Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin
kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.
Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha
pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan
ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet
melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa
ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan
aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin
suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain
lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena,
ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä
ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen
norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen
Leon kaulaan.
"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin
käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja
suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas
oli leimahtava.
Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen
liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut
rakkaimpansa.
Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian
hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten
nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat
tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat
kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn
kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen
kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä
ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä
kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä
oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa
paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki
hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa
kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen
lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan,
joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen
kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan
silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein
elämän tultakin kirkkaammin.
Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan!
Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe
kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän
hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet
jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran
sellaisena.
Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen
kasvonsa nopeasti muuttua -- paljon nopeammin kuin kykenen
kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin
kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi,
silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin
vaipui kokoon.
Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että
tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas
häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.
Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo -- askel
oli laahustava -- ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän.
Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt?
Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot -- suuri Jumala!
-- _hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä!_ Luulen Leon tehneen
saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.
"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen
ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut.
"Mitä -- mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät
ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano,
Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja
tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa -- hirveätä
-- _hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan_.
"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen
silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen
suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän
muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko
ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.
Job oli oikeassa -- muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee
käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa -- Ayesha kutistui
kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan
ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen
ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän
tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat
nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä
Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä,
ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa
sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani
tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.
Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa
suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen
muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei
ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin
kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden
vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä
kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan
joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä
kenen hyvänsä mielipuoleksi.
Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo
jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman
suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena
kamalana kääpiönä -- sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo,
tokko hän olikaan _sama_ olento!
Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä
niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan
tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti
ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen
ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään
peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän
kuitenkin vielä kykeni.
"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota
minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani.
Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä
ihanampana. Sen minä vannon -- usko minua, Kal--". Ääni oli
alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan
hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän
kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.
Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä
huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme
tiedottomina maahan.
* * * * *
En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia.
Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän
tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri
kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo
ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä
näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin
värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha,
kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli
siis totta -- näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa
unta, kuten olin jo alkanut toivoa.
Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko
elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän
asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli
oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka
tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi,
joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa,
hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis,
jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui
nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan
joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan
hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen
leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä
ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta
vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.
Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut?
Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut
siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus.
Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja
kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta
rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis
ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko
maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia
lakeja vastaan -- ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa,
mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä
mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin
toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa
nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin
otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla
hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta,
ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme
kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken
kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.
Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet
selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi
surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin
heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä
viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään
järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä
lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.
Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme
musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt
enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus
oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen
ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai
niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys
ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä
Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee
häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät
voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu,
raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.
Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni
onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin
kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä
näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme
muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan
ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat _harmaat_ ja
muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt
kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.
"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen
päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.
"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä,
"ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka
oli jälleen ilmestynyt näkyviin.
"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut",
vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken
tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään
olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki
voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut
kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä
odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua
uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani -- toivon
sen tapahtuvan hyvinkin pian -- ja lähden sitten etsimään häntä
sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi
kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."
Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut
olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani
oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi
kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan
esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka
tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti
voineet tietää ja ymmärtää.
"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän
käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella
mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää
ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla
lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta
vapisevin sormin minä avasin toisen lampun -- se oli aivan tyhjä.
"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo
välinpitämättömästi.
Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään
myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki
kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan
lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista
rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina
sama.
"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo,
"emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan
paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina
ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan
se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen
vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni.
Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on
toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu.
Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie
elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla
sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän
olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo
yliluonnollinen näky.
Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta
ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme
Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten
uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla
ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme
halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista
tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka
ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä
Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.
"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja
vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä,
unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten
eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme
pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin,
niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin
minua odotit."
"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen,
mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt
on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"
Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän
lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka
yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella
mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman
viisain, suloisin ja ihmeellisin olento -- naiseksi minä voin häntä
tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa
täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa -- minun on vaikea
lausua tuota sanaa -- ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan
ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli
suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus
ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.
Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli
hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli
omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki
myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia
tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme
viereen!
Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen,
jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman
raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme
kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut
enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain
kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme
kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa.
Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme
häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme,
josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on
kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani -- minulla ei ollut eikä
ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt
hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan
elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta
miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin
hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka
se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon
ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen
katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa
kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla
ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin
ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut
toisin olevan -- miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan -- vaan
olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä.
Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle
ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen
hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla
jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja -- Leoa kohtaan
palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi,
kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!
Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten
ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen,
jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden
lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.