Kello yhdeksän seuraavana aamuna tuli Job, joka oli vieläkin
pelästyneen ja säikähtyneen näköinen, herättämään minua ja ilmaisi
samalla suuren mielihyvänsä sen johdosta, että hän tapasi meidät
elävinä, mitä hän ei ollut todellakaan tohtinut toivoa. Kerrottuani
hänelle Ustanen kamalasta kuolemasta hän sanoi olevansa vieläkin
kiitollisempi nähdessään meidät hengissä ja tytön surullinen
kohtalo järkytti häntä myöskin kovin, vaikka he eivät olleetkaan
paraimpia ystäviä. Tyttö oli sanonut häntä murteellisella arabiallaan
"porsaaksi", minkä Job oli korvannut haukkumalla häntä hyvällä
englannin kielellä "lutkaksi", mutta kaikki nämä vihollisuudet
unhottuivat, kun Job kuuli, miten Ustane-raukan oli käynyt
kuningattaren luona.
"Minä en tahtoisi sanoa mitään sopimatonta, herra", sanoi Job
kuunneltuaan suu selällään ihmeellistä kertomustani, jota hän oli
säestänyt lukemattomilla hämmästyksen huudahduksilla, "mutta minun
mielipiteeni on, ettei tämä '_Hän-jota-täytyy-totella_' ole kukaan
muu kuin itse vanha kehno tahi sen eukko, jommoinen sillä varmasti
täytyy olla, sillä eihän se muutoin osaisi olla sellainen julmettu.
Endorin noita ei ollut tähän verraten vielä mitään, herra. Hän ei
kykene enää loihtimaan ainoatakaan raamatun profeettaa haudastaan
enempää kuin minä osaisin tehdä ihmisiä olkilyhteistä ja vanhasta
flanellista. Olemme kuin olemmekin joutuneet paholaisten maahan ja
tämä kuningatar onkin juuri se päämestari. Kotiin emme varmastikaan
enää milloinkaan pääse, sillä luuletteko te, herra, tuon noidan
olevan niin hullun, että hän laskisi Leo-herran kaltaisen kauniin
nuorukaisen kynsistään."
"Leon hengen hän joka tapauksessa pelasti", huomautin minä.
"Niinpä kyllä, mutta sen hyvän saa Leo-herra sielullaan maksaa.
Kuningatar tekee hänestä itsensä kaltaisen noidan, saadaanpa vain
nähdä. On niin kovin vaarallista joutua tekemisiin tuommoisten
ihmisten kanssa, heistä saa aina jotakin pitämistä. Viime yönä
makasin valveillani, herra, ja luin pienestä raamatusta, jonka
olen saanut vanhalta äitimuoriltani, kylmien väreiden karmiessa
ruumistani, miten noitien ja kaikkien heidän kaltaistensa viimein
käy. Kylläpä äiti vanhan silmät suurenisivat, jos hän tietäisi, minne
hänen poikansa on joutunut."
"Niin, onhan tämä kylläkin omituinen maa", vastasin minä huoaten,
sillä viime päivien yliluonnolliset tapahtumat olivat järkyttäneet
hermoni, vaikka en ollut muutoin lainkaan taikauskoinen.
"Olette oikeassa, herra", vastasi Job, "ja jos suvaitsette, niin minä
tahtoisin sanoa teille jotakin Leo-herran poissaollessa" -- Leo oli
noussut varhain ja lähtenyt aamukävelylle. "Minä tiedän varmasti,
etten enää milloinkaan näe armasta kotiamme. Vanha isäni ilmestyi
minulle viime yönä unissani ja hänellä oli yllään jonkinlainen
yöpaitaa muistuttava valkoinen vaatekappale, melkein samanlainen kuin
muutamilla tämän maan asukkailla, jotka haluavat olla jotakuinkin
ihmisiksi puetut. Kädessään hänellä oli kimppu luolan suulla kasvavia
kauniita kukkia, joita hän oli luultavasti poiminut ohi kulkeissaan.
'Job', lausui hän juhlallisesti ja oli tyytyväisen näköinen kuin
jokin metodistipastori, joka on onnistunut petkuttamaan naapuriaan
hevoskaupassa, 'päiväsi ovat luetut. Enpä olisi milloinkaan uskonut,
että minun piti vanhalla iälläni hakea sinua tämmöisistä paikoista ja
nähdä semmoinen hirmuinen vaiva, ennenkuin löysin sinut, poika! Oli
hyvin rumaa juoksuttaa tällä tavoin vanhaa isääsi enkä olisi sinua
luultavasti löytänytkään, ellen olisi sattumalta kuullut hirveää
rähinää täältä Kôrista, joka on vain pahojen ihmisten tyyssija!'"
"Sait siis sanalla sanoen kiinteän ojennuksen", murahdin minä.
"Aivan niin, herra -- ojennuksenpa tietenkin, mutta samalla myös
varoituksen. Hän sanoi, että 'korvennettavaksihan nämä tällaiset
roistot joutuvat, jos mitkään' ja minä olen aivan samaa mieltä
ajatellessani heidän ruukkujuhliaan ja muita konnuuksiaan", sanoi
Job masentuneesti. "Joka tapauksessa hän sanoi olevansa varma, että
minun maallinen vaellukseni loppuisi hyvin lyhyeen. Olisin mielelläni
halunnut hiukan yksityiskohtaisempia tietoja asiasta, mutta hänellä
oli kiire muille markkinoille. Hän lisäsi vain, että kylläpähän saat
aikanaan nähdä, sillä me saamme pian olla yhdessä enemmän kuin olisi
väliäkään. Minä luulen isäukon muistelleen menneitä aikoja, jolloin
ehdimme kolmessa päivässä peräti kyllästyä toisiimme, ja tohdinpa
melkein panna pääni pantiksi, että niin käy nytkin, kun jälleen
joudumme yksiin leipiin."
"Luulet nyt varmaankin", sanoi minä, "kuolevasi sentähden, että näit
unta vanhasta isästäsi. Jos nyt isävainajasta uneksiminen todellakin
tietäisi kuolemaa, niin mitä mahtaisi tapahtua miehelle, joka
sattumalta näkisi unissaan äitinsä?"
"Te nauratte minulle, herra", sanoi Job, "mutta näettekös, te
ette tunteneetkaan isävainajaani. Jos minulle ilmestynyt henkilö
olisi ollut joku toinen -- vaikkapa Mary tätini, joka ei koskaan
pitänyt itsestään suurta ääntä -- niin en olisi unestani paljoakaan
välittänyt, mutta kun tulija oli niin laiska kuin isäni, vaikka hän
olikin seitsemäntoista lapsen isä, ei hän olisi ikinä vaivautunut
tänne saakka, ellei tässä olisi tosi kysymyksessä. Ei, herra, minä
tunnen ukon ja tiedän hänen tarkoittaneen täyttä totta. Minkäpä sille
nyt sitten mahtaa. Jokaisenhan täältä on aikoinaan lähdettävä, mutta
tuntuu niin julmalta kuolla tässä kamalassa paikassa, jossa ei voi
hinnalla eikä millään saada kristillistä hautausta. Olen koettanut
elää kunnollisesti, herra, ja täyttää velvollisuuteni tunnollisesti
ja ellei isäukko olisi viime yönä luonani pistäytyessään antanut
minun ymmärtää, ettei hänellä ollut kovinkaan häävit ajatukset
suosituksistani, niin minä olisin nyt kaikesta huolimatta sangen
keveällä mielellä. Mutta omatuntoni on puhdas ja uskollisesti minä
olen palvellut teitä ja Leo-herraa, Jumala häntä siunatkoon. Välistä
minusta tuntuu kuin hän olisi vielä pieni poika, jota taluttelin
kotikaupunkini kaduilla, ja jos kerran onnistutte pääsemään täältä,
herra, mikä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä isäni ei puhunut
teistä mitään, niin muistelkaa rakkaudella vaalenneita luitani
älkääkä enää milloinkaan puuttuko kukkaruukuille töherrettyihin
kreikkalaisiin kirjoituksiin. Suokaa anteeksi rohkeat sanani, herra."
"No mutta, Job", sanoin minä vakavasti, "nythän sinä puhut vallan
joutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla
päähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä
omituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme
onnellisesti kaikista vaikeuksista."
"Minä en puhu joutavia, herra", sanoi Job vakaumuksella, joka
vaikutti minuun kiusallisesti. "Minä tunnen olevani mennyttä miestä
ja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla
ajattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin
selkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte
pelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä
kulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani,
että puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä
kuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli
käynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain
toivoni on, herra", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, "etten
suinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi."
"Mitä joutavia", keskeytin minä vihaisesti.
"Aivan oikein, herra", sanoi Job, "minun ei suinkaan sovi väitellä
kanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin
sangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä
kasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen
hetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen
yli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra", ja tuo kunnon
Job poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään
tulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli
parhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut.
Hän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus,
että hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni.
Hänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin
onnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti
olevan aivan aiheeton -- synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime
päivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset
syyt -- niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani.
Onhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön
pelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan
aiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka
oli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella -- päätään selvittelemässä,
kuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät
mietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme
kävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua,
mikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli
vyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon
astellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa
nähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon
kotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.
Palatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että
"_Hän-jota-täytyy-totella_" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja
me noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha
oli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa
saattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja
kunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.
Mykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään
Ayesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo
syleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan
olisi tarvinnut.
"Ihmetteletkö, Kallikratekseni", sanoi Ayesha hyväillen hänen
kultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, "kun tiedät
minun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla
minun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole,
mutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan,
että sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran
kalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan
kestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua
hiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata,
ja sentähden minä peitänkin heti kasvoni" -- mitä hän ei kuitenkaan
ohimennen sanoen tehnyt --. "Sinua ei panna silti kovemmalle
koetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen
auringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki
käy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä -- mikä olisi
hirveätä -- me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän
tulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana
kuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa
minua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!"
Leo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän
hämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha
jatkoi:
"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän
lahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi,
sillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu
kuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat
vain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut
taitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin
miellyttävästi."
"Kas vain sinua, vanha veikko", kuiskasi Leo hymyillen, mikä
muistutti hänen entistä hilpeyttään, "oletko sinä todellakin sanonut
kohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!"
"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!" lausuin minä mahdollisimman
arvokkaasti; "mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa
olisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa
paikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun
hän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi
koetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin
suloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi.
Ei; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa
lapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta
vettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi
sitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden
surujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella
lähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman
kaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on
myöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman
esiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea
tuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää
iäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän
käärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti
viheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä."
"Ajattelehan kuitenkin, Holly", sanoi hän, "pitkä ikä, voima ja
kauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on
arvokasta ihmisten mielestä."
"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten
mielestä kallisarvoiset?" vastasin minä. "Vain vaahtokuplia, eikö
niin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua
on mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle
pyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä.
Rikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja
inhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea.
Onko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme?
Eikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman
tietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta,
niin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien
salaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan
kiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi
meidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta?
Eikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan
voi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme
ikämme äärettömällä pituudella?"
"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus -- rakkaus, joka kaunistaa
kaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme
poljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta
toiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel,
joka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle
maailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle."
"Voihan niin olla", vastasin minä, "mutta jos rakkautemme olisikin
onneton -- mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain
määrätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua,
sillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti
tiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä
ehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni
minulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka
täällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme,
meitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä
vapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän
kirkkaudessa."
"Katseesi kiitää korkealle", naurahti Ayesha, "ja sinä puhut selvästi
ja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta,
joka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja
mielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi
tuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita
ihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat
todellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin
monenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin
kertoa sinulle -- mutta mitäpä se hyödyttäisi -- miksi riistäisin
hullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi,
oi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran
katumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta
niinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen,
jonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan
hänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden,
ettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten
yöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli,
onnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska
maailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse
mitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja
kuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia
ihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä
unelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja
minun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun."
Tähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut -- etenkin
Leon läsnäollessa -- sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati
minun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka
hänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti
katkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin
hetkellä.
"Mutta sanohan, Kallikrates", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja
puheenaihetta, "mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä?
Eilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates -- jonka näit -- oli
sinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki -- äläkä
suinkaan liioittele?"
Siten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen
kertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka
oli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen
kirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli
mielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:
"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme
hyvästä ja pahasta -- silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin
sairas -- että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä
ei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen
iskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin
kuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan,
koska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan
minun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta
minun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle
enemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea
sovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?"
"Hän käski siis poikansa surmata minut", jatkoi Ayesha oltuaan
hetkisen vaiti, "koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun
Kallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa;
tahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi
vastaan, oi Kallikrates? Katso", ja hän luisui polvilleen paljastaen
norsunluunvalkoisen rintansa -- "katso, tässä sykkii sydämeni
ja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva
iskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja
kosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja
olla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle
muinoin annetun tehtävän."
Leo katsahti häneen ja ojentaen kätensä nosti hänet seisoalleen.
"Nouse, Ayesha", sanoi hän surullisesti. "Sinähän tiedät, etten voi
sinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla
murhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka
voisin tehdä sinulle mitään pahaa -- ennen surmaisin itseni."
"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates", sanoi Ayesha
hymyillen. "Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi --
mahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta?
Tahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun
tarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne
Kôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun
kaltaisekseni -- älä pelkää, etten löytäisi tietä -- ja asetumme
Englantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta
vuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin
nämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on
pian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta
sykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates,
tuota Englantia ja --"
"Mutta meillä on kuningas", keskeytti Leo nopeasti.
"Se ei merkitse mitään", sanoi Ayesha; "hänet voidaan kukistaa."
Tässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme,
että yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.
"Tämäpä on omituista", sanoi Ayesha kummastuneena; "kuningas, joka on
kansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä
aikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut."
Me selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa.
Kuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat
kaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat.
Sanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme
kansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla
sivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata
äänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.
"Siis demokratia", sanoi Ayesha -- "silloin teillä on varmasti
joku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa
valtioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään,
asetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki
kunnioittaen kumartavat."
"Kyllä", sanoin minä, "meillä on tyrannimme."
"Nuo tyrannit voimme joka tapauksessa tuhota", sanoi hän
rauhallisesti, "ja Kallikrates on hallitseva maata."
Minä selitin heti Ayeshalle, ettei "tuhoaminen" kävisi Englannissa
lainkaan päinsä, vaan jokainen sellainen yrityskin olisi lain
rikkomista ja johtaisi todennäköisesti lopulta mestauslavalle.
"Lain rikkomista", toisti hän ivallisesti nauraen -- "lain
rikkomista! Etkö käsitä, oi Holly, että minä olen kaikkien
tuommoisten lakien yläpuolella ja niin on myös Kallikrateksenikin
oleva? Inhimillisistä laeista me olemme yhtä riippumattomat kuin
vuoret pohjatuulesta. Saako tuuli vuoren taipumaan vai vuori tuulen?
Jätä minut nyt, oi Holly, minä pyydän sinua, ja sinä myös, minun oma
Kallikratekseni, sillä minun pitää laittaa kaikki valmiiksi matkaamme
varten. Tehkää tekin ja palvelijanne samaten, mutta älkää varustako
paljoakaan mukaanne, sillä minä luulen meidän viipyvän matkallamme
vain kolme päivää. Palattuamme tänne minä teen suunnitelman, miten
voimme sanoa ainiaaksi hyvästit näille Kôrin hautakammioille. --
Kyllä, Hollyseni, minun luvallani saat suudella kättäni."
Me poistuimme siis ja minä vaivuin heti syviin mietteisiin
tulevaisuuteen nähden, joka näyttäytyi meille nyt aivan eri valossa.
Tuo peloittava ja salaperäinen Ayesha oli selvästi päättänyt tulla
mukanamme Englantiin ja minua alkoi värisyttää ajatellessani, mitä
hän voisi siellä aikaansaada. Minä tunsin hänen voimansa ja olin
varma, ettei hän ollenkaan arkailisi käyttää sitä suunnitelmiaan
toteuttamaan. Onnistuisimme ehkä lyhyemmän ajan pitämään häntä
aisoissa, mutta hänen ylpeä ja kunnianhimoinen henkensä murtaisi
kahleensa ennenpitkää ja korvaisi keinolla millä hyvänsä vuosisatoja
kestäneen yksinäisyytensä. Ellei hän saavuttaisi päämaaliaan
kauneudellaan ja viisaudellaan, niin hän hävittäisi voimallaan
tieltään kaikki vastukset, ja koska hän ei voinut kuolla ja mikäli
minä tiedän häntä ei voitu surmatakaan, niin miten olisi ollut
mahdollista saada hänen suunnitelmansa raukeamaan? Lopulta olisi
Englanti kaikkine alusmaineen oleva hänen vallassaan -- ehkäpä koko
maailmakin -- ja minä olen varma, että maastamme olisi pian sukeutuva
loistavin ja mahtavin valtakunta mitä maailmassa on milloinkaan
ollut, mutta tämä ei kävisi ilman lukemattomia uhreja.
Kaikki mitä olin täällä kuullut ja nähnyt, oli mielestäni kuin
ihmeellistä unta tahi kuin jonkun mietiskelijän kiihoittuneen
mielikuvituksen esiinloihtimia satumaisia haavekuvia, ja kuitenkin
oli kaikki totta, minkä koko maailma tulisi pian tuntemaan. Mitähän
tämä kaikki mahtoi tarkoittaa? Tein vihdoin sen johtopäätöksen, että
tämä ihmeellinen olento, joka oli intohimojensa kahlehtimana elänyt
vuosituhansia tässä tuntemattomassa paikassa, ilmestyisi nyt kohtalon
valitsemana muuttamaan koko maailmanjärjestyksen. Voimallaan hän
tukahduttaisi kaikki kapinat ja sodat pakottaen siten kansat elämään
rauhassa ja sovussa, mikä olisi todellakin suurenmoinen muutos
parempaan päin.