Kun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin
kuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa.
Joukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä
korokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä
jättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden
ja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa
oli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen
minä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka
arveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan
sanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen
sairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin
myöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli
paljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän
murtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän
pyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää
minulle luolien ihmeitä.
Kun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut
kieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan
ja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille
palvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme,
mutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat
kumarrettuaan syvään.
"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?" kysyi
hän sitten. "Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen
kaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon
kuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa,
jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan
ja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin
kansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he
ajattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon
työmiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta
arvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?"
"Kymmeniätuhansia", vastasin minä.
"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin
egyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän
kirjoituksiaan -- olen vähitellen saanut selvän kielestä -- ja tämä
luola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne", ja viitaten
kallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput
korkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla
istuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen
sauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta,
jonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme
seinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin
korokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia
alamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani
kummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni
en ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en
ole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien
maailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus
oli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki
kirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus
kuului:
_"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin
keisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola
eli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen
aikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan
ja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten
viimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon
Tisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen
päivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen
jälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan."_
"Tästä näet, oi Holly", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, "että noin
neljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki
perustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä
parituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan
samanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin
on täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä
mahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut",
ja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua
kallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa
olevaan pyöreään aukkoon. "Katsele, muukalainen", sanoi hän. "Voitko
aavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?"
"En, oi kuningatar", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan
periltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita
tulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella
väriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan
samanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa
kirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet
näkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle
kirjoitusta, joka kuului: --
_"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan
tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja
kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit
ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se
ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi
enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen
mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain
sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin
kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja
villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten
ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka
vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi
vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen
sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli -- olipa hän sitten vanha tahi
nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto
raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä,
kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan
tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin
paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan
alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta
kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain
pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen
päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen
pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä
suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa
olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja
raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja
sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja
kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme
ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."_
Huokaisin hämmästyksestä -- noista sanoista henkivä ääretön epätoivo
oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon
jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa
kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta
vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä
pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle
lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi
siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!
"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha
nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset
polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"
"En tiedä", vastasin minä; "maailma näyttää olevan hyvin vanha."
"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat,
joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen
eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän
olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa
on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia,
mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä
luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan
tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään
uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan
sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan
kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä
asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset,
tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit
ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso,
he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä
kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas
aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka
valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui
sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta.
Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta.
Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät
kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin
kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes
hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän
luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole
milloinkaan nähneet sellaista näkyä."
Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään
ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me
tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä
jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin
säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan
ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain
kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin
minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni.
Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin
hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen
valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton
luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka
muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean
pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle
ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En
voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen
kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi,
kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen
kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka
taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi
tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut
pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja
pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle,
niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot
olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.
"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin
noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni
poispäin.
"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset
egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat.
Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet
eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat
säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot
ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän
pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan
lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi
kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni
ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi
kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä
liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan
verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden
päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa
luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi.
Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla
koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa
hautakammioissa sota-aseita.
"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin
käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani.
Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua
peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo
tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse
peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi
peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha
veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät
katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla
lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli
varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet
säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa
ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja
varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan
kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan
aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää
untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten
pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni
-- en häpeä sitä tunnustaa -- täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä
katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin
mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä
nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan
portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he
lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa
eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin
kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset
verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla
lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi
valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla
oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella
lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron
jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.
Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta
tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa
kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä
aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan
tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä
lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei
noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin
heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa
kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen
yksitoikkoinen.
Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein
kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään
tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren
syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä
eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste,
jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti.
Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä
aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha
kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset
ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä,
ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä
nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi.
Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia
ehditty täydellisesti toimittaa.
Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä
siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä,
jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät
samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin
kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava
nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa
viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman
nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla
tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa
oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut.
Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi
kirjoituksen, joka kuului: _"Kuoleman vihkimät."_
Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret
ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo
toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.
Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia
taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja
tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin
yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni
yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja
muilta salattuja asioita.
Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli
äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen
ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus.
Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt
parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä
nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina
hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita
kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän
seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa -- liljaa
puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu
nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita
tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin
edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja
samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja
sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa
huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin
aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen
meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan
erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta
kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen
vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja
kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan.
Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi
näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä
havahduin todellisuuteen.
Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen
kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin
ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta.
-- Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee
mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien
välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen
kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?
Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha
juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui
unelmaani täydellisesti:
"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein
joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin
minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia
sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut
sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja
noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä,
että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut
elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä
vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava?
Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta
iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen
Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu
auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on
tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti
jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on
jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole
kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis
meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen
loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö,
mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen
pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä
ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin?
Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt
tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan
eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin
näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden
monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin
mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin,
nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää
iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi
näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan
kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."
"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä
todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat
järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie
minut täältä, oi Ayesha!"