Olimme pian valmiit. Minulla oli repussani vaatekerta ja kenkäpari
mieheen ja kaiken varalta oli jokaisella revolveri ja keveä
makasiinikivääri sekä laukussaan runsaasti ampumavaroja, mitä
varovaisuustoimenpidettä me saimmekin myöhemmin useat kerrat kiittää,
että selvisimme hengissä seikkailusta.
Paria minuuttia ennen sovittua aikaa me menimme Ayeshan luo ja
tapasimme hänet kaikin puolin valmiina odottaen meitä tumma kaapu
yllään.
"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä
asioita?" kysyi hän.
"Olemme", vastasin minä, "vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen,
oi Ayesha."
"Hollyseni", sanoi hän, "sinä olet totisesti noiden vanhojen
juutalaisten kaltainen -- minua harmittaa vieläkin, kun heitä
ajattelen -- jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta
sittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy", hän viittasi
kivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, "niin tie on
samassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta
elämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon."
"Kaikille", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion
korkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme
ulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa,
joiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin
alkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin
selittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin,
mikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan
noissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien
asunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat
hiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin.
Sisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota
kaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan
määräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että
matkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat
pitää näkemänsä omina tietoinaan.
Noin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan
tuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki,
joka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan
vuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio
tilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen
kansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat
suorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista
insinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven
kuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan
maailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan
voi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa
toteuttamisessa.
Illan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei
milloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän
pilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä
sanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi
matalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon
suuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin
vanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr
ollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista
neliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain
noin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen
sortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin
asukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä
suojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli
muuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli
yhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä
kivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista
luolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi
koko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä.
Noin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me
saavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan
jäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua
olimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi
kuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi
silmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat
penikulmien laajuista rauniokaupunkia -- pylväskäytäviä, temppeleitä,
alttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja
ihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan
sitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat
vieläkin paikoillaan.
Katu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen
valtakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä,
leveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli
kivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla
kivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa.
Muutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin
elämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat
olivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin
harjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen
laajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli
rauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita,
otaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli
tehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä
päivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden
pylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon
aution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei
ollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.
Kuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka
oli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli.
Siinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia
osastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha.
Pylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä
ohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä
naisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden
pakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta
parin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme
nimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti
ihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden
pylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti,
joka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä
juhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat
noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon
tuliperäisen järven muinaista rantaa.
Pieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha
nousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän
jättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban
Karnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin
kaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden
jalan korkuiset.
"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates", sanoi Ayesha Leolle,
joka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, "jossa voimme
levähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin
nainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan
käynyt, joten huone on voinut sortua." Hän meni edellä rappeutuneita
portaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon,
hän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi
vasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja
tuijotti tutkivasti pimeyteen.
"Täällä se on", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka
kantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi
kantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit
kuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa
tuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi
säilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti
kostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha
oli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa,
minä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli
ollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren
temppelin portinvartijan työhuone.
Siistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme
olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella
eväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni,
ei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä
ja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja
valaisi rauniot hopeaisella valollaan.
"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?" kysyi
Ayesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka
taivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin
mahtavien pilareiden yläpuolelle. "Minä toin teidät -- ei, mutta
Kallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin
laskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta
sitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten
kummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket", ja
väristen hän painoi kätensä silmilleen.
Leo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivät
Ayeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.
"Minä toin teidät", jatkoi Ayesha, "katsomaan ihmeellisintä näkyä
mitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut -- Kôrin raunioita
täydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet -- tulessa
peseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät,
Kallikrates -- menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren
temppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin."
Nousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen
kykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin
suurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin
porttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla,
suuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa
kieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi
kuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta
samalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin
kuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen
lopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen
näytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa
niihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin,
valaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä
hopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja
kattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä
katsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin
ajatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale
ja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä
yksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä
loistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle
ja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin
temppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan
entistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan
äänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.
"Tulkaa", sanoi Ayesha vihdoin; "minä tahdon näyttää teille jotakin
satumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan
uhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä
kaipuuta nähdä mitä huntu kätkee", ja vastausta odottamatta hän vei
meidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan
temppelin pyhimpään.
Tultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen
neliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan
ihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä
milloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella
kivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli
ehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi
jättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin
jumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan
pysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.
Tuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin
puhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät
sen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin
täydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri
koko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa.
Siivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään
syleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana
vartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka
läpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi
kietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta,
toisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.
"Ken on hän?" kysyin minä heti kun olin hiukan tointunut
hämmästyksestäni.
"Etkö voi arvata, oi Holly?" vastasi Ayesha. "Missä on nyt sinun
mielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman
päällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan.
Katso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu
Kôrin asukasten pyhistä kirjoituksista", ja hän vei meidät lähemmäksi
ja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä
muistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli
vieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:
_Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä
ne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni
riisuu._
_Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes
aika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat
sinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi
nähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'_
_Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä
omistaa eikä katsella hänen kasvojaan._
"Totuus oli kuten näet", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, "Kôrin
muinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä
pyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan
löytäisi, he kuitenkin etsivät."
"Ja samoin", lisäsin minä surullisesti, "etsivät ihmiset häntä
vieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa
riisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo."
Ihailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja
henkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä
kauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin
huomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten
paluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin
tuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen
hohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin
mietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin
suuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä
suuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi,
olin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin
tarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan
aikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo
ammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat
päässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.