Seurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka
ei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla
Leolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:
"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli
todellakin kaunis -- leopardi ja leijona!"
"Taisipa olla!" murahti Leo englanninkielellä.
"Sinäkö siinä, Ustane", jatkoi Ayesha. "Olisin varmasti mennyt
ohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä
hiuksissasi", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi
taivaanrannalla. "Niin, niin, tanssi on loppunut --, katso, tulet
tuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva
lemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana
täältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi."
"Älkää kiduttako minua kauemmin", valitti Ustane epätoivoissaan:
"tappakaa minut heti."
"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden
vielä huulia polttaessa", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten
palvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle
ja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän
kimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen
samassa nyrkki koholla toista kohti.
"Kaunis heitto", naurahti Ayesha. "Kätesi on sangen vahva, oi
vieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä
pyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut
tehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa
tytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin
ystäviäni."
Minä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa
makaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua,
ja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä
äskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat
kadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta
vaaleata tuhkaa.
Painostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan
arkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät
mieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin
poistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän
tehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli
hänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä,
seisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa
meistä hiukan kauempana vasemmalla.
"No Holly", virkkoi Ayesha vihdoin, "sinähän kuulit sanani, kun
käskin tuon niskurin" -- hän viittasi Ustaneen -- "mennä täältä iäksi
matkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan
henkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken
näin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon
sinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa."
"Jouduin paikalle aivan sattumalta", vastasin minä. "Muuta en tiedä,
oi kuningatar."
"Minä uskon sinua, oi Holly", vastasi Ayesha kylmästi, "ja sinulle
onkin hyvä kun sen teen -- silloin on tyttö ainoa syyllinen."
"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen", keskeytti Leo. "Hän
ei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän
kamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut
kärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on
kerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä
rangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä
rouva", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, "että jos käsket noiden
mykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin
minä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!" ja hän olisi leimuavasta
katseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.
Ayesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten
ankarasti Ustanelle:
"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä
ajattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit
tyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano,
miksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa
ymmärtää sinua."
Silloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä
suurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi
varmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan,
jonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt
kaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti
ja arkailematta kuningattaren kysymykseen.
"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja
hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden,
että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi
elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä.
Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että
uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin
verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin
rakastavansa."
Ayesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.
"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä
kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole
kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin
vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi
lävitse, oi kuningatar!"
"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi
raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja
häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän
tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden.
Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän
viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle,
mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan
ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän
myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka
sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten,
niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun.
Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan
puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin
jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun --"
Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti
tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi
ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani
tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta
kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä
Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla,
kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti
vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.
Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä
ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen
käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen
pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä
syöksyimme heti hänen luoksensa -- tyttö oli kuollut. Tuo peloittava
_Hän_ oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun
salaperäisen sähköilmiön avulla.
Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun
asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän
nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten
yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja
ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja
olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi
myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa
voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti
häneltä kokonaan sisun pois.
"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle
anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.
"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka
väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär!
Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"
"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua
ennenkuin kuulet selitykseni. _Sinä_ olet minun rakastettuni,
minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut
kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä
nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä
raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."
"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olen
Kallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin
Kallikrates -- ainakin minä uskon niin olleen."
"Sinäpä sen sanoit -- Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä,
juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates -- ja minun
katkerasti kaivattu rakastettuni."
"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä.
Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän
olisi varmastikin sinua parempi."
"Niinkö sanot -- niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä
aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen
vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"
"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä
sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut
heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi,
senkin paha henki!"
"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja
vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan
ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle
tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."
"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa
pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen
viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän
oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista
noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu
henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään
hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen
jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin
hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi
kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa
vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden
sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän
minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen
Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui
nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja
minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä
hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon
kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki
siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen,
joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä
onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni -- en tiedä miten -- ja
kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.
"Oi, suuri Jumala!" huohotti Leo, "oletko sinä nainen?"
"Niin olen -- vain tavallinen ihminen -- ja sinun oma rakas
puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset,
sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti,
että sydäntäni vihlaisi.
Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon
alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi
väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan
Ustane-raukan ruumiiseen.
"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."
Huomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.
"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti
leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen
rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä
rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken
tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä
kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "_Tule!_"
Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä -- näin hänen
yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät
sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava
kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen
vastarintansa perinpohjin -- niin, hän ei muistanut enää murhattua
rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta
kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut
kukaan kuolevainen vastustaa.
Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään
ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen
suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis
uskollisuudenvalan tämän murhaajalle -- kaikki kunnian vaatimukset
unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka
kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa
kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan
elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän
niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen
hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain
kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.
Ayesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja
naurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:
"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan
kuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?"
Leo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli
ainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle,
ettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat
vaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja
turmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.
Ayesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten
mykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut
näytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää
miespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä
käsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin
ja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen
taakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään
kasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että
luulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin
ulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.
"Näin katoaa kuollut menneisyys", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean
saattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa
vaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin
liikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota
hitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän
samassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen
vaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan --
kuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen -- ja kuului muistaakseni
jotakuinkin näin:
Rakkaus on kuin erämaan kukkanen, kuin Arabian aloe, joka vain
kerran kukkii ja sitten lakastuu.
Koleikot se tasoittaa ja kalliot tieltämme särkee, elämän polun
reunalle sen ihana kukka kasvaa ja ohikulkijalle viittaa.
Hurmaantuneena hän poimii tuon tulipunaisen kukan, jonka kupu on
hunajaa täynnä, ja vie sen mukanaan erämaan halki vaalien sitä
kalleimpanaan.
Elämän erämaassa kasvaa vain yksi ihmeellinen kukka.
Rakkaus!
Kolkkoa tietämme valaisee vain yksi ainoa tähti.
Rakkaus!
Epätoivon yössämme meitä voi vain yksi ainoa elähdyttää.
Rakkaus.
Kaikki muu on turhaa ja katoavaista, vain veden päällä häilyviä
utukuvia.
Voiko kukaan mitata rakkauden äärettömyyden?
Lihassa se on syntynyt, mutta sielussa se asustaa, ja molemmat
ovat välttämättömät sen menestykselle.
Kuolemankin se voittaa.
Sen muodot ovat monenlaiset, mutta kaikki kauniit, eikä kukaan
tiedä, mistä sen loistava tähti nousee tahi mihin se laskee.
Sitten hän jatkoi Leoon päin kääntyen ja pannen kätensä tämän
olkapäälle täyteläisemmällä ja riemuitsevalla äänellä:
Kauan olen minä sinua rakastanut, oi armaani, eikä rakkauteni
ole vieläkään jäähtynyt.
Kauan olen minä sinua kaivaten odottanut, ja katso, minä olen
saanut palkkani -- sinä olet luonani.
Kauan sitten näin minä sinut kerran, mutta silloin minä karkoitin
sinut luotani.
Haudallesi minä kylvin kärsivällisyyden siemeniä, joiden hentoa
orasta minä lämmitin toivon säteillä, kastelin katumuksen
kyynelillä ja leyhyttelin syvän viisauteni elävöittävillä
henkäyksillä. Ja katso, tässä on kylvöni hedelmä! Haudan mullasta
se on noussut, tomusta ja tuhasta minä olen sen kasvattanut.
Kärsivällisyyteni on palkittu.
Minä voitin kuoleman ja kuolema palautti minulle hänet, joka oli
kuollut.
Sentähden minun sydämeni riemuitsee, sillä ihanana kangastaa
tulevaisuus.
Sileitä teitä myöten me vaellamme iäisesti viheriöitsevien
niittyjen halki.
Yö on paennut laaksoihin ja hetki on tullut.
Päivän kajo suutelee jo vuorten huippuja.
Ihanaa on elää, oi rakas, ja keveä on vierelläsi käydä.
Meidät kruunataan kuninkaiden kunnialla ja meidän suuruuttamme
ylistetään vuosituhansia.
Maailman kaikki kansat palvovat meitä ja meidän kauneutemme ja
mahtimme sokaisemina he lankeevat maahan edessämme.
Riemuiten me riennämme voitosta voittoon, kuten aamuruskon puna
kiitää huipulta toiselle.
Eteenpäin ennenkuulumattomaan kunniaan.
Eteenpäin ennenkuulumattomaan valtaan.
Eteenpäin, milloinkaan väsymättä, häikäisevän loiston ympäröiminä.
Kunnes aikamme kerran täyttyy ja päivämme yöksi pimenee.
Hän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin
melkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva
kuvaukseni on vain heikko aavistus.
"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates", sanoi Ayesha hetkisen
kuluttua vienoimmalla äänellään, "kun sanon sinulle, että olen
todellakin odottanut sinua parituhatta vuotta -- ehkä uskot minun
tahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen
uudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä
minä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja
pääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin
sinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit
minut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin
monituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina
sinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni
kovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja
kuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin
sittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on
Kallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa
sinulle, joka pimeydessä vaellat!'"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia
sinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi
on kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni
totta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi
Holly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua."
Mitään ajattelematta -- olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi
tässä käsittämättömien ihmeitten maassa -- me teimme työtä käskettyä.
Ayesha meni "arkihuoneensa" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka
takaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti,
että askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan
noin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli
keskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin
nähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli
luonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin,
kun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni
portaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia
enkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.
"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet,
Hollyseni?" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. "Näet siinä
minun -- minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä
portaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan
ja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso,
kova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!"
En puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin
viittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja
kouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen
pehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka
monta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja
ylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?
Portaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita
kuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen.
Minä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa
paikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin
ääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui
niin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui
edellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä.
Iloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin
samalla ratkaisua.