Luolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon
suunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin
oli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli
tietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen
alaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa
mieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat,
emme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme
viimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja
epätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan
kuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin
jokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen
synkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli
sanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme
olivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella.
Pyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen
verille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat,
ettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan
koettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet
luontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään
kaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä
missä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin
toiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin
erään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme
sivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan
sattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä
etsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti
sen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin
katsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen
nähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.
Enemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja
seisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja
kuollut.
Mutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt
miten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan
pudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta
tuolle keinuvalle kivelle.
Miten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi
keino -- meidän täytyi koettaa _hypätä_ yli, ellemme aikoneet
nääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin
ylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja
minä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin
opiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen.
Kaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut
neljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana,
josta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä
pohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle
kallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon.
Esitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään
murehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän
täytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin
kammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi
yrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin
sukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti
mitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me
emme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun
oli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi
kuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden
ajasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain,
että meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen
ilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit
kamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin
jo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme
ylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.
Samassa lamppu sammuikin.
Tilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin
pienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme,
mutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin
tuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät
kiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja
sokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen
kului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä,
etten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä
infernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa
matalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä
vannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa
romaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme
tuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin
hampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa
veneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei
ilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli
melkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen
ulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se
jos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen
kiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman
oikku.
Muistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska
riuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen.
Kun nyt makasimme kivellä -- tapaus on niin uskomaton, että minun
on sitä vaikea kertoa -- lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä
kuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle
peittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan
käsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti,
mutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja
silloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme.
Kuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä
kietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt
irroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka
tapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.
Pian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja
ilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven
kylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.
"Nyt", sanoi Leo, "nyt tahi ei milloinkaan."
Oikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme
ammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili,
ja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei
hyppy onnistuisi.
"Kumpi ensin?" kysyin minä.
"Yritähän sinä, vanha veikko", vastasi Leo rauhallisesti. "Menen
seisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota
niin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta
huolehtikoon Jumala."
Nyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten
kuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi.
Olinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan
rakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.
"Hyvästi poikaseni", sanoin minä suudellen hänen otsaansa,
"toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin."
Olin varma, etten olisin parin minuutin kuluttua enää elävien
joukossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja
Jumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas
tuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri
vingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki,
joka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin
mahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua
sanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä
kohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan
ääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin
hyppyni _olleen liian lyhyen_! Jalkani eivät hipaisseetkaan
kielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen
kärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain
toisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti,
jolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan
toisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin
auringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin
saanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki
oli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin,
kiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja
sitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko
kuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia
kestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.
Kuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani
kuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava.
Nähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo,
ja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään
ja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa
silmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat
sysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan
sen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon
suunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen
tasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla
ryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli
sulkeutunut ainiaaksi.
Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin
niin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven
sortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen
voisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin
oikeaan ranteeseeni.
"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen", sanoi
hän kylmän rauhallisesti, "niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen
onnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?"
Vastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon
kätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman
väkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan
nostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen
yläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?
Parin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon
valmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi
kuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden
rusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä
kannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme
vavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi
ruumiimme joka huokosesta.
Auringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen.
Makasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti
ryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat
päässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi
helpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua
päästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä
tuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei
ollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen
tilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.
Meidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme
turvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja
pyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme
siihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan
toivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.
Mikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin,
putoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä
verihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan
kättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo
niin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään.
Kerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä
herätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja
puutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi
ruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin,
kun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon
pilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten
muistettaneen johti luolan suulle.
Korkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet
toivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja
virkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme,
olimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin
että haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.
"Vielä yksi ponnistus, Leo", sopersin minä, "niin pääsemme rinteelle,
jossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa.
Nousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä
kerran." Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme
tuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä.
En tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me
huomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan
toinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin -- kävellä emme enää
jaksaneet -- pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin
odottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä
kyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti
aamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan,
mitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin
hetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli
melkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi
hurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei
ollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään,
sillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset
kiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat
aivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat
täynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli
kuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä
kunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen
päilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole
ollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman
rumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin
vieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole
vielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton
ja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu
unestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet
järkeämme tuolla matkalla.
Suureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan
meitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen
arvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.
"Oi minun poikani, minun poikani!" vaikeroi hän, "sinäkö se
todellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen
tukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä
on Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on
'_Hän-jota-täytyy-totella_'?"
"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet", vastasin minä; "mutta älä kysele
nyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin
aivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat
turvonneet melkein kitalakeen kiinni?"
"Kuollut!" toisti hän melkein änkyttäen. "Mahdotonta. Eihän
'_Hän-jota-täytyy-totella_' kuole milloinkaan. Miten on
selitettävissä, että hän olisi kuollut?" Mykät palvelijat seurasivat
tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali
samassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät
leiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.
Liha oli onneksi juuri kiehumassa ja kun emme jaksaneet itse syödä,
ruokki Billali meitä pelastaen siten meidät melkein varmasta
kuolemasta, sillä kiduttava hermojännitys ja ääretön uupumus olivat
jo saattaneet meidät elämän ja kuoleman rajoille. Sitten hän käski
mykkien palvelijoiden pestä meidät veteen kastetuilla pyyheliinoilla,
minkä jälkeen meidät pantiin lepäämään suloisesti tuoksuville
heinille. Vaivuimme heti sikeään uneen, joka läheni tajuttomuutta.