Kuusi vuotta ennenkuin konsistori määräsi minut armovuoden
saarnaajaksi L--n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka
kauhistutti koko pitäjää. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisa
mies, eipä edes pitäjän omia asukkaitakaan; olihan vain ollut
kulkukauppias, "reppuryssä" Andrej Tshaskin eli "Tasku-Antti", joksi
häntä oli tavallisesti sanottu.
Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän
minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo
sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli
sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin
hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita
lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa
aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä
Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset
tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse,
mutta jota he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita
ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä
samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,
renkaista ja "koorluista" eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon
tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi
laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista
sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vain
hänen tapansa tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka
ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen:
"taasen häviän". Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja
kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vain oikein
osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten
kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla
ollut riittävästi rahoja, tiesi hän keinon. Viimeksimainitussa
tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellämainitussa tyytyi hän
ostajan tarjoukseen, jos vain sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi
sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati
Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia -- aina kaupan
suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta ei hän
viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo
harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei
siitä silloin puutetta ollut.
Tänlaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen
tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan hän
oli hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa
hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin
häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin
tietävän, että kauppa-asioihin on vain selvin päin ryhdyttävä.
No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli
tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista
kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi
kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa
eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon pihaniityltä pienen
risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen
sieltä tavannut ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti
maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä
pahinta oli -- rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt
tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi
käräjissä, joissa murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet,
moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen
ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli
joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt
rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.
Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville
saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt
kaksi naskalia ja ostanut vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana
oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat
kertoa, eikä Parmaan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse
heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista.
Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut
kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa
oli kaatunut hänen kulkiessaan mättäistä pihaniittyä. Päivääkään,
jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vain
tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuun ensimäisiä, sillä siihen
aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut
Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli
ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan;
mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin
kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi
tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.
Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa
joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden
kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,
jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista
hakea morsiuslahjat armaallensa. --
Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli
seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu
-- mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt
Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä
oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli
hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia
tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät
näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei
mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä
sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen
katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta
tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti
murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä
ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin,
semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun
Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja
kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei
Lassin nimeä enää mainittu.
Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.
Muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,
Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.
Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että
hän tilasi itselleen ainoata siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä
sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli
yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta,
jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen
kanssaan tekemisiin, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat
päätään hänen "uusille tuumilleen". Samana talvena, jona Antti
murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin
juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt
Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin
rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään
olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui
nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymästä
Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjän
yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt
mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen
silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi
muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää
kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli
kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,
samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen
kamaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli
koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta
se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti
talouttaan ja taloaan.
Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä
katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli
kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja
valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: "näinkö sinun piti
kuoleman, Antti parka!"
* * * * *
Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin
murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana
muuttaa L--n seurakuntaan.
Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää
kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on
maa imenyt -- kuka niitä muistaisi!
Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä
lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen
nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen
murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät
ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.
Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin
tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä
tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha,
mutta viisikymmenvuotiaalta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa
edelläni hitain askelin; oli, kuin olisi hän syviä asioita miettinyt.
Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen
miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jäljestäpäin
tietämään.
Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan
lukkarinpenkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime
pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä
minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen
pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta valittava mies jotakin
selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee
asia tärkeälaatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi:
"Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta
hänestä miehemme saisimme". -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo
sitä ennen kirkosta lähtenyt.
Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin
kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän
ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän
ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut,
sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka
talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin
harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen
tauti, vaiko joku salainen murhe, joka kalvoi hänen omaatuntoaan? --
Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista
oli ollut hänen paras ystävänsä; mutta lukkari vain pudisti päätään
ja vastasi: "Jumala tiennee!"
Ja Jumala sen kyllä tiesi.
Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin
ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin,
että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja
lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä
ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin
puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.
Ja minä menin. Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun sairaan luona
käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.
Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta auraa. Hän säpsähti,
kun näki minun huoneeseen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa,
sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli
minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli
kohteliaasti minua vastaan.
"Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa", sanoin.
"Olette tervetullut, maisteri!" vastasi hän. "Olette säätyänne
ensimäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt."
Hän vei minut omaan kamariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen
minut yksin. Kamari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa
järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri
kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja
ei ollut aivan tavallinen talonpoika.
Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei
niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista
oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli
uutterasti käytetty; erittäin oli erästä kohtaa, jossa puhutaan
valasta, ahkeraan luettu, sitä osottivat lehtien tahrautuneet kulmat.
Mutta missä isäntä viipyi? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan
odotettuani palasin pirttiin, Jaska ei siellä ollut. Emännöitsijä,
Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen
menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin
odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta
mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en
tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli
jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.
Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän
syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli
kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,
että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.
Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut
siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.
Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,
jos olisin malttanut mieltäni; mutta niinkuin sanoin, olin nuori
ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden:
"tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin
kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustelemaan, pyydän, että
hänelle tervehdykseni sanotte". Ja sen sanottuani lähdin.
Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.
Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.
"Niin, semmoinen on hän nyt", sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan
kohteliaisuuden kerroin; "mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,
ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän
ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, josta
sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa,
eikä lue muita kirjoja kuin Raamattua ja Wegeliuksen postillaa."
"Vai niin", vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin
Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --
Kului joitakuita viikkoja. Kesätouot oli tehty. Pappilan ryytimaahan
kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä
katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän
asuntoani.
"Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä", sanoi muuan
kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.
"Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa",
ajattelin.
Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen
seisahtui hän. Hän oli nähnyt minut.
Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin
alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tarkisteli
hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun
ja sanoi hiljaisella äänellä: "Jos maisterilla olisi aikaa, soisin
saavani puhua teidän kanssanne."
Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani
kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni
myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.
"Jokohan Jaska tulee entiselleen?" miettivät kaivonkaivajat.
Ehdittyämme pienoiseen kamariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja
lisäsin: "Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska
ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!"
Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:
"Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät
yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi!
Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa,
olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten
puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta
tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät... saadakseni
itsekseni vielä kerran tuota asiaani miettiä."
Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että
olin häntä väärin tuominnut; näin, että edessäni oli mies, jonka
mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.
"Sitä minä en voinut aavistaa", vastasin. Sitten menin hänen luokseen
ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: "No, nyt on
se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle
sanottavaa."
Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan
istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten
puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa: "Mihin sitoo vala
ihmisen?" "Totuuteen", vastasin, kummastellen kysymystä; "pyhänä
pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet".
"Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen
valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä
puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?" Ja hän loi
silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.
"En ymmärrä teitä. Pysykää tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu
kysymyksenne todellisiin tapahtumiin."
Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen
hänet. "En tiedä, en ymmärrä, voinko... saanko..." änkytti hän.
Sitten vähän ajan kuluttua hän kysyi: "Velvoittaahan papillinen vala
pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?"
Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen
minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.
"Velvoittaa", vastasin. "Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty
sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa."
Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,
ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä
taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi
kuiskaavalla äänellä: "Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että
olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu."
Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä
kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi
hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja
väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: "ajassa
ja ijankaikkisuudessa kadotettu!"
"Ei, isäntä!" huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. "Aika on
parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme;
se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko: nöyrinä
syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän
rangaistuksemme kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä
ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun
tilaanne saanut!" Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet
istumaan viereeni sohvalle.
Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää,
joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen
viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa. Hän
itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti
olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein
avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta!
En ollut silloin mikään ihmistuntija, jos en nytkään voi kerskata
enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen
ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun
sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen,
joka nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen
hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.
Vihdoin viimeinkin!
"Minä tunnen sen", nyyhki Jaska; "minun täytyy kaikki puhua, vaikka
sieluni autuuden kadottaisin". Ja hän puhui parkuen sydämensä
salaisuuden.
Alussa minun oli vaikea häntä ymmärtää...
Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain
aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle
ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun
häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen
lähtenyt kotimatkalle. Oli puolenpäivän aika, kun hän Kopsan
mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja samalla kuullut,
että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt.
Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän
oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt pihaniittynsä
viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut.
Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut
hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt
katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut
paikalle, josta hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,
joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan,
ja vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen
olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut
rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi,
ja maassa makaavan oli hän huomannut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.
Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt
seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut
tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: "Käyhän vielä kerta
ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!" Sitten oli
hän kuullut Lassin vastaavan: "Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje;
mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljo henkeä."
Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa. "Kah,
vielä väännähtelee", oli hän Antin luo tultuaan lausunut; "mutta
kylläpä siitä pääset!" Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaakseen
onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt
esiin ja huudahtanut: "Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?"
-- Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta
sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yhtaikaa
törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan
ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen
voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin
maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa
hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. "Maltas!" oli
tämä toverilleen sanonut. "Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä
mies; en soisi hänen tänne jäävän." -- "Oletko riivattu, Lassi?"
oli tuntematon huutanut. "Jos hänet hengissä päästämme, olemme
suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!" Mutta sitä ei
Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei
tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut
syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska
ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta
kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä
oli pälkähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään
suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. "Jaska on
sanassansa pysyvä mies", oli Lassi sanonut; "jos hän kautta Jumalan
ja sielunsa iankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään,
mitä tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän
sanansa pitää."
"Ja minä", jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, "minä
makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että
viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani
kahdareisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa
ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta
kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdoitukseensa,
niinkuin hukkuva oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä
tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan,
etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi,
mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen!
Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka
tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä
taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä
lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään
ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin; minä vannoin, etten tämän
hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi
kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi
vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit
hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä, niinkuin hän,
tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun
on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' -- Mitä
sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en
tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli
kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin
murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt
enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni
viimein ennätin kotiin, oli jo ilta."
"Yöllä en saanut unta silmiini", jatkoi Jaska kertomustaan. "Valani
sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen
siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo
ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut
unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen
päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin
paikalle, jossa kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä;
mutta viidakko, jossa kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen
peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta...
Oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä lensi
aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, ehkä olin
pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri
siinä aukkopaikalla, jossa niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi
vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta
kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua
kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut
tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'"
"Oi Lassi..." yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. "Tiedän,
mitä aiot sanoa", sanoi hän. "Se oli roskainen työ, minä myönnän sen;
mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan."
-- Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vain
muistan, että hän ennen eroamme lausui: "Anttia ei kaipaa kukaan. Jos
sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valasi! Minä
luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua."
"Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen.
Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina
tunnen sen painon; en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat
korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan
murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä
katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani,
kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että
totuutta puhuisin... oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui!
Olin jo tuomarin edessä tunnustaa, mitä tiesin; mutta silloin soi
korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja
sielusi autuuden, ettet _kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja
kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä
minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan,
pitääkseni rikkomatta edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri,
miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä
ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous... katumus... minun
runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta
rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut,
etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseäni, kuin suostuin
heille vaiti-oloa vannomaan; olen katunut, etten edellistä valaani
rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on, kuin
olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise;
mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi
osottanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti
minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä
päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni."
Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuuluvalla
äänellä. Ja _nyt_ loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun,
joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut.
Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja,
vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä
siveysopista olin lukenut velvollisuuksien ristiriidoista, mutta
ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon.
Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos
hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa
ikuiseen vankeuteen, Siperiaan, olisi hän konna; niin sanoi
yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä
vala oikeus-istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi
oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien
oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava,
mitä ei? --
Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että
Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä
salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän
vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni,
mitä kysymykselläni tarkoitin: "Jaska, kumpi on suurempi: Lassi,
joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän
rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka
teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko
valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla
rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka
johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?"
Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä
ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa
katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia
olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun
kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni: "Jo tiedän
tehtäväni!" Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.
Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni
hänessä vaikuttanut?
Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa
palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän
kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.
Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli
näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin
kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli
mielessä.
"Mitä oli Parmaalan isännällä asiaa?" kysyi muuan kaivonkaivajista.
En ollut hänen kysymystään kuulevinani.
* * * * *
Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko
päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia,
joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun
likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta
ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään
vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden
edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen
sitä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta
kärsimään -- niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet
Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä
oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa
tekemään -- mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä
minun mielestäni aihetta antanut.
Ja arveluni oli oikea. Vähä aikaa puolenpäivän jälkeen kuulin, että
nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,
poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat
näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon
ajettu.
"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,
vaikka emme sukua olleet: hän oli näet vähintään kolmeakymmentä
vuotta minua vanhempi.
"Niin, kysy sitä!" vastasi hän kamariini astuttuansa. "Oletko
kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee
luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei
uskomattoman jutun Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän
ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut
tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muuan toinen, jota
hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi
on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja
vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä
tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin
ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka
tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies
sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä
Lassia vastaan sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma,
kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat
asiat nyt toisin, kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin
ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sentähden Jaskan mennä,
luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalaan. Minä vanha
hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin
paljolta vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden
aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat
kääseissämme -- Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta
käydessä. Lassia, jota etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme?
Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen-omana,
suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi
on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska
on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja
kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä
oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkea ei Jaska häpeä suoraan
vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee
Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä
hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä,
oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy olevan vaarallista
laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin
Tasku-Antti, lähetin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin
lähdin Lassia takaa-ajamaan."
Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.
Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska
suoraapäätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän
kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta... miksi ei ollut Jaska
ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta... olisiko hän tuntonsa
vaivoissa voinut sen unhoittaa?
Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan
malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt
makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli
saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona
käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut
siten palkita hyvän työn, jonka Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta
enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa
tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi
hän: "Tee sinä vain tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi
kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä.
Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään... minä, vanha
hupakko, kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt
kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä,
junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä."
Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin
outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa
oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on
jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähtävänä tai kuultavana, sinne
kokoonnutaan.
Jaskan kamarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka
istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti
Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon hymyyn. Hän oli
kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli
hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa
vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa
terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli
kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto
oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma.
Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän
monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle
ruumiillista tuskaa.
"Nyt se on tehty", olivat hänen ensimäiset sanansa minulle.
"Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun
Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein
oikein... Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut,
etten ymmärtänyt tilaani enkä, mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne
oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi
pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty, Jumalan kiitos!... Lassin kanssa
en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut
mahdotonta... Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta
kuolen; minä olen sen iskun ansainnut."
En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän
Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa
häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen niin
tekemään; muuta en voi sanoa. Oli, kuin olisi hän ymmärtänyt
ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta
ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Eikä Lassi voi syyttää minua
petoksesta!"
Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistaen, että
verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa.
Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka
siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja
luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --
Toista tuntia olin istunut hänen kamarissaan, kun minulle selvisi,
ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jäljellä. Pitkään
aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vain vähä väliä
koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon
viimeinen hohde pistäysi kuolevan kamariin suloisella loisteellaan
sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuuluvalla äänellä:
"Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!"
Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani.
Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen
kalpeissa kasvoissaan...
Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä
osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...
Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.
Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.
Mutta kuoleva puhui itselleen: "Tiedän, ettei Herra valaansa riko,
vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan,
hänen laupeuteensa yksin."
Kohta sen jälkeen alkoivat kuoleman tuskat. Verrattain vähän aikaa ne
kestivät.
Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...
* * * * *
Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin
takaa-ajossa, niin saanen mainita, että "vanha hupakko" oli ihan
oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti
pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa
tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen
Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin
surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.
(Vanhan pastorin muistelmia.)