hän hankaa niitä
lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja
vuolee ja sitten kamarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää
edes lastuja. Hiukan pölyä jää, ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.
Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi
lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä
lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.
Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi
hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti
talteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon
aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä
tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet
olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä,
mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut
pienemmät vajavuudet.
-- Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihen Vilho, kun
hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista
kärjistä. -- Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin
minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen
teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämestä.
Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin
pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämet suoraksi
pingoitetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä
puukollaan noin vain -- noin! Mutta se taisikin olla viimeinen
kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista
saa tällaisiakin.
Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut
mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman
hiekkapaperia -- sekin Vilhon salaisuus tiedettiin -- ja lisättiin
taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on
peukalo keskellä kämmentä". Mutta sentään panivat usein emännät
lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun
piikatytön hakemaan sillä syyllä, ettei ollut miehiä kotosalla ja
tikut loppuivat kesken. Silloin pääsi Vilholta aina leveä nauru. --
Saat niitä, piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän
niitä juuri tehdäänkin. -- Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen
tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin
paikassa puute.
Ja aina, kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli
johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho
oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi
hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan
pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi.
Vaan jollei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:
-- Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa,
kun on valmiit aineet -- ja vielä useampi sitä syö -- mutta tarvitaan
siinä tikkujakin -- tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu
-- heh!
(Pahkakuppi.) j