Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka
oli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon
ääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen,
sillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun
huolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän
otti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä
kunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun
potkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja
astuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei
ollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni
lattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten
hän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen
mutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut
tilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain
toistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.
"Mitä kuuluu, Job?" sanoin minä.
"Pyydän anteeksi, herra", vastasi hän sipaisten tukkaansa. "Minä
luulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa.
Kasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne
koko yönä."
Huokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön,
jonka kaltaista en toista toivonut.
"Kuinka on Leo-herran laita, Job?"
"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua,
niin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun
täytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa
mukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty.
Hän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua
asiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa
näyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella
kielellään -- ainakin hän on sen näköinen -- että aivan hirvittää
kuulla."
"Mitä sinä silloin teet?"
"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt,
nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa,
että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia,
jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta
hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin
kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa
muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin
minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä
kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun
ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö,
olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä,
joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän
saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin _hulluja_ (Job pani
erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen
maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä
rangaistaan uteliaisuutemme tähden -- se on mielipiteeni, herra --
ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan
kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan
ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten
luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy
mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo
villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo
kymmentä."
Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä,
joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli,
että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon
minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä
paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "_Hän_" ei surmaisi meitä,
vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka
säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin
olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien
soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen
ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi
kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke.
Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi
ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani
pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä
viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan
tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja
minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni
maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden
tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan
kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän
vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy
myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli
kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut
hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää.
Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!
Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja
maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin
Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin
Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti
päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään
toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin
mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti
parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi -- ainakin hän oli
sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan
hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.
"Hän kuolee tänä iltana", virkkoi hän.
"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin
raskain mielin.
"'_Hän-jota-täytyy-totella_' haluaa puhutella sinua, papiaani",
sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas
poikaseni. Eilen olin melkein varma, että _Hän_ surmaisi sinut, kun
et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta
suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut
ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."
Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko
amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja
toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana
syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia
ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta
kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä
muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita
ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin
ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän
maan muinaisajan tutkiskeluun.
Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen
korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa
kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita
oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja
toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden
Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko
vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki
ovat moitteettomassa kunnossa."
Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta
ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi
viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva,
mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli
kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu
astinlauta.
Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki
heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet.
Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren
verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla
jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden
puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä
monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään.
Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun
verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli _Hän_ itse. Noustuaan
korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua _kreikan_ kielellä
luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän
puhettamme.
"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen
katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat
tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies;
siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista
kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein
lausumaan."
Minä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.
"Kuinka nukuit, Hollyseni?" kysyi hän.
"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan
peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen
seikkailuni.
"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti.
Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen
herätit henkiin, oi Holly."
"Mitä uneksit, oi Ayesha?" kysyin minä välinpitämättömästi.
"Minä uneksin", vastasi hän nopeasti, "eräästä, jota vihaan ja
toisesta, jota rakastan", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun
toisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:
"Miehet tuotakoon eteeni."
Päällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat
eivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen
käytävään oikealla.
Luolassa vallitsi syvä äänettömyys. _Hän_ nojasi hunnutettua
päätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon
maatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku
varovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään.
Kuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin
harvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan,
vaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin
sanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan
ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja
liikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat
ilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä
vainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui
kauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät
asetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin
heittäytyneet maahan, ellei _Hän_ olisi kieltänyt heitä.
"Ei", sanoi hän suloisimmalla äänellään, "seisokaa, minä pyydän.
Ehkä piankin saatte maata, niin että väsytte", lopetti hän nauraen
sointuvasti.
Minä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä
olivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä
kohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä
äänettömyydessä, jonka aikana _Hän_ näkyi pään liikkeestä päättäen --
mehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään -- tarkastelevan
tutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta
hiljaa ja harkitsevasti:
"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi,
nämä miehet?"
"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen", vastasin minä ja huomasin
heidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.
"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta
olen kuullut."
Täten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta
ja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty
kertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin,
kuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi
Ayesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti
kertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.
"Olette kuulleet", sanoi _Hän_ vihdoin kylmän kirkkaalla äänellä,
joka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä -- tämän
salaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän
saattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan.
"Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko
millään puolustaa käytöstänne?"
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä
rintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin
haukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli
puhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan
niiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka
ei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla
ruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten
syödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin
kimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti
puheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä "_Hän-jota-täytyy-totella_"
suuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen,
kun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi
elämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä
näin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.
Miehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat
liekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko
tilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan
muulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan.
Korokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin
kuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan
synkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat
syytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä
luonnollista kauhuaan.
Oikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja
veitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat
katselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui
istuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus
näytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti
ympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä.
Minä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli
tuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.
Vihdoin hän julisti tuomion.
"Te koirat ja käärmeet", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni
vähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, "te ihmislihan
syöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette
karanneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia,
ja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä
rikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te
olette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt
teille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne
isä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella
näitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet,
elleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja
urhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, että
_Hiyan_ laki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan
kuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä
pieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä
hyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon
pysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan
sanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut.
Mutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin
lähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet
sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten -- pahuudessanne te olisitte
tuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka
ovat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette
ansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa
teidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä
elävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin
te aioitte surmata tämän vieraani palvelijan."
Hän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan.
Syytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he
käsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He
heittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen
rukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin
Ayeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi
ainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.
"Hollyseni", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli
hieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin
kuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen
kuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin
perustuva lausumistapamme -- "Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä
olisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi
olla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan
tätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti,
josta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa
pelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin
tiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne
ja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla,
sillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa
vuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä
roistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon
olla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä
minulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään
intohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän
koko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan.
Vaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on
murtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt,
miten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa
korkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani
ja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät
alituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin
pieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman
jotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin
olen käskenyt." Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin
ja lausui juhlallisesti:
"Tuomio pantakoon heti täytäntöön!"