NIERULAINEN. Sillä ukolla näyttää olevan niin kun kivun asiat.
JUHO. Siltä se näyttää.
NIERULAINEN. Mikä äijän päähän lie mennyt? Ei tässä ole vielä
ryypättykään paljoa.
JUHO. Te vanhat miehet, te ryyppäättekin vielä.
NIERULAINEN. Joo, kuollen koira tapansa heittää, mutta ei paha koira
kuoltuansakaan.
PERÄKORPI ja TANAKKALA (Tulevat. Peräkorpi istun pöydän luo, käsi
poskella. Äänettömyyttä.)
NIERULAINEN. Noo, Peräkorpi, mitä sinä nyt murehdit? (Nauraen:) Ota
vaan itsellesi emäntä ilman epäilemättä. Eivät taida vielä nämä nuoret
tietääkään, että isänne meinaa --
PERÄKORPI. Ole vaiti!
NIERULAINEN. Vaiti? No puhu itse, kun tässä istutaan suut tukossa aivan
kuin hautajaisissa.
PERÄKORPI. Ei siitä taida tullakaan mitään.
NIERULAINEN. Soo, joko se nyt sillä lailla on?
PERÄKORPI. Sillä tavalla se taitaa olla.
TANAKKALA. Se on useinkin lasten vika kun vanhat äijät tuolla ijällä
alkavat akanottoa puuhata.
PERÄKORPI (Innokkaasti.) Niin onkin! Sen sinä sanoit oikein.
NIERULAINEN. Ky-yllä ne muutenki.
MIINA. Itsestänsä rupeevat hulluttelemaan.
TANAKKALA (Miinaan kääntyen.) Taitanut on tähänkin olla vaan sinun
vikasi.
MIINA. Minunko?
TANAKKALA. Sinun. Olet varmaankin pitänyt isästäsi hyvin huonoa huolta
ja aivan vaan itseäsi hoitanut.
MIINA. Kyllä hänestä huolta pidetty on, mutta eihän sitä, vanhaa miestä
tarvitse hoitaa kuin pikku lasta.
PERÄKORPI. Pikku lasta! olenko minä pyytänyt?
TANAKKALA. Minä en tiedä, vaan tapa yleisesti on sellainen, etteivät
tyttäret välitä mitään isäinsä vaatteistakaan ennen kuin viimeinen
paita repaleina päältä putoaa.
MIINA. Paita?
TANAKKALA (Naureskellen.) Niin, paita.
MIINA. Onko isä sellaisia puhunut?
PERÄKORPI. Ei...
TANAKKALA. Ei ole puhunut, vaikka syytä kyllä taitaisi olla.
PERÄKORPI (Nousee. Puhuu pahoitetulla äänellä.) Se nyt oli sellaista
että ... kun minä tässä olen tullut vuosi vuodelta Miinankin silmissä
hylyksi, niin minä ajattelin, että, jos ottaisi itsellensä jonkullaisen
emännän, sellaisen kun saa... Saateipa vanhoilla ole enää valikoiman
varaa... Meinasin että se sitten edes vähän pitäisi minusta huolta kun
vanhenen.
NIERULAINEN. Kyllä se oikea meininki oli. Ja kohtahan sen Miinankin tie
vie nuorempain miesten paitojen paikkuriksi.
TANAKKALA. Ole vaiti!
NIERULAINEN. Vaiti?
PERÄKORPI. Ei suinkaan se Liisa komea ole, eikä korkeata sukua, eikä
rikas, mutta mitäpä niistäkään on hyötyä, jos ei ole sopua ja rauhaa.
NIERULAINEN. Niin juuri.
PERÄKORPI (Liikutettuna.) Kun Miina voisikin minua vähän paremmin
kärsiä ja pitäisi vähänkään parempaa huolta tarpeistani, niin en
suinkaan minä tällaisia olisi ruvennut ajattelemaankaan, vanhalla
ijälläni.
TANAKKALA. Älä nyt tyttöä yksin syyttele, itsepä olet hänet
kasvattanut.
PERÄKORPI. Niin olenkin, mutta...
TANAKKALA. Eikä kukaan järkevä ihminen saata sanoa tätä sinun
naimapuuhaasi muuksi kuin hulluudeksi. Saatpa nähdä, että ennen pitkää
kiität meitä siitä, että estämme sinua sitä tekemästä. Liisa on kyllä
hyvä piika ja osaa hoitaa karjaa ja hänen köyhyytensä ei ole mikään
vika. Mutta kun itsekin ehdit asiata oikein ajatella, niin tulet kyllä
ymmärtämään, ettei hän sinulle vaimoksi sovi eikä kelpaa täyttämään
sinun emäntävainajasi paikkaa.
PERÄKORPI (Mietteissään päätä vääntäen.) Taidat olla oikeassa.
TANAKKALA. Kun te vaan Miinan kanssa teette keskinäisen kotirauhan,
sovitte kahden puolen ja lakkaatte hammastamasta ja rupeette
rakastamaan toisianne niin kuin kristittyjen tulee ja sopii, niin
teidän on parhain olla niin kuin nyt olette.
MIINA (Itkien.) Antakaa anteeksi isä.
PERÄKORPI. Mitä se oli? Miinako anteeksi pyytää?
RIIKA (Miinalle syrjässä, työntäen häntä isänsä luo.) Mene ja ota isäsi
kaulaan.
MIINA (Menee itkien isänsä luo ja panee käsivartensa hänen kaulaansa.)
Jos isä antaa anteeksi, niin minä koetan tulla paremmaksi.
PERÄKORPI (Liikutettuna.) Jumala siunatkoon.
JUHO. Kyllä isällä on myöskin syytä pyytää anteeksi Miinalta.
PERÄKORPI (Liikutettuna.) On poikani, se on totta! Kirouksella minä
olen teitä molempia monta sataa kertaa opettanut ja monta kertaa on
minun omatuntoni jo ennen siitä soimannut. Antakaa anteeksi, lapset.
Minä olen paatunut ihminen.
MIINA. En minä mitään tahdo muistella.
JUHO. Minä en syytä isää, Miinan puolesta vaan sanoin.
RIIKA. Mutta me nuoret, tehdään nyt oikein pyhä lupaus, että me yhdessä
panemme kaikki voimamme liikkeelle, sulostuttaaksemme isän vanhuuden
päiviä.
MIINA ja JUHO. Tehdään!
PERÄKORPI (Pyyhkien takin helmalla silmiään.) Minua hävettää teidän
edessänne. Kun Jumala oliskin sallinut äitinne elää, en minäkään olisi
joutunut tällaisiin hullutuksiin.
JUHO. Ja nyt itkut pois. Miina laittakoon tässä hyvät kahvikestit.
PERÄKORPI. Niin todella. Mene Miina.
RIIKA. Tuo Liisa tänne kahville muitten joukkoon. Ei hän ole mitään
häpeäntöitä tehnyt.
MIINA. Todellakin! Minä tuon.
PERÄKORPI. Ei yhtään häpeäntöitä, sen uskallan vannoa. Liisa on siivo
ihminen ja talomme vanha, uskollinen palvelija. Ja jos ei teillä ole
mitään sitä vastaan, niin panen hänelle tämän päivän muistoksi
sata markkaa säästöpankkiin.
MIINA. Pankaa vaan!
JUHO. Kyllä minun puolestani.
RIIKA. Se on oikein, kyllä Liisa on sen monin kerroin ansainnut.
TANAKKALA. Minun, joka tässä olen tahtomattani joutunut näiden
tapausten todistajaksi, täytyy, vaikka ei tapani ole imarrella, sanoa,
että paljon minä olen nähnyt huonompia ihmisiä.
PERÄKORPI. No noh, ihmisiä tässä ollaan kaikin, Jumala paratkoon.
NIERULAINEN. Sanoit minun sanani, Tanakkala. Minä pidän noista
nuorista, vaikka eivät antaneetkaan isänsä emäntää ottaa.
PERÄKORPI. Se taisi olla vaan sen parempi, naapuri.
RIIKA. Ja nyt, kun nämät vanhat meitä nuoria näin kiittelevät, niin
meidän asiamme on muistaa äsken tekemämme lupaus: teossa ja toimessa
näyttää, että vielä vuosien päästä tuon tunnustuksen ansaitsemme.
MIINA (Syleillen Riikaa.) Auta, Riika, sinäkin minua pitämään
lupaustani Jumalan avulla.
Esirippu.