Seuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon
nousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme
lähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa
ulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa
ääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa
tavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa
(mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen
näkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta
minä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja
joustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen
naisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli
tyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta
kuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo
kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.
"Huonosti, Kallikratekseni, huonosti", vastasi hän huoaten. "Kaameat
ja kummalliset unet ovat kiusanneet minua tänä yönä enkä ymmärrä,
mitä ne mahtanevat merkitä. Tuntuu aivan kuin jokin vaara uhkaisi
minua -- minua, jota ei voi mikään onnettomuus kohdata. Jos niin
kävisi, oi Kallikrates", hänen äänensä soinnahti sanomattoman
hellästi, "että minä nukahtaisin pitkään uneen jättäen sinut
valvomaan, niin muistelisitko minua ystävällisesti? Mahtaisitkohan,
Kallikratekseni, odottaa paluutani yhtä kauan ja yhtä uskollisesti
kuin minä sinua?"
Vastausta odottamatta hän jatkoi:
"Tule, lähtekäämme taipaleelle, sillä matka on pitkä ja meidän on
oltava perillä ennen huomispäivän koittoa."
Pian olimme jälleen matkalla aution kaupungin halki, jonka rauniot
häämöttivät hämärässä ennen aamun sarastusta. Juuri kun nousevan
auringon ensimmäiset säteet kultaisten nuolien lailla singahtivat
vuorenharjanteen takaa valaisten hävitystä ympärillämme, me saavuimme
ympärysmuurin toiselle pääportille ja katsahdettuamme vielä kerran
(paitsi Job, joka ei ylimalkaan välittänyt raunioista) taaksemme
harmaaseen ja valtavaan pilaristoon, jonka läpi olimme kulkeneet, me
kapusimme huoaten vallihaudan yli ja olimme pian tasangolla jälleen.
Olimme hyvin pahoillamme, kun emme ehtineet tutkia raunioita sen
tarkempaan.
Auringon mukana palasi Ayeshankin hilpeys ja aamiaisen aikana hän oli
jo aivan entisellään ja selitti nauraen, että paikka, jossa hän oli
yönsä nukkunut, oli luultavasti aiheuttanut hänen alakuloisuutensa.
"Nämä raakalaiset sanovat, että Kôr on aaveiden asuinsija ja minä
uskon heidän olevan totisesti oikeassa, sillä vain kerran ennen
olen viettänyt samanlaisen yön ja se oli silloin kuin sinä, minun
Kallikratekseni, makasit hengetönnä jalkaini juuressa tuossa samassa
paikassa, jossa yömme vietimme. En käy siellä enää milloinkaan, sillä
tuo temppeli on pahojen enteiden paikka."
Aamiaisen hätäisesti haukattuamme me jatkoimme matkaamme niin
reippaasti, että olimme kahden tienoilla iltapäivällä tasankoa
ympäröivän vuoriharjanteen juurella. Siinä pysähdyimme, mikä olikin
mielestäni aivan välttämätöntä, sillä vuorenseinämä kohosi edessämme
äkkijyrkästi ainakin parintuhannen jalan korkeuteen, joten eteenpäin
pääsy oli mielestäni aivan mahdotonta.
"Nyt työmme vasta alkaakin", virkkoi Ayesha nousten kantotuolistaan,
"sillä tässä meidän on erottava palvelijoistamme ja tultava tästä
lähtein omin neuvoin toimeen", ja kääntyen Billaliin päin hän lisäsi:
"Sinä ja orjat jäätte tänne meitä odottamaan. Huomenna puolipäivän
aikana me palaamme, mutta ellei meitä ala silloin kuulua, niin
odotatte kunnes tulemme."
Billali kumarsi nöyrästi ja sanoi, että kuningatar oli löytävä heidät
samasta paikasta, vaikka heidän pitäisi odottaa kuolemaansa saakka.
"On myöskin parasta, oi Holly", sanoi Ayesha viitaten Jobiin, "että
tuo mies jää tänne. Hänelle voi käydä pahoin, jos hänen rohkeutensa
pettää, ja paikka, johon menemme, ei ole sitäpaitsi aiottu kaikkien
nähtäväksi."
Minä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein
kyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma,
ettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja
häntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden
"tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta
hyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta."
Käänsin hänen sanansa Ayeshalle, joka vastasi olkapäitään kohauttaen:
"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin
seurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä." Ayesha osoitti
kaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu
kantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden,
että kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin
johtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan
jotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella
matkallamme.
Job sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen
keveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli
laukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä.
Kun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa
kätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden
taa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin
olimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja
lähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani,
että mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle
matkalle tuon peloittavan "_Hänen-jota-täytyy totella_" seurassa ja
minun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä.
Pian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä
lyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää,
joka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.
"Hyvänen aika, Leo", kuiskasin minä, "ei kai meidän täytyne kiivetä
tuosta jyrkänteestä ylös!"
Leo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha
ketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä.
Oli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän
hyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui
vaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin
vaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä
hiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa
taaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen
jalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti
olevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä
meidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme
pysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme.
Hiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme
vihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä
viettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi.
Kuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka
oli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen
yhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten
tekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja
sopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä
erilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle
ja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse
toisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki
edellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin
välttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä
kiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan
olisi helposti voinut taittaa jalkansa.
Luola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien
sokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy
sangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme
vihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman
löyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin
pimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli
ankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.
Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin,
ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan
näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan
kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa
näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi
muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä
halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät
olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti
hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä
siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa
olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli
melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan
syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa
synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä
kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän
pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä
kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus.
Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli
vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä
vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään
muuta tukea.
"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala
huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti
pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän
astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä
miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja
minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli
Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi
ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani
pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni
tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat
masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.
Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään
eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti
tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen
jalkansa kertaakaan horjahtanut.
Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka
kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan
jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo
äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi
pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin
pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä,
jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti
omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta.
Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä
tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla
aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti
oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät
huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti.
Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa
halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa
kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja
tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen
leveyttä ympärillemme.
Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen
meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä
monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin
minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta
kamalasta matkasta.
"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa
vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin
putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti
eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."
Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin
kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli
humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä
katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon
jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän
levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa
sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti
kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka
riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa.
Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta
kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä.
Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme
lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta
synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti
aiheutti, häämötti jotakin tummaa.
"Meidän täytyy odottaa hetkinen", sanoi Ayesha, "pian tulee valoisa."
En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi
tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä
vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde
välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi
paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen
melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde
oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva
hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden
ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään
minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun
vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä
hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen,
jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt.
Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi
häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin
tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.
Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun
partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi,
jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin
neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti
aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio,
jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli
aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan
mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja
pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan
päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea,
vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla
tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha,
ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen
keinahtelevan tuulessa.
"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun,
"sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli
ennenkuin valo katoaa."
"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän
täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän
ojensi laudan minulle.
"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka
tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan
miellyttänyt.
Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli,
niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa
vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien
jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän
kääntyi minuun päin.
"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva
kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö
se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy
syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi
mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti
keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa
silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.
"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy
hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle
laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."
Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni
heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä
epäröiden peräydyin hiukan.
"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento
seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren
keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen
tieltä."
Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla
kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren
minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman
syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla,
joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti
kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan
äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta,
miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani
vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla.
Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa
pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus,
että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi
ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin
taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.
Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten
vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja
minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä
isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."
Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti:
"Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon
kadotuksen kuiluun!"
"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa
kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman
leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.
"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta."
"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin
pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."
Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli
sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut
luoksemme.
"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi",
huusin minä. "Katso! Valo pimenee."
"Karaise luontosi, Job", karjui Leo, "eihän tämä niin vaikeaa ole."
Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle
-- hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut
suinkaan mikään häpeä -- ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin
jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman
syvyyden päällä.
Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla
seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta
vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta
puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti
ympärillämme.
"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi
heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan.
Tilanne oli todellakin hirmuinen.
"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä.
"Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta
heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin
hänen suistuneen syvyyteen.
Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli
tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani,
joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin --
kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin
läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja
raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä, "miten pääsemme nyt takaisin?"
"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat
murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän
saakka."
Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski
meidän tulla hänen jäljessään.