Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia,
mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia.
Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan
mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän
alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin
tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen
puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen
lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan
keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan.
Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.
Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun
ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen
vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä
hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.
Sudet olivat syöksyneet eteenpäin, mutta eivät olleet vielä juuri
siihen määrin rohkeuttaan kannustaneet, että olisivat hänen kimppuunsa
käyneet. Kolme niistä seisoi ja tuijotti häneen hampaat irvissä,
vihrein silmin. Salamannopea kirveen sivallus vakuutti niille, että
mies vielä oli liian vaarallinen, ja ne vähän peräytyivät. Ne tiesivät,
että niillä oli aikaa odottaa. Mutta niitä ei haluttanut odottaa. Pari
kolme istahti lumelle pettyneen näköisinä ja alkoi kärsimättömyydessään
ulvoa — ehkäpä kutsuakseen muitakin sukulaisiaan avuksi, lopettaakseen
saaliin paikalla.
John Carsonin mieleen välähti ruma pelko, että hän ehkä oli säärensä
taittanut — ettei hän, kipujen uuvuttamana ja salakavalan pakkasen
jäätämänä, lopulti jaksaisi torjua päältään pelkurimaista susiparvea.
Pamppailevin sydämin hän tunnusteli sitä paikkaa, jota särki. Pian hän
oli selvillä siitä, ettei luuta ollut murtunut. Mutta selvää oli, että
hän oli venähdyttänyt jonkun suurista säärijänteistään. Kauanko, hän
ihmetteli, hän mahtaisikaan viipyä matkalla kotia kompuroidessaan ja
syli syleltä, tunti tunnilta, perässään vetäen voimatonta jalkaansa,
taistellen susia vastaan, jotka kävisivät vain rohkeammiksi hänen
kurjan tilansa huomatessaan? Hän puri hammasta ja päätti ryhtyä
taisteluun, riisui jaloistaan lumikengät, jotka nyt olivat hyödyttömät,
ja nousi toiselle jalalleen, ehjää lumikenkäänsä kainalosauvana
käyttäen. Suoriutuisiko hän yrityksestä? Ainakin hän aikoi ponnistaa
viimeiseen saakka.
Hänen siinä seistessään ja oikoessaan jäseniään sankarimaisen vihan
vallassa, kantoi hänen korviinsa äkkiä kulkusien helinää. Hän päästi
julman huudon. Naisen ääni ja miehen vastasivat. Hänen ihmeekseen
oli naisen ääni Amandan. Mutta hänen hämmästyksensä muuttui aivan
mielenhämmennykseksi, kun minuutin perästä tien mutkan takaa ilmestyi
valtava hirvi, joka voitokkaasti kaaloi kinoksien läpi ja perässään
veti kuormattua laitarekeä. Sudet levottomina peräytyivät takaisin
tämän kumman ilmestyessä, Laitareestä pamahti laukaus ja pian
toinenkin, ja yksi susista kaatui ja potki maassa ääntä päästämättä.
Muut kääntyivät ympäri ja pakenivat metsän peittoon sitä kyytiä, että
maha lunta viisti. Siinä samassa kummat ajoneuvot pysähtyivät aivan
hänen eteensä, hirvi korskuen ja päätään pudistaen, ikäänkuin vaatien
koko voiton kunnian itselleen.
»Isä! isä!» huusi Amanda äänellä, joka jo värähteli hermostuneen
itkuunpuhkeamisen rajoilla, hypäten samalla reestä ja kaaloen hänen
luokseen, »mitä — mitä on tapahtunut?»
John Carsonin rehevä rintanauru tyynnytti häntä.
»Ei muuta kuin pieni kuperkeikka ja venähdytin sääreni», hän sanoi.
»Mutta satuitpa sinä oikealla ajalla paikalle, Siis, sinä ja tuo
sirkuksesi. Niillä kehnoilla oli oma mielensä siitä, kuinka minut
piti parantaa, ja kun emme voineet siitä sopia, niin tässä oli syntyä
tappelu.»
»Voi, isä!» kuiskasi Amanda. Ja ajatellessaan sitten, mitä olisi
tapahtunut, jos hän olisi jatkanut matkaa suoraan kotia, Mustan joen
tielle ensinkään poikkeamatta, hän tuli niin liikutetuksi, että istui
lumelle ja alkoi itkeä.
»Älä nyt! Älä pelkää, sydänkäpyni!» pyyteli isä häntä huolestuneena.
»Se on kaikki ollutta ja mennyttä. Ne menivät hiiteen kaikki. Ja kaikki
on taas hyvin.»
»En minä luule neiti Carsonin pelkäävän», sanoi Alec Ross
kuivakiskoisesti. »Hän on urhoollisin nainen, mitä on maan päällä.
Mutta hän on vähän liiaksi rasittunut. Tulkaa, neiti Carson, jos
tahdotte kääntää elukkanne ympäri, niin autamme isänne rekeen ja viemme
hänet kotia niin sukkelaan kuin suinkin.»
Kotomatka ei tuntunut pitkältä Alec Rossista sen enempää kuin
Amandastakaan; eikä iso John Carsonkaan kaikista tuskistaan huolimatta
näyttänyt ikävystyvän. Vaikkapa hänen kasvonsa tuon tuostakin
kalpenivatkin laitareen kinoksissa kallistellessa ja tuskain sitä
myöten vihloessa, niin ei sitä paljoakaan huomannut, ja hänen
miehuullinen äänensä pysyi rattoisana kuin ennenkin. Paljon hän kyseli,
paljon hänelle piti kertoa, ennenkuin hän käsitti, minkä onnellisen
ihmeen johdosta Amanda niin täperimmällä hetkellä oli hänen avukseen
saapunut. Kun heidän kulkusiensa helinä ja puheensa saivat rouva
Carsonin ovelle lähtemään ja hän hämärässä valossa näki Amandan ja
nuoren Rossin melkein nostavan hänen miehensä reestä, syöksähti hän
parkaisten ulos lumeen. Mutta säikähdys pian vaihtui kiitollisuuteen ja
iloon, kun hän kuuli, miten hänen miehensä oli pelastunut.
Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen
Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa
jyrkästi.
»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.
»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen
kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä
kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä
aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»
»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.
»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?»
kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa
kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin
paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille
vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti?
Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»
»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on
Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin
paljoa ajastaan.»
»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna
matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme
pidämme teidät, se on varma.»
Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän
sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä
hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.
»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi
hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä
Settlementiin kuin jäädä tänne.»
»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota
salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.