Se isäntä Tuhniainen, hra Kaikkosen etäinen sukulainen, oli talvella
Helsingissä käydessään vieraillut pari päivää herrasväki Kaikkosen
luona. Lähtiessään ja hyvästelyssään hän oli Kaikkosia vannottanut
kaikin mokomin pistäytymään kesällä talossaan maalla. — Vaikka eihän
siellä niin suurellisia rahteerinkeja ole tarjolla, oli hän leikkisään
tapaansa sanonut, — mutta ainapahan siellä vieraankin suuhun säästetään
joku leivänmurunen ja puoli tuopillista piimävettä sekä koivuhalkoja
päänaluseksi pirtin penkille köllähtäessä.
No mitäs, kun tuli kesä ja mustat miehet asfalttipatoineen ja muine
kompeineen valloittivat Helsingin kadut ja mullistivat ne niin
sekasortoisiksi röykkiöiksi ja juoksuhaudoiksi, että kadullakulkija
saattoi luulla liikkuvansa länsirintaman tulilinjoilla, niin silloin
rouva Kaikkonen alkoi ruveta miehelleen puhumaan siitä maallemenosta.
— Voisihan tästä mennä viikonpäiviksi vaikka sinne Tuhniaisen taloon, —
sanoi hän. — Söihän se ukkokin meillä talvella näitä kalliita Helsingin
eväitä, eikä maksusta ollut mitään puhetta.
— Miks'ei mentäisi? Onhan se niin virkistävää päästä luonnon helmaan
potkimaan kaupungin tomuja jaloistaan, — vastasi hra Kaikkonen, jolla
muuten oli harvinainen kyky keksiä mitä tuoreimpia ja sattuvimpia
sanontatapoja.
Herrasväki Kaikkoselle ei lähtö tuottanut mitään vaikeuksia, koska
heillä ei ollut lapsia eikä palkollisia. He matkustivat ensin
junalla, sitten laivalla »kansan keskuuteen, nauttimaan maalaiselämän
rauhallista sopusointua ja maahengen tuoretta tuoksua», kuten hra
Kaikkonen runollisella tavallaan lausui.
Tuhniaisen talossa otettiin vieraat vastaan ylen ystävällisesti.
Teurastettiin juotettu vasikka ja laitettiin pöytään mitä parasta.
Kyllä siihen pöytään olisi kehdannut käskeä vaikka maaherran, mutta
isäntä Tuhniainen sanoi vain vaatimattomasti, että »maistellaanpa
tässä näitä murusia illalliseksi, että jaksetaan sitten nousta syömään
aamiaista».
Kaikkoset saivat sievän kamarin asuakseen ja kotiutuivat pian
»maalaiselämän sopusointuun ja tuoreisiin tuoksuihin». Ja mikäpä siinä
oli viihtyessä. Hyvänä pidettiin, niin hoidettiin kuin porsasta joulun
edellä, syötettiin ja juotettiin niin, ettei hra Kaikkonen päiväkausiin
paljon ehtinyt muuta kuin vähäväliä henkseleitään hellittämään. Jos
Kaikkosen herrasväki olisi ollut Afrikassa jonkun neekeriperheen
vieraina, olisi tuollainen syöttäminen ja apattaminen herättänyt pahoja
aavistuksia, mutta Tuhniaiset olivat kristittyjä ihmisiä, jotka eivät
katsoneet lähimmäiseensä himollisesti miltään puolelta. Ainoastaan
renki-Rietu joissakin ajatuksissa mittaili silmillään iltasin
pihamaalla keikistelevää pulskeaa rouva Kaikkosta, mutta hänkin painui
sitten rauhallisesti kaipaus sydämenalassaan piika-Miinan juttusille.
Isäntäväen pakotuksesta tulivat Kaikkoset jääneeksi taloon pitemmäksi
aikaa kuin alkuaan olivat tarkoittaneet. Ja mieleistä siellä oli
ollakin, hyvässä talossa. Meni melkein koko kuukausi kuin huomaamatta,
mutta silloinpa heidän jo pitikin valmistautua lähtemään, sillä hra
Kaikkosen loma-aika läheni loppuaan.
Lähtöpäivänä he kiittelivät talon vieraanvaraisuutta; rouva Kaikkonen
ylisteli emännän ruokataloutta ja kehui tällä ajalla lihonneensa viisi
kiloa.
Mutta hra Kaikkonen ajatteli, että näin maalaiskohteliaisuuteen ehkä
kuuluisi noin vain hienostaan kysäistä siitä maksustakin, vaikka
todennäköisesti sitä ei otettaisikaan. Kakisteltuaan kurkkuaan hän
epämääräisin sanoin viittaili isännälle, että mitenkäs tätä voitaisiin
korvata, kun on tässä oltu toisille vaivana ja vastuksina melkein
kuukausi ja kulutettu taloa ja — tuota — että eihän sitä missään
ilmaiseksi — —
— Jassoo, — sanoi isäntä Tuhniainen kääntäen mälliä poskessaan ja
räpytellen silmiään. — Että tuota sitä maksua. Noh, nehän kuuluvat
niissä hotelleissa ottavan viisinkymmenin markoin hengeltä yksin
asunnostakin ja toisen mokoman niistä joutavista rimplauruuistaan
vuorokaudelta.
— Niin, niin, — myönteli hra Kaikkonen hiukan levottomana, — ne
hotellit nylkevät niin hävyttömästi.
— Jos me nyt sitten laskettaisiin vaikka vain viisikymmentä markkaa
hengeltä vuorokaudessa ruokineen ja asuntoineen, — jatkoi isäntä
Tuhniainen, yhä räpytellen silmiään. — Siitä tulisi sitten niinkuin
kolmisentuhatta markkaa kaikkiaan.
— No voi mun päiviäni! — kiljaisi rouva Kaikkonen lyöden kämmeniään
yhteen. Ja ennenkuin kukaan ehti virkkaa sanaakaan jatkoi hän
yhteen menoon: — Vai kolmisentuhatta! Siitäkö hyvästä, että on
houkuteltu tänne korpeen ja saanut hyysätä muutaman päivän vanhassa
variksenpesässä, jossa on luteitakin niin, ettei ihmiset tahdo sisään
mahtua, ja saanut syödä kaikenlaista moskaa, jota ei ole voinut
nieleskellä muuten kuin ummessa silmin, ja kylässä on saanut käydä
syömässä lisää, ettei aivan olisi nälkään kuollut ja minäkin olen
täällä laihtunut niin, etteivät hameet pysy päällä, ja nyt meinataan
nylkeä vielä putipuhtaaksi ja — ja — —
Se rouva Kaikkonen oli tuommoinen »äkkiotteinen» ja kiivasluontoinen
ja hyvä suustaan, kun sille tuulelle sattui. Mutta nyt hänen täytyi
pysähtyä välillä vetäisemään henkeä, jolloin emäntä Tuhniainen sai
suunvuoron ja sanoi:
— Hyväillen aika! Eihän se ukko tosissa sitä maksua vaadi.
Leikilläänhän se siinä turisee, se kun aina on ollut semmoinen joutava
irvileuka. Eihän me ole meinattu ottaa penniäkään, ei missään nimessä.
— Niin tuota, eihän me mitä maksuja, — todisti ukko Tuhniainenkin.
— Minä vain leikillä ilman aikojani — kun sitä on tämmöinen
talonpoikainen —
Rouva Kaikkonen häpesi niin, että juoksi suinpäin kamariin, jossa
nautti puoli kahvikupillista sydämenvahvistustippoja ja ajatteli, että
kunpa ihmisellä olisi vähemmän kieltä ja enemmän mieltä.
Hra Kaikkonen oli kasvoiltaan tiilikivenpunainen ja toivoi pahimman
vihamiehensä tällä kertaa olevan hänen housuissaan, niin että hän itse
saisi olla jonkun muun miehen housuissa jossakin kaukana, ennemmin
vaikka Kakolan kivimäessä kuin Tuhniaisen tuvassa.
Mutta Tuhniaiset olivat vanhan kansan hermostumattomia ihmisiä eivätkä
olleet jutusta milläänkään. Ajattelivatpahan vain, että ovat ne nuo
Helsingin herrasväet semmoisia mitähän lienevätkään, jonninjoutavia
höpäkköjä.
Eihän sille mitä mahtanut, että Kaikkoset hyvästiä heitellessään
katselivat enemmän muodikkaita, suippokärkisiä kenkiään kuin isäntäväen
vilpittömiä silmiä. Varsinkin kun vielä Helsinkiin viemisiksi annettiin
komea kalakukko ja pytyllinen voita ja kovisteltiin tulemaan ensi
kesänä uudestaan.