Unissani kuvittelin muuttuneeni matoksi, jota armottomasti
piiskattiin. Tuo tunne johtui ymmärrettävästi siitä, että ruumiini,
joka oli jo ennestäänkin äärimmäisen hellä ja kipeä, oli nukkuessani
aivan jäykistynyt ja puutunut. Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni
herätessäni, oli vanha ystäväni Billali, joka istui vieressäni
ja siveli miettiväisesti pitkää partaansa silloin tällöin minuun
vilkaisten. Samassa muistin kaikki mitä meille oli tapahtunut, ja
kun näin Leon melkein tuntemattomiksi haavoittuneet kasvot ja hänen
lumivalkoisen tukkansa, suljin minä vaikeroiden silmäni.
"Olet nukkunut kauan, poikani", sanoi Billali-vanhus.
"Kuinka kauan, isäseni?" kysyin minä.
"Eilis-aamusta alkaen, siis päivän ja yön, ja Leijona nukkuu
vieläkin."
"Uni on siunattu asia", sanoin minä, "se saa meidät hetkeksi
unhottamaan murheemme."
"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä teille oikein on tapahtunut
ja mitä tarkoitit tuolla kummallisella puheella, että
'_Hän-jota-täytyy-totella_' olisi kuollut. Jos puhuit totta etkä
hourinut, niin sinä ja Leijona olette suuressa vaarassa. Henkenne
ei ole enää minkään arvoinen -- niin, voinpa melkein varmaan sanoa,
että saatte ruukun päähänne ja joudutte täyttämään niiden vatsoja,
jotka teitä nytkin vesissä suin muistelevat. Etkö tiedä, että koko
minun perhekuntani vihaa teitä? Teitä vihataan sentähden, että
olette muukalaisia, ja teidän tähtenne '_Hän-jota-täytyy-totella_'
tuomitsi joukon miehiäni kidutukseen ja kuolemaan. Amahaggerit
ovat raivoissaan teille ja jos he vain saavat tietää, ettei heidän
tarvitse enää pelätä tuota hirmuista _Hiya'a_, niin teidät varmasti
syödään jossakin ruukkujuhlassa. Mutta kerrohan tarinasi, papiaani
parkani."
Kerroin hänelle, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli horjahtanut
hirvittävään maanalaiseen pätsiin, joka hehkui syvällä vuoren
uumenissa, ja oli palanut poroksi. Muita selityksiä ei Billali olisi
kuitenkaan ymmärtänyt. Kuvaustani kamalasta matkastamme ja kaikista
sen kauhuista hän kuunteli järkytetyin mielin, mutta minä näin
selvästi, ettei hän uskonut Ayeshan sittenkään kuolleen. Hän oli
kyllä varma siitä, että me luulimme kuningattaren tuhoutuneen, mutta
omasta puolestaan hän selitti kuningattaren tulevan pian takaisin.
Hänen isänsä aikana, kertoi Billali, oli "_Hän-jota-täytyy-totella_"
ollut kateissa kokonaista kaksitoista vuotta ja vanhan perimätiedon
mukaan on hän satoja vuosia sitten ollut tietymättömissä toista
sataa vuotta. Eräs nainen oli jo anastanut hänen valtaistuimensa,
kun hän äkkiä ilmestyi takaisin ja kosti hirmuisesti. En sanonut
siihen mitään; pudistin vain surullisesti päätäni. Minä kyllä tiesin
varmaan, ettei Ayesha enää palaisi -- Billali-vanhus ei häntä
ainakaan näkisi.
"Mitä aiot nyt tehdä, poikani papiaani?" kysyi Billali vihdoin.
"En tiedä", vastasin minä. "Emmekö voisi paeta tästä kauhujen maasta?"
Billali ravisti päätään.
"Enpä osaa sanoa, mahtaisiko tuo luonnistua", lausui hän harvakseen.
"Kôrin ohi ette voi päästä kenenkään näkemättä ja kun nuo
verenhimoiset hyenat huomaisivat teidän olevan yksinänne, niin
eipä viipyisi kauan ennenkuin --" Merkitsevästi hymyillen Billali
teki liikkeen ikäänkuin hän olisi pannut hatun päähänsä. "Vuorten
yli menee kylläkin eräs salainen polku, josta muistaakseni kerran
sinulle mainitsin. Täällä asuvat amahaggerit ajavat karjansa kerran
vuodessa sitä myöten laitumille vuoren ulkopuolelle ja takaisin.
Laidunalueelta on kolmen päivän matka soiden poikki paikkaan, josta
sanotaan olevan seitsemän päivän matka mahtavalle mustiin vesiin
virtaavalle joelle. Jos sinne pääsisitte, niin ehkä pelastuisitte,
mutta mitenkäpä te sinne pääsette?"
"Billali", sanoin minä, "sinä tiedät, että minä pelastin kerran sinun
henkesi. Maksa nyt velkasi, isäni, ja pelasta minut ja ystäväni
Leijona. Tätä hyväätyötäsi sinä muistelet iloiten, kun sinunkin
hetkesi viimein lyö. Kun sinun on kerran tehtävä tili töistäsi, niin
onpa hyvä asettaa tämä jalo teko kaikkien tekosiesi vastapainoksi,
jos ehkä olet tehnyt jotakin pahaa eläissäsi. Jos taas väitteesi,
että '_Hän-jota-täytyy-totella_' palaa pian luoksenne, pitää
paikkansa, niin varmasti hän palkitsee jaloutesi moninkertaisesti."
"Poikani papiaani", vastasi vanhus juhlallisesti, "älä luule, että
sydämeni on kiittämätön. Minä en unhota milloinkaan, miten sinä
kiiruhdit kuolemaa halveksien avukseni, kun mieheni, ne koirat,
olisivat antaneet minun hukkua. Henki hengestä on vanha laki
ja jos pelastuksenne on mahdollinen, niin minä teen totisesti
parhaani saattaakseni teidät turvaan. Kuule, olkaa valmiit
lähtemään matkalle huomenna päivän sarastaessa, sillä silloin
ovat kantotuolit ja kantajat täällä, jotka vievät teidät vuoren
yli ja toisella puolen olevien soiden poikki. Sanon tämän olevan
'_Hänen-jota-täytyy-totella_' käskyn ja joka ei tottele, joutuu
hyenain ruoaksi. Päästyänne soiden poikki teidän täytyy tulla omin
neuvoin toimeen ja jos onni on suotuisa, niin ehkä pääsettekin suuren
veden rannalle, josta olet minulle puhunut. Kas, Leijonakin näkyy
heräävän. Nyt teidän täytyy syödä että voimistutte."
Leo ei ollutkaan niin sairas kuin olisi luullut ja me söimmekin
oikein kelpo aterian, jonka kyllä tarvitsimmekin. Sitten me
nilkutimme lähellä olevalle lähteelle peseytymään, minkä tehtyämme
me nukuimme iltaan saakka, jolloin taas söimme ainakin viiden miehen
edestä. Billali viipyi poissa koko päivän luultavasti matkaamme
valmistelemassa.
Heräsimme keskiyöllä, kun leiriimme saapui melkoinen miesjoukko
kantotuolit mukanaan. Billali saapui päivänkoitossa ja kertoi, että
hänen oli ollut jotensakin vaikea saada miehet ja tarpeelliset
oppaat liikkeelle, mutta rangaistuksen pelosta olivat miehet viimein
lähteneet. Hän kiiruhti meitä heti lähtemään ja sanoi aikovansa
tulla mukaamme, ettei mikään petos voisi tulla kysymykseen. Tuon
vanhan raakalaisen ystävällisyys meitä kahta muukalaisparkaa kohtaan
liikutti minua syvästi. Kuuden päivän matka noiden hirvittävien
soiden halki ei ollut totisesti mikään leikin asia hänen ikäiselleen
vanhukselle, mutta hän tahtoi viimeiseen saakka valvoa, ettei
meille mitään pahaa tapahtuisi. Noiden peloittavien amahaggerienkin
keskuudessa oli siis kaikesta päättäen joitakin ystävällisiä ja
jalomielisiäkin luonteita. Billalin käytös saattoi kyllä johtua
siitäkin, että hän uskoi Ayeshan varmasti palaavan ja vaativan hänet
tilinteolle meidän kohtalostamme, mutta vaikka niinkin olisi ollut,
muistelen minä aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella
Billali-vanhusta, minun kunnianarvoisaa "isääni".
Olimme jo ihmeteltävästi toipuneet ja haukattuamme hiukan aamiaista
lähdettiin matkalle. Nousu vuorelle alkoi melkein heti ja lienee
tarpeetonta mainita, ettei kantotuolien käyttö tullut silloin
kysymykseenkään, joten taivalsimme jalkaisin. Rinne oli muutamissa
kohdin hyvinkin jyrkkä ja pahimmissa paikoissa oli vuoreen louhittu
kaitainen mutkitteleva polku, joka oli epäilemättä Kôrin muinaisten
asukasten tekemä. Jos oli perää amahaggerien puheissa, että he
ajoivat pari kertaa vuodessa karjansa laitumille vuoren toiselle
puolen tätä tietä myöten, niin täytyy sanoa heidän karjansa olleen
tavattoman ketteräjalkaista.
Keskipäivällä saavuimme tämän merkillisen vuorenselänteen tasaiselle
laelle, josta oli suurenmoinen näköala Kôrin tasangolle. Takanamme
siintivät totuuden temppelin mahtavat pylväskäytävät ja edessämme
ulottui usvainen suo silmänkantamattomiin. Vuorenselänne oli tällä
kohdalla noin puolentoista penikulman vahvuinen ja sen tasaisella
laella, joka oli vieläkin laavan peitossa, ei kasvanut mitään. Kaikki
syvennykset olivat täynnä vettä, mikä osoitti hiljattain sataneen.
Alaslaskeutuminen kävi verrattain helposti ja auringon mennessä
mailleen me leiriydyimme rinteelle suon reunaan.
Seuraavana aamuna kello yhdentoista vaiheilla alkoi peloittava
vaelluksemme soiden poikki. Oltuamme matkalla kolme vuorokautta
saavuimme vihdoin onnellisesti hedelmälliselle, mutta aivan
asumattomalle seudulle, jossa aivan vilisi kaikenlaista
metsänriistaa, ja levähdettyään miehineen vuorokauden verran vanha
Billali sanoi meille hyvästit.
"Jää hyvästi, poikani papiaani", sanoi hän, "ja sinä myöskin,
ystäväni leijona. Tämän enempää en voi hyväksenne tehdä, mutta
jos pääsette kotimaahanne, niin olkaa vasta viisaammat, älkääkä
lähtekö enää seikkailemaan maihin, joita ette tunne. Noudattakaa
neuvoani, lapset, sillä muutoin voi käydä niin, ettei kukaan voi
sanoa, missä luunne vaalenevat matkanne määrää osoittamassa. Olkoon
onni myötänne, mihin menettekin. Usein olen muistava sinua, poikani
papiaani, ja minä olen varma, ettet sinäkään unhota minua, sillä sinä
olet rehellinen, vaikkakin olet ruma." Hetkisen kuluttua hän oli
synkännäköisten seuralaistensa kanssa jo kaukana suolla ja häipyi
pian näkyvistämme. Olimme aivan yksinämme autiossa erämaassa.
Kolme viikkoa sitten oli neljä miestä lähtenyt pyrkimään soiden
poikki Kôria kohti ja nyt oli kaksi heistä kuollut ja toiset olivat
joutuneet näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, etteivät
kuoleman kauhutkaan voi olla sen kamalammat. Vain kolme viikkoa!
Minusta tuntui kuin olisimme kolmekymmentä vuotta sitten lähteneet
veneestämme.
"Zambesia kohti kai meidän on yritettävä, Leo", sanoin minä, "mutta
Jumala tietää, pääsemmekö milloinkaan sinne."
Leo, joka oli viime aikoina käynyt hyvin harvasanaiseksi, nyökäytti
vain päätään, ja niin me lähdimme matkaan kompassi, revolverimme,
makasiinikiväärimme ja noin nelisensataa panosta mukanamme. Repaleet,
jotka olivat yllämme, olivat ainoat vaatteemme.
Matkamme monet ja jännittävät seikkailut jätän tässä kertomatta.
Niistä saa selvän käsityksen lukemalla Afrikkaa koskettelevia
matkakuvauksia, joiden kirjoittajien kokemukset ovat aina melkein
samat, kuten kaikkien Afrikan tutkijoiden. Tarkoitukseni on
ollut vain panna muistiin lyhyesti ja selvästi tapahtumat, jotka
ovat tietääkseni aivan ennenkuulumattomat. Olen varma, että nämä
muistiinpanoni herättäisivät mitä suurinta mielenkiintoa, jos minä
julkaisisin ne, mutta sitä en aio tehdä. Ehkä annan julkaista ne
kuoltuamme.
Uskomattomin ponnistuksin pääsimme vihdoin Zambesi-joelle, joka oli
noin sadanseitsemänkymmenen penikulman päässä etelään päin paikasta,
johon Billali oli jättänyt meidät. Alkuasukkaat, joita siellä
tapasimme, pitivät meitä yliluonnollisina olentoina luultavasti
Leon tähden, jonka nuoret kasvot ja lumivalkoinen tukka herättivät
kaikkialla mitä suurinta kummastusta ja ihmettelyä. Vihdoin meidät
vangittiin ja vasta noin kuuden kuukauden kuluttua meidän onnistui
paeta Zambesin yli. Pyrimme mahdollisimman tarmokkaasti itää
kohti ja olimme jo aivan nälkään nääntymisillämme, kun tapasimme
erään portugalilaisen elefantinmetsästäjän, joka kohteli meitä
mahdollisimman vieraanvaraisesti ja opasti meidät viimein rannikolle.
Kôrin soilta lähdettyämme olimme kahdeksantoista kuukautta
kestäneiden kärsimysten ja lukemattomien seikkailujen jälkeen
vihdoinkin päässeet Delagoa-lahden uudisasutuksille. Seuraavana
päivänä tapasimme höyrylaivan, joka vei meidät Kap-niemen ympäri
kotiin Englantiin ja niin päättyi kohtalokas matkamme muinaisen Kôrin
mahtaville raunioille. Lähdöstämme seikkailurikkaalle ja näköjään
naurettavallekin tutkimusmatkallemme oli kulunut päivälleen kaksi
vuotta astuessamme maihin Southamptonissa. Näitä viimeisiä rivejä
kirjoitan Leon nojatessa tuolini selustaan entisessä kodikkaassa
työhuoneessani Cambridgessa, samassa, johon ystävä parkani, Vincey
vainaja tuli minua tapaamaan hiukan ennen kuolemaansa tuona
muistettavana yönä suunnilleen kaksikymmentäkaksi vuotta sitten,
rautalipasta mukanaan raahaten.
* * * * *
Nyt loppuu kertomukseni tähän, mutta minä ja Leo olemme varmat, ettei
se ole meihin nähden vielä lopullisesti päättynyt. Kertomus, joka
juontaa alkunsa aina hämärimmästä muinaisuudesta, voi jatkua kauas
tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.
Onko Leo todellakin maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates, josta
kirjoitus kertoo? Vai oliko ihmeellinen perinnöllinen yhdennäköisyys
erehdyttänyt Ayeshan? Lukija muodostakoon tästä samoin kuin monesta
muustakin seikasta oman mielipiteensä. Minä puolestani olen varma,
ettei Ayesha erehtynyt.
Istuskellessani iltaisin takkavalkean ääressä pohdin usein kysymystä,
miten on tämä valtava murhenäytelmä vihdoin päättyvä ja missä on
seuraavan näytöksen näyttämö? Kun _viimeisen_ näytöksen esirippu
nousee, mikä epäilemättä kerran tapahtuu, niin mikähän osa mahtaa
olla tuolla ihanalla Amenartaksella, faaraoiden tyttärellä, jonka
tähden pappi Kallikrates rikkoi Isis-jumalalle vannomansa valan ja
pakeni rakastettunsa kanssa Liibyan rannikkoa pitkin eteläänpäin
joutuen vihdoin Kôriin, jossa jumalien kosto häntä kohtasi?