Taas istui korkea oikeus, taas vuoleskeli puheenjohtaja lastuja
kynästään ja näpsäytteli ne sitten raatimiehen puolelle, ja taas
näpsäytteli raatimies Waaranen samat lastut edestään permannolle.
Ja oikeuden puheenjohtaja kysyi... noin vain ylimalkaan, kohdistamatta
kysymystään kenellekään erityisesti:
-- Siitä mustasta säkistäkö se sitten koko tämä riita alkoi... siitä,
jonka me näimme siellä aidalla?
Katselivat toisiaan asianosaiset.
Sitten sanoi rouva Montonen:
-- Siitä.
Ja rouva Menlöskin myönsi:
-- Siitä. Sen heittivät ensin kauppias Montosen pihasta meidän
puolellemme.
-- Se on valhe! sanoi rouva Montonen.
Siitä sukeutui laaja väittely. Oikeus siihen lopuksi tuskastui ja sanoi:
-- Olkoon miten tahansa... ei siitä kuitenkaan näy selvää saavan.
Oli vielä tutkimatta kunnianloukkauksia koskeva puoli jutussa, ja rouva
Montonen oli haastattanut Markulan todistajaksi.
Mutta nyt huomasivat kaikki, että Markulan tila oli kovin heikko. Hän
tuskin pysyi jaloillaan ja hymyili ilmeettömästi.
-- Mikä sinulla on? kysyi auskultantti Kivilouhos. -- Oletko
juovuksissa?
-- Ju-juovuksissa? änkytti Markula -- Mi-minäkö? Kuinka minä
juovuksissa... oikeuden edessä! On vain vähän he-heikko oltava...
-- No mitäs sinä tiedät tähän asiaan kertoa?
-- Mihin asiaan? tiedusteli Markula raukeasti, pidellen kiinni pöydän
kulmasta.
-- Onko rouva Menlös sanonut rouva Montosta pahanpäiväisen
paikkaräätälin tyttäreksi?
Markulaa nikotti. Sitten hän mongersi:
-- No jos on sa-sanonutkin, niin mitäs siitä... tosiasiahan se on.
Vihan puna leimahti nyt rouva Montosen poskille, mutta herra Nilsperi
huusi:
-- Herra puheenjohtaja! Tämä mies on juovuksissa kuin sika.
-- Sikako? kysyi Markula, huiskauttaen veltosti kämmentään. Sitten hän
vakuutti:
-- Selvä mies... en ole maistanut tippaakaan... mutta päätä huimasee...
kun on heikko terveys...
Mutta Häkkisen eukko sanoi ovenpielestä kovalla äänellä:
-- Sillä on pullo tuolla porstuassa halkolaatikon takana, ja sieltä se
on pistäytynyt vähä väliä maistamassa!
-- Yleisö on hyvä ja pitää suunsa kiinni! huomautti puheenjohtaja.
Ja katsoen ankarasti Markulaan hän kysyi:
-- Oletteko te tuonut väkijuomia oikeuspaikkaan?
-- Jaa minäkö? kysyi Markula, joka koetti selvitä, kun asia alkoi käydä
hänelle vaaralliseksi.
Sitten laski hän kaksi mustaa, vapisevaa sormea pöydän reunalle ja
vannoi:
-- Jos löytyy mitä pulloja halkolaatikon takaa, niin heti saatte
tuomita hirteen, herra lakineuvos!
-- Konstaapeli Miettinen on hyvä ja käy noutamassa pullon tänne, sanoi
auskultantti Kivilouhos poliisille.
Poliisi lähti. Jännityksellä odotettiin hänen tuloaan, Markulan
pidellessä kiinni pöydän reunasta.
-- Ei siellä mitään pulloa ollut, ilmoitti kaikkein pettymykseksi
Miettinen, palattuaan sisään.
-- Johan minä sanoin! huudahti Markula, joka oli heittänyt tyhjän
pullon torille, lähtiessään kulkueen perässä Menlösin likakuopalle.
-- Mutta näkeehän sen jokainen, että se on päissään, huomautti rouva
Montonen.
-- Niin, kyllä se on tallukassa, kuului mutinaa yleisön joukosta.
-- Selvin mies tässä huoneessa! vakuutti Markula ylimielisesti.
-- Pitäisi haistaa sen henkeä, onko se ryypännyt, kuului ovensuusta.
Sippo se sieltä niin sanoi.
-- Ei teidän tarvitse sieltä ovensuusta neuvoa, sanoi herra Kivilouhos.
-- Jos konstaapeli Miettinen tulisi haistamaan tämän todistajan henkeä.
Konstaapeli Miettinen astui Markulan eteen ja nuuhki. Sitten hän
ilmoitti.
-- Tämän Markulan ympärillä tuntuu aina sen verran pulituurin tuoksua,
ettei saa oikein selvää, onko se enemmän ryypännyt.
Ja Markulalle hän sanoi:
-- Puhalla henkeäsi!
Mutta Markula ei puhaltanut. Päinvastoin veti hän henkeä sisäänpäin.
-- Se pidättää hengitystään, selitti Miettinen.
-- Mutta ei se pitkään pidätä.
Odotettiin.
Markulan kasvot alkoivat muuttua sinertäviksi.
-- Pitääkö sinulle antaa keinotekoista hengitystä! sanoi Miettinen
äkkiä, tarttui Markulan käsivarsiin, nosti ne ylös ja painoi sitten,
alas, rintaa vasten.
Silloin ei Markula voinut enää pidättää hengitystään. Hän puhalsi
voimakkaasti, ja salin täytti väkijuomain tuoksu.
-- Tänne asti tuntuu! todistivat torimatamit.
-- Viekää se putkaan! sanoi auskultantti Kivilouhos poliisi Miettiselle.
Ja putkaan vietiin Markula.
Silloin aukeni oikeussalin sivuovi, se, joka vei tuomarin huoneeseen,
ja sisään köpitti raastuvanoikeuden toinen raatimies, ukko Tujulin,
viskaali Tujulinin isä, asettuen vaivalloisesti istumaan tuolilleen
tuomarinpöydän ääreen, vastapäätä raatimies Waarasta.
-- Päätös tulee, päätös tulee! kuului suhina ja sihinä yleisön joukossa.
Sillä raatimies Tujulin, joka oli jo kahdeksankymmenen vuoden vanha ja
umpikuuro, saapui paikalleen silloin, kun oikeus alkoi valmistautua
päätöstään tekemään. Siinä hän sitten istui jotain kynää hypistellen,
itsekseen mutisten tai huuliaan napsutellen siihen saakka, kunnes
päätös oli julistettu.
Ja totta olikin, että oikeus oli päättänyt antaa päätöksensä ja tehnyt
sitä varten vahtimestari Komperolle salaisen merkin, josta tämä
tiesi lähteä noutamaan ukko Tujulinia, että raastuvanoikeus olisi
täysilukuinen.