Miksi en näe sinua enää milloinkaan kultakutrisen immen hiuksia
koristamassa? Miksi en konsanaan tapaa sinua nuoren miehen
napinreiässä? Miksi, oi keltakukkainen rentukka, olet niin yleisesti
ylönkatsottu? Mitä olet tehnyt?
Kun lumi sulaa, kinokset riutuvat ja niityn norot alkavat
vihottaa, kulkee Kaikkivaltiaan lähetti seutuja ja alkaa viskellä
kukkaskoristeita vihannalle niitylle. Eikö rentukkakin ole hänen
kädestään kirvonnut maata kaunistamaan?
Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut.
Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä
ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme
nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät
siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät
tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on
tehtäväsi ja tarkoituksesi.
* * * * *
Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja
sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki
luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden.
Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana
rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia.
Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle
puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean
valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia
taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin
nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat.
Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat
tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä
jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla
vesikelkalla mäkeä laskea.
Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen
äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi
vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan
etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt
yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea
katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti
hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta
nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman
vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva
mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia
kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä
semmoista omituista -- kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä
semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä
katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää,
silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä
meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika
perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui
totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia
käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.
"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui
pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä
oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun
sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä
valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla
valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun
valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä,
niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat
yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä
liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli
hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.
Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain
laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne
heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa
ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä
lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa
pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle
tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat
he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli
heitä seitsemän tai kahdeksan.
Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka
taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän
sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä
lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä
se laulu oli. Se oli _keltaista_. Ei se ollut kuin Litsin Jussin
viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin
Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa,
ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä
urkujensointi oli sinisenharmaata -- vaan se on ihan samanväristä
kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se
oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin
eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se
oli keltaista laulua.
Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava
poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti
siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä
valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat
olisivat siihen yhtyneet.
Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa
nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen
pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden
lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista
katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen
noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen,
kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän
keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun,
viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen
kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan.
Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon
keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin
niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat
kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat
hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan.
Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia;
paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen
tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.
Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset -- -- --
ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai
valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.
Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta,
sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja
silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin
iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia
sammakonkukkia ojanteeseen.
Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta
heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa
ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja
taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia
viheriällä pohjalla.
Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs
olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin
keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se
kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet
kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin
sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen
heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!
Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin
kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia
varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:
"Kultasilmä."
"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.
Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi.
Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan.
Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien,
päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella
kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut
leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa
oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki
ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin
olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha,
ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja
suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan
ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä
verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä
ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä
sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki,
mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi -- tahi
oikeammin kun kuolema painoi -- muisti hän Kultasilmän laulua ja
muisteli, että niinhän se oli laulanut. -- -- --
Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän,
etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta
enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.
* * * * *
Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti
kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja
nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne
kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin
siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain
ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä
nähneet, -- ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman
seurakunnan kirkon --; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin
häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä,
morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin,
sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian".
Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan
Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi
härnäävästi lukemaan:
"Ylkämies ja morsian
Käveli pitkin orsia,
Veisteli vikatevarsia,
Söi pärekarsia."
Tästä loukkaantui Maiju surkeasti ja pillahti itkemään, mutta Aatu,
joka näytti unohtaneen kaikki hennot kukkaslaulut, hyökkäsi Jussin
kimppuun kiivaasti. Mutta niinkuin arvattava olikin, sai Aatu
selkäänsä aikalailla, sillä Jussi oli vahva, tanakka poika. Aatu
siitä painaltamaan kotiin itkien.
Mutta pian ne lapsen kyyneleet kuivuvat. Aatu palasi tuokion
perästä taas kuoppamäelle. Ja oli siellä jo Maijukin, hän oli myös
käväissyt kotonaan ja mielipaha oli häneltäkin haihtunut. Ja nyt ne
häät vasta oikein alkoivat. Ensin laitettiin morsiamelle kruunu, se
tehtiin ojanteen kukista, sammakonkukista. Hyvin loistava ja kaunis
ja aivankuin riemusta helottava se olikin. Kuinka somasti se sopi
Maijun hiuksille! Kun Maiju siinä naureskeli, jotta valkeat hampaat
loistivat, niin tuntui toisista kuin ei ikinä koko maailmassa mitään
sen kauniimpaa ollut nähtävissä. Uperon Jussikaan ei härnännyt, vaan
oli aivan ihastunut morsiameen. Ylkämieheksi ei hän tosin nytkään
päässyt. Tyytyväiseltä hän kuitenkin näytti, varsinkin kun sai olla
vihkipappina ja kun räätälin Kalle lainasi hänelle kukkopillinsä ja
siten valmisti hänelle tilaisuuden saada myös "pelimannina" esiytyä.
Iloiset ne häät kuoppamäellä olivat. Morsiuspari tanssi "polskat"
ja "hieputa hännät", ja muu väki hyppi mättäiden välillä tarmonsa
takaa. Iloista oli hääväki, mutta vielä iloisemmin helotti kruunun
keltaiset sammakonkukat Maijun ohimoilla. Mutta näkymättömänä kruunun
suurimman kukkasen kupulehdellä istui Kultasilmä ja hymyili, hymyili
onnellista, autuasta hymyä. hymyä.
* * * * *
Kymmenkuntia kertoja oli ojanne niitetty ja kymmenkuntia kertoja oli
sen Kultasilmä uudestaan keltakukilla koristanut. Mökin vanhukset
olivat kuolleet, lapset hajaantuneet ympäri maailmaa, mikä minnekin.
Aatu yksin oli jäänyt. Hänestä oli tullut monitaitoinen mies.
Maalailikin huonekaluja ja muuta mitä tarvittiin. Maalasi mielellään
näihin kukkia ja ruusuja, useimmin keltaisia sammakonkukkia.
Kun sitten taaskin kerran keväällä ojanne kellerti heleänkeltaisena,
valmistelihe Aatu sulhasmieheksi. Hän oli vähän niinkuin ruvennut
pitämään Mäkelän leskiemännästä ja se hänestä. Talo ei ollut suuri,
mutta maa oli hyvää laatua, kalavesikin hyvä, emäntä oli lapseton
eikä kovin vanhakaan, noin puoltatoista vuosikymmentä vanhempi Aatua.
Oli se isäntä vainaa vähän rahojakin jättänyt. Ja mökin pojalle oli
kaikkein mielestä ihan onneksi kun pääsi semmoiseen taloon isännäksi.
Oli se ollut riemua siellä Mäkelässä silloin Aatun ja leskiemännän
häissä. Siellä oli pelimannina Litsin Jussi ja musiikkia puhalsi
Töyssän Kustaa. Vieraita oli viljalta ja kuokkavieraitakin oli ollut
piha puolellaan ja huoneissa niin paljon kuin mahtui. Morsian oli
oikein "koreuksissa". Myrteistä valmistettu pieni seppele, joka oli
kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi
takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä
naurun mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät,
heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka
se Litsin Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui.
Aatu oli mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen
uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut
sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin
vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi
kruunu ollut, sillä kruunu on kultainen -- -- -- niin, kultainen
ja keltainen. Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen,
keltainen niinkuin -- -- -- sammakonkukista tehty -- -- -- semmoinen
se kruunu on -- -- -- ja pää sen kruunun alla -- ei tuommoinen, jolla
on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä, hölmömäisessä
naurun mareessa -- ei -- ei -- -- --. Kruunun alla pitäisi olla
toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä tukka, johon
kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket, valkohampainen,
somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta poskikuoppaa. -- -- --
Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia aattelee ihan keskellä
omien häittensä pauhaavaa riemua, huh vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan
se juuri oli semmoinen sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä.
Kaikkea sitä mieleen tuleekin. -- -- -- Soita, Jussi, puhalla,
Kustaa; soittakaa niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja
valkeata soimaan, vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa,
nyt on mökin Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on
mökin Aatun häät!
"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian
väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka
poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"
"Katselkoon", hihkaisee Aatu, "minua saa katsella vaikka kuka, en
minä pelkää; mutta mitä puolukanvarsia sinulla on kruununa ja mitä
ne talinpalaset toimittavat, olisi oikein kultakruunu -- -- --
sammakonkukista se soma olisi tullut, olisit semmoisen kruunun
pannut päähäsi -- -- -- ja sitten sen kruunun alle semmoisen pään
kuin -- -- --"
"Oletko hassuksi tullut", nuhisee pyylevä Miina, "kun noin pahkuat;
ole nyt siivosti!"
"Olen, olen siivosti kuin sika pahnassansa", vastaa Aatu ja menee
istumaan peräpenkille pöydän taakse ja solauttaa pikarillisen
kirkasta viinaa suuhunsa.
Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä.
Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana
hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata,
se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista
kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja
nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä
niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa.
Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi
ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä
keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin
suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille -- -- --
Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat -- -- --
keltakukat laulavat -- -- -- Kultasilmä hymyilee -- -- -- kuoppamäki
on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa
vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne,
lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. -- -- --
Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun.
Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu,
toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin
juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on
korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. -- -- --
Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä
yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta
valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä
silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja
löytää vastaisen herransa uinumassa. -- -- --
Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat
pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. -- -- --
* * * * *
Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa
yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin
muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun
johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin
ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli
opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan.
Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut
kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun
luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet,
kauluri ja oikea rusetti.
Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin
keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien
peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi
istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä
keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta
saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi
ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi
sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista
laulua voinut kuulla. -- -- --
* * * * *
Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa
oleskellut, -- niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu
kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan
esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli
asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin
toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin,
oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa.
Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle
muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina
sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli
palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan
niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski
sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri.
Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta
kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä.
Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa
kuoppamäellä häitänsä piti.
Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti.
Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla
poltettu hänen mieleensä. -- -- --
Kun Mäkelän Miina-emäntä kuoli ja hautaristille laitettiin
rautapellistä tehty vihreäksi maalattu seppele, ei Aatu oikein
ymmärtänyt oloansa. Oli niin ikävä ja kaamea mieli. Kylläpä hänen nyt
oli talosta poistuminen, sillä emännän sukulaiset sen perivät, ja
hänestä tuli kuin tulikin "ulkojalka". Mitä hänestä nyt tulisi? Ei
hän toki vielä niin hoki vanha ollut, mutta kovin oli sisällisesti
väsyksissä. Jalatkin niin painoivat. Taisi kuolema painaa. Ja ne
keltaiset kukat Maijun päässä -- ne eivät menneet ikinä mielestä.
Minkähän vuoksi siitä Maijusta semmoinen oli tullut? Miksi oli se
noin sekaantunut? Eihän se oikein hassu ollut, mutta oli vain noin
pehmeä ja ikäänkuin hessahtanut. Miksikäs siitä semmoinen tuli? Taisi
olla syytä siihen Aatussakin. Miksi menikään Aatu sille Mäkelän
emännälle? Mutta kun sillä oli talo, niin terävä maistansa, ja
irtaimistoa, ja isäntä-vainaa oli vähän rahojakin jättänyt. -- -- --
Olihan se kauppa Aatulle niin kovin edullinen. -- -- --
Mutta aina kummallisemmaksi kävi Maija. Saattoi istua monta keväistä
päivää ja yötä yhtämittaa ojan reunalla. Siinä hän kuunteli veden
lirinää ja katseli helottavia sammakonkukkia ojanteella. Istui niin
onnellisesti hymyillen, sammakonkukkainen kruunu päässä.
Ilolan niityn ojanteella hänet lapset sitten löysivät eräänä aamuna
makaavan seppele päässä. He koettivat häntä herättää, mutta ei hän
herännyt. Ilolan emäntäkin tuli siihen ja nähtyään Maijan, hän sanoi:
"Kyllä se nyt on päässyt taivaan häihin". Ja kuollut se olikin. Mutta
sitä ei emäntä huomannut, että seppeleen suurimman kukan kuvussa
istui pieni kirkas olento, joka soitti pientä kultakanteletta ja
hymyili. Se oli tietenkin Kultasilmä. Siihen soittoon oli Maija kai
nukahtanut.
Seuraavana sunnuntaina siunattiin Korsun Maijan maalliset jäännökset.
Ei niitä ruumissaatolla eikä veisuulla hautaan viety, vietiin vain
samalla tapaa kuin vaivaishoitolaiset yleensä. Ruumis oli viikolla
tuotu hautausmaalle ja asetettu kellotapulin jalkaan, siksi kunnes
hauturi muillekin ruumiille alkoi leposijoja valmistaa.
Lauantaina tuli sitten hauturi viemään Maijaa hautaan. Hän huomasi,
että tapulinjalkaan oli joku tullut sisälle sill'aikaa kun hän
oli hautausmaalla toiminut ja että Maijan arkulle oli laskettu
kourallinen meheviä sammakonkukkia. "Tuommoisiahan se aina piti
hyvänä", lausui hauturi Aatulle, joka muka noin vain sattumoilta
hautausmaan läpi kulkeissaan tuli häntä vastaan. Arkun vei hauturi
poikinensa hautaan. Kukat olisivat arkun kannelta kyllä siinä arkkua
kannettaessa pudonneet maahan, mutta hauturi otti ne käteensä ja
viskasi sitten arkun mukana hautaan. Yksi ainoa iso kukka putosi
kirkkopihaan.
Kun rippikoulupojat pääsivät kirkosta välitunnille, otti yksi poika
sen pudonneen kukan ja alkoi sitä viskellä ilmaan. Se tarttui vihdoin
erääseen lehteensä puhkeamassa olevaan pihlajaan ja jäi siihen. --
Sunnuntaina pappi siunasi Korsun Maijan ruumiin. Silloin
hymyili Kultasilmä pihlajaan pysähtyneessä rentukassa, ja kun
pappi oli hautausluvut päättänyt, soitti Kultasilmä pienellä
kultakanteleellansa hautausvirren. Mutta ei sitä kuullut kukaan muu
kuin Mäkelän Aatu. Hänen korvansa olivat auenneet kuulemaan keltaista
laulua.
Se laulu ylisteli "elämänkruunua"; mutta elämänkruunu oli Aatun
silmissä ihan samanlainen kuin Maijun morsiuskruunu Joutsenojan
kukista ennen kuoppamäellä.
* * * * *
Kun sitten jonkun viikon perästä Korsun Maijan haudalle ilmaantui
pieni, valkeapuinen risti, johon oli maalattu hyvin luonnonmukainen
sammakonkukka, ihmettelivät ihmiset suuresti, että kuka sille
Maija-hupsulle ristin on kustantanut, ja lausuivat toivonsa, ettei
siihen vain kunnan varoja olisi tuhlattu.
Yhtä ihmeellistä oli, että joka kevät jonakuna sunnuntaina nähtiin
niillä paikoin, missä Korsun Maijan hauta oli, kourallinen tuoreita
sammakonkukkia.
Tässä toissa keväänä niitä ei enää ilmaantunut. Ja kesemmällä
haudattiin samaan kirkkopihaan itsellismies Aatu Juhonpoika Mäkelä.
Oli saanut puolikon rukiita vuosittain Mäkelästä eläkkeeksi,
teheskellyt tallukoita ja maalaillut huonekaluja ja rekiä, ja siten
tullut sievästi toimeen omillansa. Harvapuheinen ja umpimielinen oli
lopun ikäänsä ollut. Ainoastaan keväällä, kun ojanne kellerti, oli
hymyillyt ja kummallisia satuja kylänlapsille kertonut. Sellaisista
saduista oli koko hänen elämänsä kokoonpantu.
("Liitto" III, v. 1904.)