"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena", sanoi
Ayesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle
päänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen
syvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja
kivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon.
Lampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion
vastapäisellä seinällä.
"Tässä", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, "minä
olen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä
mukavammin kuin minun puolisoni", hän viittasi toisella lavitsalla
lepäävään vainajaan, "makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen.
Joka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä
tukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini
kosketuksesta -- niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän
unesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä
ihmeellisen näyn -- olet näkevä itsesi kuolleena -- hyvin olen minä
hoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?"
Emme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein
silmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja
juhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään
valkoisen peitteen liepeeseen.
"Älä pelästy", lisäsi Ayesha, "vaikka tämä tuntunee sinusta sangen
ihmeelliseltä -- jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin;
mikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä
mitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja
ruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei
ole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin
kuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut
tomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini
edessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen
muistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet
lukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja
voimakkaana kuin jokin Olympon jumala."
"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen
vuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi
meitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta
vuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät
täydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet,
jotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin
tulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää,
Kallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman
itsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän
kirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen
toiselle puolelle on kirjoitettu."
"_Katso_!"
Hän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää
vainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä
kivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet,
Leo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen
vaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät
voineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne
mahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni
tämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja
minä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä
mitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta.
Pienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella
oli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon
poikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen
kasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon
kasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten
ole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin
yhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.
Käännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi
paikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan
lavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:
"Peitä hänet jälleen ja vie minut täältä."
"Ei, odota hiukan, Kallikrates", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan
pääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli
kaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan
vieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella
lausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää
sisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.
"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani
olisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta
kuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea
häneen."
Vapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui
pyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen
kuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian
avattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi
haava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.
"Näet haavan, Kallikrates", sanoi Ayesha. "Tiedä siis, että minä
sinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden,
että sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä.
Häntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön,
sillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin
häntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä
vuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi.
Nyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät
jälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän
kuoleman asemesta -- en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan
antaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita
ennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää
ja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä
ja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän
ruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut
ainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä,
sillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka
tahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi."
"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!" ja
mennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut
hänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun
maljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja
suudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon
sisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle
varoen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi
häneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka
esti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä.
Kuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian,
ja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin.
Kuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen
Kallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia,
oli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin
asian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia.
Ayesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen
ilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:
"Tomu tomuksi! Kallikrates on kuollut ja syntynyt uudelleen!"
Tuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen
putoamista kykenemättä sanomaan mitään.
"Jättäkää nyt minut", sanoi hän, "ja nukkukaa, jos voitte,
ystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me
lähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota
meidän on seurattava."
Poistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin
Jobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli
poistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman
Ustane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä
kokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä
omatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla
näkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten
omaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät
vihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää
kuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta
nyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä,
laukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama
mielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen
kaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä -- kirosi
hetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen
kirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti
todistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän
ei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta,
joka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.
"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?" valitti hän kätkien kasvonsa
olkapäätäni vasten. "Ustane murhattiin silmäini edessä -- eipä
sillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua
minä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä
olen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota" (tässä hänen
äänensä aleni kuiskaukseksi) "tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän
huomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti
hänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin
en voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun
täytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta
lähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä -- jalkani
pettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän
sisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä -- ainakin luulen niin.
Kaikki on niin kauheata! Entä tuo -- tuo kuollut! _Minä_ se olin!
Voiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja
'_Hän-jota-täytyy-totella_' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!"
Silloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani
oli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi
tuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei
hänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin
kauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että
koettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta.
Ja ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut
meidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme
jollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä
näistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme
kuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi
kuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät
menettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla
luopumaan turmiollisesta tavastaan.
Ei kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen
sointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta,
olisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan
hinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin
sitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento
selitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti
rakastaneensa ja parituhatta vuotta.
Hän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain
sentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla
hyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen
rikokset -- etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa
rakkaudesta häneen.
Oliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista
tilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään
tuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon
huonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä
naimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja
ikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa,
verratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa,
joten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan
ihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa
epätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies
olisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.
Minun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen
tehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan
asianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla
Ayeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen
rakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka
ihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen,
joka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt
vilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti
samaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu
suotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä
olen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme
sangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän
loukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.
Kolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä
ja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden
pyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja
kuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen
olevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen
todenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti
odottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut
ajatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän
uskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka
aikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan
säilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä
olimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä
enää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen
tiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää
kaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me
menimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin
suonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän
joko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän
tuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.