Jukka, tukkilainen.
Pirkka, hänen morsiamensa.
Vänni, ikämies.
Rokka Leena, tukkilaisten emäntä.
Jutikka, Pirkan isä.
Lotta, Pirkan äiti.
Ella, mustalaisvaimo.
Ulla, mustalaistyttö.
Junnu, Ullan isä.
Feda, Ullan sulhanen.
Saku, tukkilainen.
Heili, Sakun morsian
Hessu, Ellan sulhanen.
Jorri, Niku, Häkki y.m. tukkilaisia, mustalaisia ja kylän väkeä.
Ensimäinen näytös.
Ukko Jutikan tupa. Jutikka makaa penkillä mahallaan.
LOTTA (Veisaa virsikirjasta, haikeasti):
Ma oon kuin ruusunen
tai kedon kukkainen:
kukoistan täällä hetken,
siks' kunnes päätän retken.
JUTIKKA (Nousee istumaan. Haukottelee). Hoh-hoo-ii!... Haukottaapa tämä
vielä... Eikö häntä liene tullut kylliksi asti maatuksi.
LOTTA. No mitäpä hyötyä tuota nyt sitte on eto herkusta kuin unesta...
Jos tuota nyt vähä vähemmällekin jäisit... Ei sillä paljaalla unella
ihminen taivaasen pääse.
JUTIKKA. Ka eipä sillä.. (Ryhtyy tupakkaa panemaan) Tupakatkin ovat
tässä lopussa.
LOTTA (Jatkaa omaa puhettansa, kuin itsekseen nurkuen). Onkin tässä
koko talo kuin kuollut... Kuka nukkuu ja kuka torkkuu, niin jotta ei
enää elävää sielua tunnu olevan koko talossa.. (Ottaa ompeluksensa)
Syntikö tuo sitte niin painostanee kaikkia, vai mikä hänessä
nukuttanee...
JUTIKKA. Se tää kevät painostaa, kun ilmat alkavat lämmitä... vaikka ei
olisi syntiäkään.
LOTTA (Haukottelee). Tarttuupa tuo haukotus näkyy vielä minuunkin
(Pujottaa rihmaa neulan silmään) Eikä häneen tule edes ihmisiä käymään,
jotta toki tuo enin uni menisi pois.
JUTIKKA. Ka pitihän sen Vännin tulla tähän tästä Pirkasta puhumaan...
Vaikka eipä tuota näy tulevan... Se siellä myllymatkalla otti siitä
puheeksi.
LOTTA. Se Antti Vännikö?
JUTIKKA. Se... Sen eukon kuolemasta jo tuleekin se lesken vuosi
menneeksi.
LOTTA. Ihanko se sitte tosissaan siitä puhui... tästä Pirkasta?
JUTIKKA. Ka mitäpäs hän siitä muuten... Sanoi jo kevättyöt olevan
tehdyt, niin sanoi jotta joutaa tästä nyt niistäkin asioista
keskustelemaan. (Hetken päästä) Ja onhan sillä Vännillä hyvä talo, ja
muutenkin on siivo mies... Eikä sitte hätyytä tästä konnun velasta.
LOTTA. Vai jo se Vänni puhui!... Vaikka meneppä näiden rikkaiden
puheisiin luottamaan. (Vetäsee säiettä) Ja mikäpä kiire tuolla Pirkalla
vielä onkaan!... On tässä hänelle työtä kotonakin.
PIRKKA (Tulee kamarista tukka hajalla, kampuupuuhissa). Kuka hän lienee
kaksi piitä kammasta katkaissut!
JUTIKKA (Kuin itsekseen toistellen). Hyvä... hyvä talohan sillä on...
Antti Vännillä.
LOTTA (Pirkalle). Huolisitkos sinä, Pirkka, siitä... jos se tosissaan
ottaisi?
PIRKKA (Oudostuen). Kestä?
JUTIKKA. Ka siitä Vännistä.
PIRKKA. Siitä ukko Vännistäkö?
LOTTA. Ka siitä Antista.
PIRKKA. Pyh!... No johan minä nyt huolisin vanhasta ukosta!...
Mokomastakin hyvästä!
JUTIKKA. Eipä sillä ole vielä täyttä kuuttakymmentäkään... Vännillä
(taputtelee savuja piipustansa).
LOTTA (Kuin itsekseen nuristen). Mikähän lienee tässä velkauttannakin
ihmisen silmiä ja korvia myöten... vanhoilla päivillään.
JUTIKKA. Ei... ei ole vielä kuin vähä yli viidenkymmenen Vännillä ikää!
PIRKKA (Hyräilee):
Lammen laineet leikkivät
niin kuin pienet lapset
(Purasee punaisen lettirihman poikki)
ja mun ovat iloni
hajallaan kuin hapset.
JUTIKKA (Jatkaa omaa puhettaan). Ja vanhempipa se tämmöiset asiat
yleensäkin ymmärtää paremmin kuin nää nuoret...
PIRKKA (Kertaa, pankolle kampaamaan istahtaen, hyräillen puoliääneen):
Ja mun ovat iloni
hajallaan kuin hapset.
Ah tuo tukkakin!... On vanunut, kun jäi illalla laittamatta!
JUTIKKA. Ja rikas talo on vielä... Eikä entisellekään emännälleen pahaa
sanaa puhunut... Vänni.
PIRKKA (Jyrkästi). No en huolisi vain Vännistä... en vaikka hänet
voissa paistaisi ja vehnäjauhoissa vierettäisi... Ennen toki ottaisin
ensimäisen, joka vain ovesta tähän tupaan tulee.
JUKKA (Tulee Sakun kanssa pitkävarret lapikkaat olalla. Saku juo
korvosta). Tämäkö se on lopultakin sen rikkaan Jutikan talo?
LOTTA. Ka tämä Jutikkahan tätä on vielä tässä isännöinyt.
JUTIKKA (Piippuaan selvitellen). Jutikkahan tätä on isännöinyt...
taloa.
JUKKA. No mitäs siinä sitte muuta kuin kampsut penkille ja miehet
taloon vieraiksi (Viskaa pieksut penkille) Ompa siinä tyttö kuin
kukka!... Ja pankolla vaan istuu ja tukkaansa kampaa... Emännälläkö se
näin kaunis tyttö on?
PIRKKA (Ynseäksi tekeytyen). Mitäs se sinulle kuuluu... tuntemattomalle
miehelle.
JUTIKKA. Ka tämän meidän ämmän tyttöhän se on. (Itsekseen.) Tuota
piipun pahennusta kun reistailee!
PIRKKA (Jatkaa omaansa kuin itsekseen). Jokainen itse kauneutensa
tietää... ei siinä tarvitse ivata!
JUKKA. Kas, kas sitä emännän tyttöä, kun se on vielä ylpeä... Mutta
kannattaakin se näin korean tytön ylpeä olla, kun taitaa vielä olla
ainoa tytär talossa ja isän kontu on kuin kylä ja talo on kuin linna...
Annas kun istun tänne pankolle jo likemmäksi ja lämmitytän tätä kylmää
kuvetta (Istahtaa Pirkan lähelle.)
LOTTA. Tämäpä vasta reilu mies on! Mistä tämä näin reilu vieras oikein
on?
JUKKA. Mistäkö on tämä mies?... Luusta ja lihasta, suonista ja pahoista
juonista ollaan, Räyringistä tullaan ja tukkijoelle mennään.
PIRKKA (Leikillä, ynseästi). Mhyy... vielä siinä viisastelee!.. (Viskaa
tukkaansa hartioilleen) Ikään kuin nyt ei olisi tuommoisia ennen nähty.
JUKKA. No jos on nähty, niin ei ole otettu...
PIRKKA. Kun ei ole huolittu... Noita nyt tuommoisia saisi tästä kylästä
vaikka joka hiussuortuvalle!
JUKKA. O-hoh!
SAKU (Kintturemeliään tiukentaen). Se on ylpeä tyttö... On siinä
sinulle täksi kesäksi kosimista.
JUKKA. Niinhän ne kuuluvat kaikki tämän pitäjän tytöt olevan
olevinansa, mutta se on vain hampaiden tällä puolen se olevinaan olo...
Hyvä niistä silti hellu tulee, kun ne kerran tukkipojan morsiameksi
asti ehtivät päästä.
JUTIKKA (Suinailee Jukan pieksuja). Vai Räyringistä nämä vieraat
ovat!... Kuka siellä Räyringissä näin hyviä pieksuja tekee?
SAKU. Se on koko Räyrinki yhtä suutaria... Tällä Jukallakin syntyy
pieksut, kun se vain saa käsiinsä vähä pikilankaa ja naskalin tyngän..
(Kohentaa housujaan kauluksesta) Nahkastakaan ei ole paljon väliä, jos
sitä on tai ei.
LOTTA. Ä-hää!... Vai Jukka tämän nimikin vielä on!
SAKU. Jukaksihan ne haukkuvat tätä.
JUTIKKA. Vai Jukaksi haukkuvat! (Suinaa pieksuja tarkemmin) Vai Jukaksi
haukkuvat... Hyvä niissä on tuokin ompelus ja malli.
JUKKA. Paljaaksi Jukaksi vain haukkuvat herjat... Entäs mikäs tämän
emännän tyttären nimi on?
LOTTA. Pirkkahan se on.
JUKKA (Nykäisee kyynäspäällään Pirkkaa). Kuule Pirkka! Mikä sinun
nimesi on?
PIRKKA (Sysää leikillä, nyäisten kyynäspäällään). No!... Etkö kestä
siivolla!... Alkaa jo siinä nykiä.
JUTIKKA (Lopettaa pieksujen suinailun). Hyvät... hyvät on pieksut
siinä... Saa reittä myöten mennä veteen, eikä kastu.
HUUTO (ulkona). Jutikka hoi!... Onko se Jutikka itse siellä tuvassa?
JUTIKKA (Rientää avaamaan akkunaa. Itsekseen). Kuka siellä tiellä nyt
huutaa. (Kovasti, ulos) Kuka siellä huutaa minua?
HUUTAJA. Minähän se... Oletko sinä kotona?
LOTTA. Jos se on se Varilan vävy akkoineen, niin sano jotta et ole
kotona... Se tulee siihen taas kahvia vahtimaan!
JUTIKKA (Huutaa ulos). Mitäs sinulla on asiaa?
HUUTAJA. Se Vänni on hevosineen täällä tiellä. Olisi tahtonut sinun
kerallasi puhua.
JUTIKKA. Ka käske tulla tupaan... Kotonahan minä olen.
HUUTAJA. Sepä puhuisi siitä Pirkan asiasta, eikä tahtoisi itsensä tytön
kuullen vielä alottaa.
JUTIKKA. No sano, jotta minä tulen sinne, kun tässä vain ennätän pistää
hatun päähäni! (Lotalle) Se olikin tämä Juoperin Matti, joka huusi..
(Hattuaan etsien) Missähän se minun hattuni on, niin minä menen sen
Vännin puheille.. (Sakulle) Onkohan se siinä vieraan alla... se hattu.
SAKU (Nousee longottaen). On siinä näkyy hatun näköistä. Kenenkähän
lienee... kun on siihen alle jäänyt.
JUTIKKA. Siihempähän on jäänyt vieraan alle.. (Oikoo hatun ja panee
päähänsä) Alkaakin jo vanheta hattu... Nikulan kaupasta ostin kahdella
markalla jo toissa vuonna ja sanoi Nikula sen ikänsä kestävän, mutta
eipä näy senkään puheisiin olevan luottamista. (Lähtee.)
LOTTA (Lähtee jälestä). Kuulehan Jutikka, kun minä vähä sanon...
ennenkun nyt päätät!
PIRKKA (Yrittää kieltää). Äiti hoi...
LOTTA (Keskeyttäen, mennessään). No mitä sinä nyt siihen vielä
sotkeennut... ennen aikojaan... (Ovessa) Ikäänkuin nyt isäsi ei sitä
paremmin ymmärtäisi! (Poistuu.)
JUKKA. Sulhastako ne lähtivät tälle ylpeälle tytölle haastattamaan?...
Hä, Pirkka?
PIRKKA. No mitäs se sinuun kuuluu!...
JUKKA. O-hoh... sitä nuoren neidon ynseyttä... Onko se sulhanen jo
oikein viisas vanhuuttansa?
PIRKKA (Hypähtää ylös). No se asia ei kuulu syrjäisille! (Akkunasta)
Isä hoi!
JUTIKKA (Ulkona). No?
PIRKKA. Sano sille Vännille, jotta menköön kissan häntään koko ukko!
(Menee kamariin.)
JUKKA. Saakelin nätti tyttö ja kerrassaan reilu luonnoltansa!
SAKU. Se on tämän saman Jutikan tyttö, jota ne jo siellä Patanassa
kehuivat kauniiksi... tyttöä nimittäin.
JUKKA (Harmittelee). Saakurin tyttö, kun livahti pois... Tuonnekohan se
kamariin nyt aikoo kätkeytyäkin? (Koputtaa ovelle) Pirkka hoi...
Pirkka!... Vastaa nyt edes, Pirkka!
PIRKKA (Kamarista). No enkä vastaa... Elä huudakaan turhaa!
JUKKA. Ah kun sinä rupeat ylpeäksi! Tule pois, Pirkka, ja istu pankolla
tukkipojan silmän ilona... Pirkka... Kuulehan, Pirkka, kun minä sinulle
laulan. (Laulaa reilusti):
Aina mun kultani akkunalla
on kukkinut punainen kukka.
Kultani on niin iloinen
Ja hieno on hällä tukka.
ULLA (Saapuu, kertaa lauluun tarttuen):
Kultani on niin iloinen
Ja kaunis on minulla tukka.
JUKKA. He-hei!... Ulla!... No mistä viskasikin sinut mustalaisista
ihanimman!... Ja minnekä sinä henttusi heitit.
ULLA (Reippaasti laulua jatkaen, tehden tanssiliikkeitä laulun
tahdissa):
Koivu niin kauniisti viherjöipi
ja käki se koivussa kukkuu.
Vaan koivun juurella teltassaan
mun armaani rauhassa nukkuu.
(Kertaa hyvin nopeasti, pyörähdellen):
Vaan koivun juurella teltassaan
mun kultani rauhassa nukkuu.
Kuule Jukka kun minä sinulle supatan: Tässä talossa on tyttö, joka on
iloinen kuin lintu ja kaunis kuin kukka. Anna sinä Ellan lempi nostaa,
niin se lintu lentää polvellesi ja (pyörähtää reippaasti) noin on
silloin iloista elämä... Mutta kuulehan kun minä sinulle supatan
toiseen korvaan. (Saku vetäytyy penkille syrjälleen loikomaan.)
JUKKA. No valehtelehan nyt... Tähän oikeaan korvaan.
ULLA (Jukan korvaan). Sitä kaunista lintua rakastaa vanha Vänni, joka
ei ole sitä vielä nähnytkään.
JUKKA. Elä nyt uskottele... Jotta ei ole nähnyt.
ULLA. No totta on kuin tuhman vala! Kaksi on kappaletta maailmassa,
joita ei Vänni ole koskaan nähnyt, nimittäin tämän talon tyttöä ja
päänsä takapuolta... Vasta talvella muutti Räyringistä tänne Vännin
taloon, sai talon omakseen ja ukko Vännin nimekseen, mutta Pirkkaa ei
ole ukko saanut vielä katsahtaakaan, ei silmän herkuksikaan.
SAKU. Se onkin sitte se entinen Salmelan talon ukko sieltä
Räyringistä... Sehän se möi talonsa ja muutti tänne.
JUKKA (Lyö näppiä ja viheltää kuten hoksattuansa asian). No nyt minä
jo!
ULLA. No mitä?
JUKKA. No nyt minä jo ymmärrän!... Nyt minä jo älyän Vännin vehkeet...
Ilmanko se jo Räyringissä asuessaan itse oli tarjonnut lainaa tälle
Jutikalle, kun tämä oli saanut maksaa kymmenen tuhatta sitä Kolokankaan
entisen renttuherran takuuta... Ukko, joka ei olisi antanut muille
viittä penniä velaksi, vaikka häneltä olisi mustalaisen voimalla ja
sitkeydellä apua rukoillut!
ULLA. No ilmankos se olisi muuttanut Räyringistä tänne ihan talon aitan
oven eteen!... Nyt ota, Jukka, lintu lennosta kiini ennen kun se ansaan
tarttuu!
(Suinailee Pirkan huivia.)
SAKU. Vai täällä se Vänni nyt eukkoa onkii... Se jo kosi kaikki
Räyringin tytöt ja lesket. Leskiltä sai rukkasia ja tytöiltä
uuniluutaa. (Muuttaa sänkyyn venymään) Tuossa on pehmeämpi venyä!
JUKKA. Vai täällä tuo ukko-höperö häärää! (Jutauttuu leuvasta Ullaa.
Nopeasti) Kuulehan, Ulla!
ULLA (Lyö leikillä huivilla). No!... Elä nipistä toisen omaa!
JUKKA. No elähän nyt suutu joutavasta... Ei se suu pussaten pahene,
eikä tyttö likistellen... Nostiko Ella Pirkkaan lempeä... Vännille
nimittäin?
ULLA. Nosti... Ja nousee... Viisikolmatta markkaa antoi Ellalle Vänni.
SAKU (Jukalle). Nostata sinäkin (Vetäytyy peiton alle) Jukka!... Tässä
on hyvä maata!
ULLA (Viskaa huivin orrelle. Kuin itsekseen, hyräillen):
Koskahan mun kultaseni
mulle punahuivin tuo.
(Ryhtyy tukkaansa laittelemaan asettaen hivusneulan huuliensa väliin.)
JUKKA (Miettien). Minkä hiton jutkun sille Vännille tekisi tässä
(Rutosti Ullalle) Kuulehan, Ulla! Ruvetaanpas yksissä neuvoin Vänniä
vastaan.
ULLA (Jatkaa itsekseen hyräilyään. Ottaa huivineulan suustaan ja
asettaa sen tukkaansa):
Jos hän tuo sen punahuivin
kesäksi hän talven luo.
JUKKA (Jatkaa pyyntöään). Vai mitä, Ulla?
ULLA (Kertaa iloisena, nopeasti):
Jos hän tuo sen punahuivin
kesäksi hän talven luo.
JUKKA (Jatkaa). Ulla!
ULLA. No mitä nyt?
JUKKA. Jotta liitytään yhtenä Pekkana Vänniä vastaan.
ULLA. Pitäisikö Pirkan lempi sinuun nostaa?...
JUKKA. Lemmet minä itse nostan ja tyttöjä on joka sormelle jo
ennestäänkin. Mutta Pirkka on Vännistä vapautettava. Siinä ei auta
Vännin kukkaro, ei tuppi... No, Ulla!
ULLA (Äkkiä). Ja paljonko annat, jos liittoon rupean? (Odottaa
vastausta) No?... Kaivele taskusta rahoja!
JUKKA (Kokoo rahoja liivin taskusta, kuin itsekseen). Reikä, pahennus
on tainnut taskussa olla. (Näyttää) Tuossa ovat viimeiset pojan pennit.
ULLA (Lukee katseellaan). Yksi... viisikolmatta... kaksi... kaksi ja
puoli. (Avaa hameensa taskun) No pistä tuonne hopearahat, niin oitis
puhun Pirkan puolellesi.