Kello oli noin kymmenen illalla, kun minä vihdoin heittäydyin
vuoteelleni ja aloin koota ajatuksiani ja miettiä mitä olin
kuullut ja nähnyt. Mutta mitä enemmän vaivasin päätäni, sitä
hämärämmäksi kävi kaikki. Olinko minä hullu vai juovuksissa? Olinko
nähnyt unta vai olinko joutunut jonkun suunnattoman ja mainiosti
suunnitellun pilan esineeksi? Miten saattoi olla mahdollista,
että minä, kaikin puolin kylmän järjen mies, joka tunsin kaikkien
tieteenhaarojen tärkeimmät saavutukset ja olin tähän saakka
ehdottomasti kieltäytynyt uskomasta sellaiseen hölynpölyyn, jolle
Euroopassa annetaan nimi "yliluonnollinen", voisin nyt uskoa
pari minuuttia sitten puhutelleeni naista, joka oli ainakin
kahdentuhannen vuoden ikäinen? Mahdotontahan se oli. Mutta jos
kaikki, mitä olin kuullut ja nähnyt, oli vain pilaa, niin miten
oli tämä pila selitettävissä? Miten kuvastuivat tapahtumat veden
pinnassa täysin todenmukaisesti, miten oli ymmärrettävissä tuon
naisen ihmeteltävän tarkat ja elävät muistelmat kaukaisimmasta
muinaisuudesta, hänen tietämättömyytensä myöhäisempien aikojen
tapahtumista ja hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä niitä kohtaan?
Mitä oli sitten sanottava hänen ihmeellisestä ja peloittavasta
kauneudestaan? Ainakin se oli todellinen ja aivan ennenkuulumaton.
Kukaan kuolevainen nainen ei voinut olla niin yliluonnollisen,
niin häikäisevän kaunis. Hän oli ollut aivan oikeassa sanoessaan,
ettei miehen ollut hyvä nähdä sellaista kauneutta. Olen aina ollut
piintynyt naisten vihaaja. Lukuunottamatta nuoruuteni lyhyttä ja
onnetonta rakkauden tarinaa olen kaiken ikäni uskollisesti karttanut
heikompaa sukupuolta (nimitys ei ole mielestäni oikeutettu) ja
olen karkoittanut sen ajatuspiiristänikin aivan kokonaan. Mutta
nyt minä _tiesin_ ja sanomattomaksi kauhukseni _käsitin_, etten
milloinkaan saisi ajatuksistani noita ihmeellisiä silmiä, tuota
olentoa, jonka demoonisessa kauneudessa oli vastustamaton tenho.
Hänellä oli kahdentuhannen vuoden elämänkokemus, luonnon salaiset
voimat palvelivat häntä ja hän oli kuolematon. Eikö siis kannattanut
rakastua häneen, jos kerran täytyi johonkin naiseen rakastua? Mutta
valitettavasti oli jo myöhäistä kysellä ja mietiskellä, kannattiko
vai ei antaa lemmentulen syttyä sydämessäni, sillä mikäli minä
näitä asioita ymmärrän, olin jo silmittömästi ja toivottomasti
rakastunut tuohon valkoiseen velhottareen. Minä, keski-ikäinen,
yleistä kunnioitusta nauttiva mies, ja tunnettu yliopistossani
ja toveripiireissäni yleisesti naisten vihaajaksi! Mitä hulluja!
Hän oli minua kyllä vakavasti varoittanut, mutta minä en ollut
siitä välittänyt. Tämäpä vasta oli kaunista -- joutua tässä vielä
vanhoillaan tuon nykyaikaisen Circen lumoihin! Mutta hänhän ei
ollutkaan nykyaikainen kuten hän itse väitti. Hän oli melkein yhtä
vanha kuin alkuperäinen Circekin.
Hiuksiani raastaen minä syöksähdin vuoteeltani. Minun täytyi tehdä
jotakin nämä mietteet karkoittaakseni tahi muutoin tunsin tulevani
hulluksi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoillaan sinetistä, joka
oli sormessani? Se oli Leon, ja oli löytynyt vanhasta lippaasta,
jonka Leon isä, Vincey vainaja, oli jättänyt huostaani melkein
kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Olisiko kertomus sittenkin tosi,
joten ruukun sirpaleen kirjoitus ei olisikaan jonkun mielipuolen
mielikuvituksen tuote? Olisiko Leo siis mies, jota '_Hän-jota-täytyy
totella_' odotti -- vainaja, jonka piti uudestaan syntymän?
Mahdotonta! Naurettavaa! Oliko milloinkaan kuultu, että joku olisi
syntynyt uudestaan maailmaan?
Mutta jos oli mahdollista, että joku nainen saattoi elää kaksituhatta
vuotta -- niin silloin oli kaikki mahdollista. Minä olin siis elänyt
ennenkin tässä maailmassa. Olin ehkä ollut satoja tahi tuhansiakin
vuosia vainajien valtakunnassa, mutta olin jälleen palannut maan
päälle. Saatoin kuvitella pitkän jonon esi-isiäni, jotka olivat
aivan minun näköisiäni, ja jonon viimeinen olin siis minä. No,
miksikäpäs ei! _Vive la guerre!_ Mielestäni oli onnettominta, etten
ollenkaan muistanut noita edellisiä olotilojani. Ajatus oli niin
järjetön, että purskahdin kaikuvaan nauruun ja huomatessani luolan
seinällä julman näköisen soturin kuvan minä sanoin sille: "Kukapa
tietää, vanha veikko, vaikka olisimme lapsuuden toverit. Ehkä sinä
olit minä ja minä olen sinä?" ja minä nauroin jälleen hillittömästi
omille hassutuksilleni. Nauruni kajahti kaameasti kammioni korkeassa
kattoholvissa ikäänkuin tuo julma soturin kuva olisi vuorostaan
päästänyt aavemaisen naurun minun sanoilleni.
Samassa muistin, etten ollut käynyt kuulemassa Leon vointia, ja
riisuttuani kengät minä otin vuoteeni vieressä palavan lampun
käteeni ja hiivin käytävään. Ilmanveto häilytteli hänen kammionsa
sisäänkäytävää peittävää verhoa puoleen ja toiseen ikäänkuin
näkymättömät henget olisivat kosketelleet sitä. Menin sisään ja
lamppuni himmeässä valossa näin Leon nukkuvan vuoteellaan ja
heittelehtivän levottomasti unissaan. Ustane istui lattialla hänen
vuoteensa vieressä ja nojasi poskeaan vuoteen reunaa vasten. Hän
nukkui myöskin pitäen Leon kättä omassaan. Katselin heitä vaieten
kuin jotakin kaunista ja syvästi liikuttavaa taulua. Leo parka! Hänen
poskensa olivat hehkuvan punaiset, silmäin alla oli tummat varjot ja
hengitys kävi raskaasti. Hän oli hyvin, hyvin sairas, ja minä jouduin
jälleen tuon lamauttavan pelon valtaan, että hän kuolee jättäen
minut aivan orvoksi. Mutta jos hän jäisi eloon, niin hänestä tulisi
silloin kilpakosijani ja mitä mahdollisuuksia olisi silloin minulla,
joka olin vanha ja ruma, tuon kuvankauniin nuorukaisen rinnalla?
Varmaankin hän voittaisi kilpailussa, vaikka hän ei sattuisikaan
olemaan se mies, jota Ayesha odotti. Mutta minun oikeudentuntoni ei
ollut vielä turmeltunut kokonaan ja siinä seisoessani minä rukoilin
palavasti Kaikkivaltiasta säästämään poikani, joka oli minun kallein
aarteeni -- vaikka hän sattuisikin olemaan Ayeshan ikävöity ja
murheella kaivattu rakastettu.
Palasin takaisin yhtä hiljaa kuin olin tullutkin, mutta en voinut
vieläkään nukkua; tieto, että rakas Leoni oli niin sairas, oli
vain lisännyt levottomuuttani. Ruumiillinen väsymys ja henkinen
liikarasitus kiihoittivat mielikuvitukseni aivan yliluonnolliseen
toimintaan. Ajatukseni loihtivat eteeni näkyjä ja mielikuvia,
jotka olivat yllättävän selviä. Muutamat olivat aivan luonnottoman
eriskummaisia, toiset hirveitä ja muutamat johdattivat mieleeni
edellisten olotilojeni ajatuksia ja tunnelmia. Mutta kaikkien
näiden mielikuvien takana häilyi tuon hirveän naisen haahmo, hänen
kauneutensa ja hurmaava olentonsa olivat alati ajatuksissani.
Kävellessäni kammiossani mietteisiini vaipuneena edestakaisin minä
näin jotakin, mitä en ollut ennen huomannut. Seinässä oli kapea
aukko, jonka huomasin lähemmin tarkasteltuani johtavan erääseen
käytävään. Olin vielä kyllin järkevä muistamaan ja ajattelemaan,
ettei ollut ollenkaan hauskaa eikä turvallistakaan nukkua huoneessa,
johon voitiin päästä aivan tuntematonta käytävää myöten. Tilanteemme
oli siksi epävarma ja vaarallinen. Nähdäkseni minne käytävä päättyisi
ja tehdäkseni jotakin minä otin lampun käteeni ja astuin aukkoon.
Käytävän päässä oli kiviportaat, joita myöten päästiin toiseen
käytävään; se oli kaikesta päättäen aivan samansuuntainen kuin meidän
makuukammioihin johtava suuren luolan poikki menevä käytävä, jonka
alla tämä luultavasti oli. Risahdustakaan ei kuulunut. Ympärilläni
vallitsi haudanhiljaisuus ja omituisen uteliaisuuden valtaamana minä
kuljin edelleen äänettömin askelin. Olin riisunut kengät ennenkuin
menin Leon luo, joten nyt olin vain sukkasiltani. Kuljettuani
noin viisikymmentä askelta tulin kolmanteen käytävään, joka meni
kohtisuorasti molempiin suuntiin. Seisoessani siinä käytävien
risteyksessä tapahtui jotakin kamalaa. Äkillinen, voimakas ilmanveto
puhalsi lamppuni sammuksiin ja minä jäin synkkään pimeyteen tuon
salaperäisen paikan sokkeloisiin, maanalaisiin käytäviin. Astuin
pari askelta päästäkseni takaisin käytävään, josta olin tullut,
sillä olin hirveän peloissani, että joutuisin pimeässä tuohon
kolmanteen käytävään, ja sitten pysähdyin harkitsemaan tilannetta.
Mitä oli tehtävä? Minulla ei ollut tulitikkuja; olin kulkenut
pitkän matkan, joten oli kaameata koettaa palata takaisin tässä
synkässä pimeydessä enkä myöskään voinut olla tässä paikassa koko
yötä, ja jos olinkin, niin mitäpä se hyödytti. Täällä maan alla oli
keskipäivällä aivan yhtä pimeä kuin yösydännäkin. Katsahdin taakseni
-- ei valon pilkahdustakaan. Tuijotin eteenpäin ja seisottuani
hetkisen liikkumatonna kuin kivipatsas minä olin huomaavinani etäältä
heikkoa tulen hohdetta. Ehkä siellä oli luola, josta saisin tulen
lamppuuni -- kannattihan joka tapauksessa mennä katsomaan. Hitaasti
ja vaivalloisesti hiivin eteenpäin nojaten kädelläni seinää vasten
ja joka askeleella minä tunnustelin maaperää peläten milloin hyvänsä
suistuvani johonkin kuiluun. Kuljettuani kolmekymmentä askelta näin
selvästi tulen kajastuksen, joka välistä häipyi kokonaan, mutta
ilmestyi jälleen. Viisikymmentä askelta kuljettuani minä näin valon
tunkevan jonkun esiripun raosta. Menin lähemmäksi ja -- oi, suuri
Jumala!
Saatoin selvästi nähdä verhojen läpi niiden takana olevaan pieneen
luolaan, joka oli kuin hautakammio. Keskellä lattiaa häilyi
valkoinen tuli, joka ei savunnut lainkaan. Vasemmalla seinällä
oli kivilavitsa, jonka vieressä oli noin kolmen tuuman korkuinen
porras, ja lavitsalla lepäsi, mikäli minä ymmärsin, valkoisella
vaatteella peitetty ruumis. Oikealla seinällä oli samanlainen
lavitsa, joka oli katettu koruompeleisilla peitteillä. Tummaan
vaippaan kääriytynyt nainen kumartui tulen ylitse. Hän seisoi minuun
syrjittäin, kasvot lavitsalla lepäävään vainajaan päin ja hänen
päänsä oli verhottu nunnan päähinettä muistuttavalla huivilla, joten
en voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän näytti tuijottavan tuleen, joka
häilyi levottomasti. Juuri kun minä mietiskelin mitä olisi paras
tehdä, suoristausi nainen äkkiä, kuten minusta näytti, epätoivoisen
päättävästi ja pudotti tumman vaipan hartioiltaan.
Se oli _Hän_ itse!
Hän oli samassa hohtavan valkoisessa puvussa, jossa olin hänet jo
nähnyt, vyötäisillään kaksipäisen käärmeen muotoinen kultainen vyö,
ja hänen musta tuuhea tukkansa aaltoili valtoimenaan aivan maahan
saakka. Katsahdin hänen kasvoihinsa ja jäin sanomattoman kauhun
jäykistämänä tuijottamaan niihin. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin,
mutta hänen kasvoillaan kuvastuvaa sieluntuskaa, intohimojen
temmellystä ja hillitöntä kostonhalua ja hänen ylöspäin kääntyneiden
silmiensä äärettömän tuskallista katsetta ei voi kukaan kuvailla.
Hän seisoi hetkisen aivan liikkumatonna kädet ojennettuina korkealle
pään yläpuolelle, jolloin hänen valkoinen pukunsa valahti alas
kultaiseen vyöhön saakka paljastaen hänen ihanan vartalonsa.
Hänen sormensa käyristyivät ja kasvojen kaamea ilme kävi yhä
hirvittävämmäksi. Äkkiä johtui mieleeni, että mitä mahtaisi tapahtua,
jos hän huomaisi läsnäoloni, ja tuo ajatus sai polveni vapisemaan.
Mutta vaikka olisinkin tiennyt, että minun täytyi kuolla, jos jäisin
paikalleni, niin minä en olisi voinut astua askeltakaan, sillä minä
olin kuin lumouksen vallassa. Mutta minä olin koko ajan tietoinen
vaarasta. Olettakaamme, että hän olisi kuullut hengitykseni tahi
nähnyt minut verhojen läpi; olisinpa sattunut aivastamaan tahi
olisipa hän noitakeinojensa avulla huomannut jonkun vakoilevan häntä
-- niin tuomioni olisi ollut varmasti hyvin lyhyt.
Nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat hitaasti alas ja nousivat
jälleen hänen päänsä yläpuolelle, ja niin totta kuin minä elän ja
olen rehellinen mies, kohosi tuo valkoinen liekki niiden mukana
melkein kattoon saakka valaisten hänet, lavitsalla valkoisen vaatteen
alla lepäävän vainajan ja kallioseinien pienimmätkin syvennykset
kirkkaalla, aavemaisella hohteella.
Norsunluunvalkoiset kädet vaipuivat jälleen ja samassa minä
kuulin hänen sanovan tahi oikeammin sähähtävän arabiankielellä
ja äänenpainolla, joka hyydytti vereni ja sai sydämeni hetkeksi
seisahtumaan, seuraavat sanat:
"Kirottu olkoon hän, olkoon hän iäisesti kirottu." Kädet vaipuivat
taas ja tulenliekki niiden mukana. Sitten ne kohosivat jälleen
vaipuakseen taas alas ja tuli suureni ja pieneni niiden mukana.
"Hänen muistonsa olkoon kirottu -- Egyptin naisen muisto olkoon
ikuisesti kirottu."
Kädet ja tuli nousivat ja laskivat jälleen. "Kirottu olkoon hän, tuo
Niilin tytär, kauneutensa tähden."
"Kirottu olkoon hän noitakeinojensa tähden, joiden avulla hän kykeni
minua vastustamaan."
"Kirottu olkoon hän, koska hän ei luopunut rakastetustani."
Liekki nousi ja laski jälleen.
Kuin äärettömän tuskan kiduttamana hän painoi kädet kasvoilleen ja
huusi epätoivoisesti:
"Mitä tämä kostonhuuto enää hyödyttää? Hän voitti minut ja meni eikä
kostoni häntä enää tavoita."
Sitten hän aloitti manauksensa uudelleen, ja entistä kiihkeämmin:
"Kirottu olkoon hän, niissä ikinä hän lieneekin. Saavuttakoon
kiroukseni hänet kaikkialla ja häiritköön hänen rauhaansa."
"Kirottu olkoon hän kaikkialla tähtien avaruuksissa. Hänen varjonsa
olkoon kirottu."
"Saavuttakoon kiroukseni voima hänet sielläkin."
"Kuulkoon hän sielläkin ääneni. Kätkeytyköön hän synkimpään
pimeyteen."
"Tapaan hänet vielä kerran ja silloin hän on vaipuva epätoivon
pohjattomaan kuiluun."
Liekki vaipui jälleen ja hän peitti taas kasvonsa käsillään.
"Eihän tämä mitään hyödytä -- ei mitään", valitti hän; "kukapa voi
nukkuville puhua? Eiväthän he kuule minunkaan ääntäni." Hän aloitti
vielä kerran jumalattoman menonsa.
"Olkoon hän kirottu syntyessään uudelleen tähän maailmaan. Olkoon
hänen syntymänsä ikuisesti kirottu."
"Olkoon hänen elämänsä kaikkien kirousten painama hamasta syntymästä
aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän nukahtaa viimeiseen uneensa."
"Kostoni saavuttaa sinut kerran ja minä tuhoan sinut, sinä
iankaikkisesti kirottu."
Ja näin hän vannoi vannomasta päästyäänkin. Liekki kohosi ja laski,
ja sen välke kuvastui hänen raivosta salamoivissa silmissään. Hänen
sähisevät, sanoin kuvaamattoman kauheat manauksensa kajahtelivat
luolan kallioseinissä ja käytävästäkin vastasi heikko kaiku.
Kivilavitsalla lepäävä salaperäinen olento näkyi välistä häikäisevän
selvästi ja häipyi taas pimeyteen.
Vihdoin hän näytti kuitenkin väsyvän ja vaikeni. Vaipuen istumaan
kivilattialle hän pudisti paksun tukkansa kasvoilleen ja alkoi
nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.
"Kaksituhatta vuotta", valitti hän -- "kaksituhatta vuotta olen
odottanut ja kärsinyt, ja vaikka vuosisadat liittyvät vuosisatoihin
ja vuosituhannet unholaan häipyvät, niin muistojen katkeruus ei
laimene eikä toivon tähti kirkastu. Oi kuinka kauheata onkaan elää
kaksituhatta vuotta intohimon yhä sydäntä jäytäessä ja syntini aina
silmäini edessä. Oi, minkätähden ei elämä voi suoda minulle lohtua
ja unhotusta! Voi noita raskaita vuosia, jotka ovat menneet ja jotka
ovat vielä edessäpäin aina loppumattomiin -- miten lohduttoman pitkät
ne ovatkaan!"
"Minun rakkaani, minun rakkaani! Miksi pitikään tuon muukalaisen
saapua ja herättää muistoni jälleen eloon? Viiteensataan vuoteen en
ole näin kärsinyt. Oi, jos minä pahoitin mielesi, niin enkö ole jo
sovittanut syntini? Milloin palaat luokseni, oi armaani? Minulla on
voimaa ja valtaa, mutta ilman sinua olen aina köyhä. Mitä tahdot,
että minun pitää tehdä? Mitä? Mitä? Mitä? Ja ehkä hän -- ehkä tuo
Egyptin tytär on koko ajan luonasi siellä, missä sinä nyt olet, ja
pilkkaa muistoani. Oi, miksi en saanut kuolla kanssasi, minä, joka
surmasin sinut? Oi, kuinka ihanaa olisikaan kuolla! Kuinka ihanaa,
kuinka ihanaa!" Hän heittäysi lattialle pitkälleen ja itki ja valitti
niin, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan.
Äkkiä hän vaikeni ja nousi seisoalleen järjestäen pukunsa ja
pudistettuaan kärsimättömästi tuuheat hiuksensa takaisin niskaan hän
astui lavitsalla lepäävän vainajan luo.
"Oi Kallikrates", huudahti hän ja minä aloin vavista nimen
kuullessani, "minun täytyy jälleen katsella sinun kasvojasi,
vaikka se tuottaakin minulle tuskia, jotka ovat kuolemantuskaakin
kamalammat. Siitä on jo sata vuotta kun viimeksi katselin häntä,
jonka surmasin -- surmasin omalla kädelläni", ja vapisevin sormin
hän tarttui peitteen kulmiin ja vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi
kuiskaten ja viivytellen ikäänkuin hänen mieleensä johtunut ajatus
olisi häntä itseäänkin hirvittänyt:
"Herätänkö sinut henkiin, niin että seisot edessäni kuin muinoin.
Minä _voin_ tehdä sen", ja hän ojensi kätensä ruumiin ylitse. Hänen
koko olemuksensa ikäänkuin jäykistyi ja muuttui hirveän näköiseksi
ja silmänsä kävivät tuijottaviksi ja himmeiksi. Vapisin kauhusta
verhojen takana ja hiukseni nousivat pystyyn, sillä olin näkevinäni,
että valkoisen peitteen alla lepäävä liikkumaton ruumis vavahti ja
peite alkoi kohoilla niinkuin se olisi ollut nukkuvan rinnan päällä.
Minä en voi sanoa, oliko näky vain luuloteltu vai todellinen. Äkkiä
hän vetäisi pois kätensä ja samassa näytti ruumiinkin liike taukoavan.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi", sanoi hän surullisesti. "Mitä
hyödyttäisi herättää henkiin olento, joka olisi kaltaisesi, mutta
jolla ei olisi sinun henkeäsi? Vaikka seisoisitkin edessäni, et sinä
kuitenkaan minua tuntisi ja voisit vain tehdä mitä minä sanoisin.
Sinussa oleva henki olisi _minun_ eikä sinun, oi Kallikrates."
Hän seisoi hetkisen hiljaa mietteissään ja sitten hän heittäysi
polvilleen lavitsan viereen ja alkoi itkien suudella peitteen
lievettä. Oli hirvittävää nähdä tuon peloittavan naisen päästävän
surunsa valloilleen ja minä käännyin kauhusta vavisten poispäin
ja aloin horjuvin jäsenin pyrkiä synkässä pimeydessä pois tuosta
kamalasta paikasta. Vavahtelevassa sydämessäni oli koko ajan tunne,
että olin nähnyt sielun helvetissä.
Eteenpäin hoipertelin, en tiedä miten. Pari kertaa kaaduinkin ja
kerran jouduin väärään käytävään, mutta huomasin ajoissa erehdykseni.
Kuljin näin parikymmentä minuuttia ja yhtäkkiä johtui mieleeni, että
olin mennyt noiden pienien portaiden ohi, joita myöten olin tähän
käytävään laskeutunut. Kuolemaan saakka pelästyneenä ja muutenkin
äärimmäisen uupuneena minä vaivuin vihdoin kivilattialle ja menetin
tajuntani.
Herätessäni huomasin päivän valon pilkottavan takanani olevaan
käytävään. Ryömin sinne ja löysin portaat, joita nousevan päivän
kajastus heikosti valaisi. Nousin portaita ylös ja saavuttuani
turvallisesti omaan kammiooni heittäysin vuoteelleni ja vaivuin pian
sikeään uneen tahi oikeammin jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan.