Pohjatar.
Kun tuossa, tumma neito,
Sä seisot hymysuin,
Niin puolellesi katson
Mä aina ihastuin. --
Ja tuntuu niinkuin lasna
Mä oisin jällehen
Ja katseleisin yöhön
Ja tarhaan tähtien.
Ikäänkuin ikävöisin
Yön korkeutehen
Ja tuhansien tähtein
Ikuiseen onnehen. --
Matkalla.
Hepo, hei! nyt juokse vaan
Juokse, jotta joudutaan
Minne?
Henki huokaa hongiston,
Jossa Marin mökki on --
Sinne!
-- -- Sydän, syki hiljempaan,
Ettei immyt kuule!
Ettei tulevatakaan
Tulevaksi luule!
-- -- -- -- --
Hepo, hei, siis juokse vaan!
Juokse, jotta joudutaan;
Minne!
Henki huokaa hongiston,
Jossa Marian mökki on --
Sinne!
Kultaseni asia.
Oispa mulla sulle pikkusen
Vaan pientä asiaa --
Oi tullos mulle joutuen,
Äl anna odottaa!
Niin, niin ja sitten asian
Ma suullisesti ilmoitan.
Kotimetsä.
Istuu impi viiakossa,
Kultarinta kuusikossa,
Kotimetsässä komea.
Kuuset kuului, koivut lauloi,
Hongat korkeat humisi.
Nosti impi nuorta päätä,
Nosti silmeä sinistä:
Koivut kullassa kuhisi,
Hopeassa hongat seiso,
Puut kaikki pyhäasussa,
Metsät jnhlamiettehissä.
Ihastuksin impi lausu,
Tulituntehin saneli:
Terve teille kotikuuset,
Korkeat kotipetäjät!
Terve hongat hopeassa,
Koivut kullan koltuskoissa,
Viidakot veran nukassa!
Terve, terve kotimetsä,
Puisto korkea kotoinen!
Terve sulle, terve mulle,
Terve tervehyttäjille!
Vastasi salo sininen,
Kumahutti kultametsä:
Terve sulle, terve mulle,
Terve tervehyttäjille!
Etsijä.
Ja kaukoa täytyi mun tulla
Ja näin minä mietiskelin:
Kuvanskaan kun näkisin vielä,
Tai äänens kun kuulisin!
Ja mä katselin kaivot ja lähteet
Ja tyynehet rantaset,
Vaan kuvoansa en löynnyt,
Ne oli sen kadottaneet.
Ja mä kuuntelin puut sekä pensaat
Ja heikotkin huokaukset,
Vaan ääntänsä en minä kuullut,
Ne oli sen kadottaneet.
Ja taivahat maailmat kaikki
Mä etsin ja harhaelin,
Mä kyselin päivältä, kuulta
Ja pieniltä tähdiltäkin.
Ja ne oli niin kauniit ja kylmät
Ja vaiti ne oli myös;
Mut Koiviston enkelt ei ollut,
Oli etsijä vaan kuin yöss!
Ja mä olin se etsijäpoika
Ja mä turhaan etseilin.
Ja maailman markkinoille
Taas tuimana palasin.
Minne lenti meidän lintu?
Lauloi ennen lintu mulle,
Lauloi mulle, lauloi muille,
Lauloi kaikelle kylälle.
Minne lenti meidän lintu,
Kunne joutui kultarinta,
Kun ei aamua aiota,
Iltoa ilohon saata
Virsillä viattomilla,
Äänen soinnulla sorean?
Hongat vaan on huokaamassa,
Männyt kaihon on pidossa
Noilla kotokankahilla,
Linnun laulamasijoilla.
Kultani.
Niinkuin viehkeä vuo, hopea otsainen
Kuljet kultani vaan, metsissä harhaillen,
Kussa kannel ja päivä
Poves liehtovi hehkumaan.
Vaan kun kangastelee Onnela kaukainen,
Virtaan yhtyvi vuo, sulhoonsa neitonen,
Onnen rannalle rientää
Kera kultansa lintukin.
Linnun laill pesimään meidätkin Luoja loi
Mutta impeni viel metsissä hyppelee
Kauriin kaltaisna, kutsut
Kultasimmatkin hyljäten.
Yksin yössä.
Kun yöhön päivä peittyy
Ja unten vaippa heittyy
Mieluinen, yli maan,
Ei sydäntäni voita,
Sen sielun taisteloita,
Yön rauha kumminkaan.
Vaan kaikki sielun vallat,
Sen lämpimät ja hallat,
Povessani pauhoaa.
Ja maa ja taivas haipuu
Ja yltyy, yltyy kaipuu
Ja kaiken vallan saa.
Ei unt ei päivän töitä,
Ei päiviä, ei öitä,
Ei mulla muutakaan.
Kun poiss on oma kulta,
Niin poiss on kaikki multa
Ja tyhjää kaikki vaan.
Mun onni on kuin tuomen,
Mi kukkii joka huomen!
Hän lähestyy kuin aamun koi --
Ja poskipäänsä purppuroi,
Kuin aamunrusko vainen,
Ja rintasensa liike on,
Kuin kauriin vilkas, vallaton,
Ja suunsa sulavainen --
Ja konsa koiton lainen
On kokonaan mun impyein,
Hän istahtaapi vierehein.
Hän lähestyy kuin suviyö,
Kuin rauha, riemu, konsa työ
On loppunut ja valmis --
Ja olentonsa uinuaa
Ja kaipaa onnen satamaa
Ja povensa on altis --
Kun povensa on altis
Ja suviöinen impyein,
Hän istahtaapi vierehein.
Kun alkaa ja kun loppuu työ,
Näin aamunkoi ja suviyö
On mulla maassa Suomen --
Ja konsa hellin helakoi
Mun illan rusko, aamun koi,
Mun onni on kuin tuomen,
Mi kukkii joka huomen -- --
-- -- -- -- --
Vuoret surkoon!
Surun päiviä viettämään
Me oomme liika nuoret.
Surkoon suuret kalliot
Ja surkoon suuret vuoret!
Sydän niill on kivestä,
Se surra kyllä kestää.
Surra saa se, surkohon
Ja meidänkin edestä!
Meill on sydän lemmestä
Ja hempeä ja hellä --
Ei se tahdo itkeä,
Se tahtoo hymyellä.
Tahtoo, tahtoo povestaan
Kuin lintu lehtipuusta
Nousta, nousta laulamaan
Ja eikä huoli muusta.
Ei se huoli surust, ei,
Vaan surkoon suuret vuoret!
Surun päiviä viettämään
Me oomme liika nuoret.
Mitä mä tahtoisin?
Mä tahtoisin sun talohon,
Miss ilo, riemu, onni on
Ja valpas, puhdas henki.
Ja konsa siihen Selma jäis
Hän sulhon mielen lämmittäis,
Kirkastais sydämenkin.
Mä tahtoisin sun talohon,
Miss enkelit ja hurskaat on
Ja armas Herrasesi.
Ja siellä kun sä olisit
Mä tahtoisin, ett nostaisit
Myös munkin vierehesi.
Anova aate.
Kirkkautta asuntoni loisi,
Selmani kun sisässä sen oisi --
Huoneheni kirkkahasti hohtais,
Katsehen kun Selman siellä kohtais!
Syömmessäni suvi, laulu, soitto,
Kasvoillani korkeampi koitto,
Konsa Selma tänne astahtaisi;
Taivon enkelitkin tänne saisi.
Päivä, koitto, suvi, soitto elkää
Peljätkö! Ah ällös taivas pelkää
Kotiani! Yöhön hukkumasta
Estä, auta, Herra, nyt ja vasta!
Elon tiellä.
Kun kyyneleesi kirkkahat,
Mun armahani, vuotavat,
Ne säilyköhön kaikki!
Ja virta niistä tulkahan
Ja teitä virran reunahan
Ja siltoja sen poikki!
Kun ruusus poskipaikoiltaan
Putoopi -- niistä kohotkaan
Kukkainen kunnas kallis!
Vieritse silloin kunnahan
Tiet käykään kaiken maailman!
-- En polkee sitä sallis.
Kun vihdoin vaivut multihin,
Siin rauha olkoon ihanin!
Niin että ihmisrinta,
Mi tunsi ruusus, kyynelvuos,
Ihaillen lausuu: vasta tuoss
On olla ihaninta.
Taistohon.
Niinkuin virtava vuo aikakin eellehen
Rientää, riistäen pois, mistä ei luopuiskaan,
Vieden kaikk käsistämme,
Vihdoin meidätkin mennessään.
Aikaa vastustamaan emmepä liitykään.
Aika kuitenkin vie, vaikkemme salliskaan --
Mutta syy toki toinen
Meidät toisiimme liittelee.
Ajan katoavan keskellä taistelee
Elo kuolematon, jatkaen oloaan
Maassa polvesta polveen,
Mutta taivaassa täydelleen.
Meidän kautta se myös kahtaanne halajaa:
Taivoon tai sukuaan maan yli etsimään,
Jotta aika kun päättyy,
Luoja lapsensa kaikki sais.
Taivoon pyrkimys siis polvesta polveen käy
Taivoon pyrkimys myös taistonkin synnyttää,
Sillä suur osa tahtoo
Täällä luopua Luojastaan.
Kieltää taivahan työt, kansoja kasvattaa
Synnin synkeän yön orjina olemaan --
Kenpä tään edes sallii,
Synnin orja se ompi myös.
Siispä taistelohon! Kilpemme Luoja on.
Hänpä voimia suo, henkensä meihin luo --
Jotta polvesta polveen
Löytyis lapsia totuuden.
Kehtolauluja.