Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua
kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni
mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.
"Minä putoan!" läähätin minä.
"Mitä vielä; luota vain minuun", vastasi Ayesha rauhallisesti.
Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen
johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä,
vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi
maailmasta.
"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa
ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.
Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani
heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä.
Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla
kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta,
jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena,
että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin
yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion
kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.
"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo
huvittavaksi, vai mitä?"
Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti
huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat.
Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja
pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät.
Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.
Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa
yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa
minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme
ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen,
ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme
käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen
syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin
ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli
osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva
kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli
louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva -- todellinen
rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten,
jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.
"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo
pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi
paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen.
Reuna, jolla kivi keinuu, on -- kuten itsekin voitte nähdä
-- arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin
päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella
pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden
raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään
pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa,
mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää
nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä
omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"
"Emme, oi Ayesha", vastasin minä.
"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän
ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista
päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan
asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"
Katsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:
"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui -- Noot oli
hänen nimensä -- oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka
hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon
kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa
elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää,
ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka
kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää
yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti
sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella
tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää
kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain
kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään,
vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen
patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona.
Tultuani tähän maahan -- tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin?
Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset
ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin
puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle
odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja
seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun
yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut
alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän
kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja
peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen
tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi
pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä
hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli
elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä
voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja
totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä
kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin
sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi,
ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen
ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille
molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen
Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso,
me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. _Tuossa_ hän lepäsi ja hänen
pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus",
ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo
kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin
ilmansuuntiin."
Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni
koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli
hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen
nähdessään.
"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on
jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan -- vain yksi ainoa
hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut,
kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme
sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja
peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä
astuin liekkeihin ja katso -- elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan
tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin
tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni
sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi,
mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi
Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka
ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin
että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen -- elämän tulipatsaan
lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain
katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa
tapoin sinut keihään iskulla."
"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä
olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että
jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti
pakahtunut. Ja hän -- tuo tumma egyptiläinen -- kirosi minut kaikkien
jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin,
Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti.
Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun
piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat
raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän
ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä -- enkä minäkään tiedä,
olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä
lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen
elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen
kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen
kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."
"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta
mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja
pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa --
ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä
koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä
elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää --
voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain
ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä
tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että
elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti.
Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja
häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin
menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja
rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt
paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa
iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka,
mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista
onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi,
ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut
raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase
erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut -- suuren
rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä
minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut.
Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon
rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen
sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu
kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät
kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät
mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota
huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä
maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano,
että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta
sydämestäsi."
Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin
värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen
sanansa -- se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli
myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan
tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan
ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän
käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin
hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa
tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin
miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin
hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo
hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen
hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:
"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle
anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä
minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin
rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi
ainiaaksi."
"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin
kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin
eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni
osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani
sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi
toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni
valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille,
"rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi
kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen
odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken
elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä
vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä
hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä
minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää
ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas
tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan
kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin
ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja
rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin.
Minä vannon -- ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja.
Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa
totuutta."
"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja
täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys
on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme
taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."
"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla,
rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman
mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät
silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä
nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus
ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin
lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset
pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi
arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."
"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä
annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja
talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine
asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä
länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun
kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen
pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa
katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan
aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään
nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan
ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin
Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi
ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja
sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko
maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."
"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi
tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi
kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä
milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy -- lähtekäämme
täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja
ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton
alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.
Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä
jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat,
joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin
vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti
kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo
luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä
penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi.
Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja
Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin
tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren
sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta
siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken
varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme
tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä
erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat
lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa
välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun
valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.
En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta
noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän
kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me
seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta
lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin
ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me
tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme
voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme
kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka
kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan
synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään,
joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat
sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi
tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta
päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen
kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse.
Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko
valonkajastus.
Ayesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:
"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan,
jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa
ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."
Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten
parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä?
Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas
näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa
kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa -- oi taivas!
Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin
viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin
kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan
peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä
kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan,
valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat
kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet
enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen
tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi
johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta
päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin
hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki
vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin
valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina
sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten
leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen
vaimentuessa liekkikin häipyi -- en tiedä minne -- jättäen jälkeensä
ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.
"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä
äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se
sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki
elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se
ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu.
Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden
ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja,
jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien,
lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan
täällä suoraan sen alkulähteestä."
Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo
valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen
elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket
tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima
oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin
jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin
silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen
sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä
hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään,
nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja
ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua
vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään
voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja
minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla
kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä
tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei
voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.
Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta
alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten
vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti
eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas,
joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten
näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.
Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme
kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi
kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.
"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi
tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu
vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita.
Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima
aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta
menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"
"Minä kuulen, oi Ayesha", vastasi Leo, "mutta minua kauhistuttaa
astua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään
pelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan
olen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka
tapauksessa minä kuitenkin koetan."
Ayesha mietti hetkisen ja sanoi sitten:
"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan,
rakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi
vahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?"
"Kyllä", vastasi hän. "Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut,
että menen vaikka heti."
"Minä myös!" huudahdin minä.
"Mitä sanotkaan, Hollyseni!" naurahti Ayesha heleästi. "Minä luulin,
ettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?"
"En tiedä", vastasin minä. "Sydämeni käskee minua koettamaan tulen
voimaa. Tahdon elää."
"Hyvä on", sanoi Ayesha. "Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä
aion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni
lisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista.
Mitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä."
"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy", jatkoi hän hetkisen
kuluttua, "minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen
patsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja
minä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja
sentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista
ponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan
tähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen
ja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden
karkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen
hyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken
alhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa
ja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos
olet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin
sellaisena iäti pysyt."
"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että
sinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän
ihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!"