"Kas niin, nyt hän meni, tuo Vanha valkopartainen hupakko!" sanoi
_Hän_. "Miten pieni onkaan tiedon ja viisauden määrä, jonka
ihminen elinaikanaan ehtii hankkia. Ehtymättömistä lähteistä hän
voi sitä ammentaa molemmin käsin, mutta veden lailla se juoksee
hänen sormiensa välistä. Ja kuitenkin, jos hänen kätensä vain
hiukankin kostuvat, ihmettelee jo kokonainen sukupolvi hulluja hänen
viisauttaan. Eikö niin? Mutta mikä on nimesi? Vanhus sanoo sinua
'papiaaniksi'", lisäsi hän nauraen, "sillä näillä villeillä, joilla
ei ole vähintäkään mielikuvitusta, on tapana antaa toisilleen sen
eläimen nimi, jota kukin asianomainen muistuttaa. Mikä on nimesi
omassa maassasi, muukalainen?"
"Holly on nimeni, oi kuningatar", vastasin minä.
"Holly", toisti hän lausuen tuon sanan hieman vaivaloisesti, mutta
mitä suloisimmalla äänenpainolla, "ja mitä merkitsee 'Holly'?"
"'Holly' on eräs okainen puu", sanoin minä.
"Niinkö. Sinä muistutatkin todella okaista puuta. Olet väkevä ja
ruma, mutta sydämesi on rehellinen, ellen erehdy, ja olet sauva,
johon voi turvallisesti nojata. Sinä osaat myöskin ajatella. Mutta,
oi Holly, älä seiso siellä, vaan tule istumaan tänne minun viereeni.
En tahdo nähdä sinun ryömivän edessäni noiden orjien tavoin. Olen
kyllästynyt heidän matelemiseensa ja pelkoonsa; välistä ollessani
närkästynyt minun tekee mieleni tuhota heidät kokonaan ja nähdä
jälkeenjääneiden kalpenevan kauhusta aivan sydänjuuria myöten."
Lumivalkealla kädellään hän piti verhoa sivulla päästääkseen minut
sisälle. Noudatin väristen kehoitusta. Tuo nainenhan oli hirmuinen
olento. Esiripun sisäpuolella oli pieni noin kahdentoista jalan
levyinen ja kymmenen jalan pituinen kammio, jossa oli pieni leposohva
ja pöytä. Pöydällä oli hedelmiä ja ruukussa kristallikirkasta vettä.
Taampana oli kivestä hakattu kastemaljaa muistuttava astia, joka oli
myöskin reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä. Huoneessa palavien
lamppujen valo oli leppoisan viihdyttävä ja rauhoittava ja ilmassa
tuntui suloinen tuoksu, joka näytti lähtevän Hänen ihanasta tukastaan
ja hohtavan valkoisista vaatteistaan. Seisahduin epäröiden pöydän
ääreen.
"Istu", sanoi _Hän_ viitaten sohvaan. "Älä pelkää minua. Jos siihen
olisi syytä pelkosi kestäisi kauan, sillä minä surmaisin sinut heti.
Ole siis aivan huoleton."
Istahdin sohvan päähän kastemaljan tapaisen vesiastian viereen ja
_Hän_ asettui hiljaa sohvan toiseen päähän.
"No, Holly", sanoi hän, "mistä johtuu, että puhut arabiankieltä?
Se on oma äidinkieleni, sillä olen syntyjäni arabialainen. Isäni
oli Yarabin, Kahtanin pojan sukua ja olen syntynyt vanhassa Ozalin
kaupungissa Yamanin maakunnassa, jota sanotaan onnelliseksi. Mutta
kielesi on hieman erilainen kuin mitä me puhuimme muinoin. Se ei
soinnu yhtä kauniisti kuin Hamyarin heimojen helisevä kieli, jota
olin tottunut kuulemaan. Muutamat sanat näyttävät muuttuneen ja
muistuttavat näiden amahaggerien puhetta, joilla on oma murteensa.
Kun puhun heidän kanssaan, tuntuu minusta kuin puhuisin jotakin
vierasta kieltä."
"Olen opetellut sitä monta vuotta", vastasin minä. "Sitä puhutaan
myöskin Egyptissä ja muuallakin."
"Siis sitä puhutaan vieläkin ja Egypti on vieläkin olemassa? Ja mikä
on nykyisen faaraon nimi? Ehkä aina vain joku persialaisen Ochuksen
jälkeläinen? Tahi ovatko Akemeniidit jo kukistuneet, sillä siitä on
kauan kun Ochus hallitsi?"
"Persialaiset katosivat Egyptistä melkein kaksituhatta vuotta sitten
ja sen jälkeen ovat Ptolemaiot, roomalaiset ja monet muut hallinneet
Niiliä ja kadonneet kun heidän aikansa on tullut", vastasin minä
hämmästyneenä. "Miten on mahdollista, että voit tietää jotakin
persialaisesta Artaxerxeestä?"
Hän naurahti, mutta ei vastannut mitään. Kylmä väristys karmi jälleen
ruumistani.
"Entä Kreikka?" sanoi hän sitten. "Onko Kreikka vielä olemassa? Ah,
minä rakastin kreikkalaisia. He olivat kauniita kuin jumalat ja
nerokkaita, mutta äkkipikaisia ja huikentelevaisia."
"Kyllä", sanoin minä. "Kreikka on kyllä olemassa, mutta nykyiset
kreikkalaiset eivät ole sellaisia kuin muinaiset helleenit ja
nykyinen Kreikka on vain kalpea muisto muinaisesta Hellaasta."
"Vai niin! Entä hebrealaiset, ovatko he vielä Jerusalemissa? Onko
temppeli, jonka tuo viisas kuningas rakensi, vielä olemassa ja jos
niin on, niin mitä Jumalaa he siellä palvovat? Onko heidän Messiaansa
tullut, josta he niin paljon ennustivat ja puhuivat? Hallitseeko hän
nyt maailmaa?"
"Juutalaisten valtakunta sortui ja heidän kansansa rippeet ovat
hajautuneet kaikkiin maailman ääriin. Jerusalemia ei ole enää ja
Herodeksen temppelin --"
"Herodeksen!" toisti hän. "Häntä en tunne, mutta jatka."
"Roomalaiset polttivat temppelin ja Rooman kotkat liitelivät sen
raunioilla. Silloinen Judea on nyt autio erämaa."
"Vai niin kävi Jerusalemin! Nuo roomalaiset olivat mahtava kansa ja
he pyrkivät aina suoraan ja nopeasti päämaaliinsa niinkuin heidän
kotkansa saaliinsa kimppuun. Mutta heidänkin maailmanvaltansa
kukistui."
"Solitudinem faciunt, pacem appellant", virkahdin minä, "hävittävät
kaikki olemattomiin ja sanovat sitä rauhaksi."
"Ah, sinä osaat puhua latinaakin!" huudahti hän hämmästyneenä. "Se
sointuu niin omituiselta korvissani taas pitkistä ajoista ja minusta
tuntuu kuin korostuksesi olisi erilainen kuin roomalaisten. Kuka
kirjoitti tuon lauseen? Sananlaskua en tunne, mutta se on varmasti
tuon mahtavan kansaan keskuudessa syntynyt. Näyttää siltä kuin olisin
tavannut oppineen miehen -- miehen, joka on ammentanut viisauden
kaivosta ja osannut pitää veden käsissään. Osaatko kreikkaakin?"
"Kyllä, oi kuningatar, ja hiukan hebreaakin, mutta en puhu niitä
hyvin. Ne ovat kaikki kuolleita kieliä nykyään."
Hän taputti käsiään lapsellisen ihastuneesti.
"On totta, oi Holly", sanoi hän, "että sinä olet ruma puu, mutta
sinä kannat viisauden ihania hedelmiä. Noita juutalaisia minä
vihasin, sillä he haukkuivat minua pakanaksi, kun tahdoin opettaa
heille viisauttani. Tuliko heidän Messiaansa ja hallitseeko hän nyt
maailmaa?"
"Heidän Messiaansa tuli", vastasin minä hartaudella, "mutta hän tuli
köyhänä ja halpana eivätkä he tunteneet häntä. He ruoskivat häntä
ja ristiinnaulitsivat hänet, mutta hänen oppinsa ja tekonsa elävät
vielä, sillä hän oli Jumalan poika, ja nyt hän todellakin hallitsee
puolta maailmaa, vaikkakaan ei maallisella valtikalla."
"Ah, noita raatelevaisia susia!" huudahti hän, "noita elostelijoita
ja epäjumalain palvelijoita -- noita mammonan orjia ja riitaisia
houkkioita! Minä voin vieläkin nähdä heidän mustanpuhuvat kasvonsa.
Vai Messiaansa he ristiinnaulitsivat? Voin sen kyllä uskoakin. Heille
ei merkinnyt mitään, että hän oli Jumalan tahi kaiken elämän antajan
poika -- keskustelemme myöhemmin, oliko hän se todellakin. Heille
ei kelvannut Jumala, joka ei saapunut heidän luokseen loistossa ja
kunniassa. Heillekö, valitulle kansalle, Jehovan palvelijoille,
jotka samalla kumarsivat Baalia, Astarethia ja kaikkia Egyptin
jumalia -- miten se olisi ollut mahdollista. Kuinka korskea ja
äärimmäisen itsekäs kansa! Vai sentähden he ristiinnaulitsivat
Messiaansa, että hän tuli orjan muodossa heidän luoksensa -- ja nyt
he ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Ellen väärin muista, niin eräs
heidän profeettansa ennusti niin käyvän. Mutta se oli oikein noille
juutalaisille, jotka mursivat minunkin sydämeni ja pakottivat minut
piiloutumaan tähän erämaahan, jossa asui heitä vanhempi kansa. En
voinut enää elää muiden ihmisten joukossa, sillä nuo juutalaiset
opettivat minut ajattelemaan pahaa kaikista ja vihaamaan maailmaa.
Kun olisin opettanut heille viisauttani Jerusalemissa, niin he
kivittivät minua, niin, juuri templinportilla nuo tekopyhät ja
valkopartaiset rabbit yllyttivät kansaa kimppuuni. Katso, arvet
näkyvät vielä tänäkin päivänä!" ja äkillisellä liikkeellä hän
paljasti pyöreän käsivartensa, jonka maidonvalkeassa hipiässä näkyi
selvästi punainen arpi.
Kavahdin kauhuissani loitommaksi.
"Anna anteeksi, oi kuningatar", sammalsin minä, "mutta nyt en oikein
ymmärrä, mitä tarkoitat. Melkein kaksituhatta vuotta on kulunut
siitä, kun juutalaisten Messias riippui ristillään Golgatalla.
Miten olisit sinä voinut opettaa viisauttasi juutalaisille ennen
hänen syntymäänsä? Sinähän olet nainen, ihminen, etkä henki. Eihän
kukaan voi elää kahtatuhatta vuotta. Miksi pidät minua narrinasi, oi
kuningatar?"
Hän nojasi taaksepäin ja minä tunsin jälleen hänen läpitunkevan
katseensa tutkistelevan sydämeni salaisimmatkin kätköt.
"Oi ihminen!" sanoi hän vihdoin viivytellen ja harkitusti,
"maailmassa näyttää vielä olevan paljon asioita, joista sinä et tiedä
mitään. Uskotko sinäkin, niinkuin nuo juutalaiset, että kaikki elävät
olennot kuolevat ja katoavat iäksi? Minä sanon sinulle, ettei mikään
kuole iankaikkisesti. Kuolemaa ei ole, vaan olotilan muutos. Katsohan
tänne", lisäsi hän viitaten muutamiin veistoksiin kallioseinässä.
"Siitä on nyt kulunut kolme kertaa kaksituhatta vuotta, kun tuo
mahtava kansa, jonka taiteilijat ovat muovailleet nämä korkokuvat,
kuoli ruttoon niin tarkoin, ettei yhtään jäänyt henkiin. Mutta he
elävät kuitenkin vieläkin; ehkä heidän henkensä ovat juuri nyt meidän
ympärillämme. Minusta tuntuu välistä aivan kuin näkisin heidät",
lopetti hän silmäillen ympärilleen.
"Niinpä kyllä, mutta tälle maailmalle he ovat kuolleet."
"Ovat -- joksikin ajaksi; mutta aina jonkun ajan kuluttua he syntyvät
yhä uudelleen tähän maailmaan. Minä, niin, juuri minä, Ayesha --
se on minun nimeni, muukalainen -- sanon sinulle, että minä odotan
parhaillaan erään, jota rakastin, mutta joka on kuollut, palaavan
jälleen luokseni. Täällä minä odotan häntä, kunnes hän löytää minut,
sillä tiedän varmasti hänen tulevan tänne, ja täällä, vain täällä
hän on tapaava minut. Minulla on voimaa ja valtaa, kauneudessa ja
suloudessa minä voitan kreikkalaisten Helenankin, jonka kunniaksi he
lauluja sepittelivät, ja minä olen Salomoa monta vertaa viisaampi.
Tunnen maailman kaikki salaisuudet, kaikki luonnon voimat voin käskeä
palvelukseeni, ja minä olen joksikin ajaksi vapautunut olotilan
muutoksestakin, jota te nimitätte kuolemaksi. Miksi, oi muukalainen,
luulet siis minun, joka voisin hallita koko maailmaa, elävän täällä
näiden raakalaisten keskuudessa, jotka ovat villipetojakin julmemmat?"
"Minä en tiedä, oi kuningatar", vastasin nöyrästi.
"Sentähden, että odotan häntä, jota rakastan. Elämäni on ehkä ollut
paha, en tiedä -- sillä kuka voi sanoa mikä on paha ja mikä on hyvä.
Siksi en tahdo kuolla, vaikka voisinkin -- mikä ei voi tapahtua
ennenkuin aikani tulee -- mennäkseni hänen luoksensa sinne, missä
hän on, sillä minä pelkään, että meidän välillemme voisi nousta
muuri, jonka yli en lopultakaan pääsisi. Avaruuksissa, joissa
maailmat ikuisia ratojaan kiertävät, voisi myös varmaankin hyvin
helposti eksyä tieltään. Mutta päivä on koittava, jolloin hän, minun
rakastettuni, syntyy jälleen tähän maailmaan ja noudattaen lakia,
jota eivät mitkään inhimilliset suunnitelmat voi tyhjäksi tehdä,
hän tulee tänne ja löytää minut samasta paikasta, jossa hän minut
kerran kohtasi. Nähdessään minut jälleen hänen sydämensä varmasti
sulaa, vaikka minä rikoin häntä vastaan. Voihan olla, ettei hän
minua enää tunne, mutta siitä huolimatta hän on rakastava minua
vain kauneutenikin tähden. Viisikintuhatta vuotta voi häipyä ajan
mittaamattomaan hautaan niinkuin pienoinen pilvenhattara häviää yön
pimeyteen ennenkuin armaani saapuu, mutta hän voi tulla vaikka jo
huomenna."
Istuin hetkisen aivan sanatonna hämmästyksestä. Tämä meni jo yli
minun ymmärrykseni.
"Jos niin on, oi kuningatar", sanoin vihdoin, "että me ihmiset
synnymme yhä uudelleen, niin sinun laitasi ei olekaan samoin, jos
totta puhut." Hän katsahti minuun terävästi ja hänen silmänsä
välähtivät hunnun takana. "Sinun", lisäsin minä sentähden hätäisesti,
"joka et ole milloinkaan kuollut?"
"Aivan niin", vastasi hän. "Olet oikeassa. Tietojeni avulla ja osalta
sattumalta minä olen onnistunut ratkaisemaan luonnon suurimman
arvoituksen. -- Elämähän on olemassa -- sanopas, muukalainen,
minkätähden tuota elämää ei voitaisi pidentää joksikin ajaksi?
Merkitseekö kymmenen, kaksikymmentä tahi viisikymmentäkään tuhatta
vuotta mitään elämän ikuisuudessa? Voivatko sateet ja myrskyt
kymmenentuhannen vuoden kuluessa hioa vuoren huippuja tuskin
vaaksankaan vertaa matalammiksi? Kahdentuhannen vuoden kuluessa
eivät nämä luolat ole vähääkään muuttuneet, kaikki on ennallaan,
paitsi villieläimet ja ihmiset, jotka ovat villipetojen kaltaisia.
Jos tietäisit ja ymmärtäisit luonnon suuret salaisuudet, niin tämä
asia ei olisi mielestäsi lainkaan ihmeellinen. Elämän olemassaolo on
kyllä ihme, mutta ei sen pidentäminen. Luonnon elävöittää sama henki
kuin ihmisenkin, joka on luonnon lapsi. Hän, joka löytää tämän iäisen
hengen, ja antaa sen virrata elimistöönsä, hän ei kuole, vaan elää
yhtä kauan kuin saman hengen elävöittämä luontokin. Hänen elämänsä
ei ole loppumaton, sillä luonto, elämän lähde, ei ole iankaikkinen,
vaan kuolee kerran niinkuin kuun luontokin on kuollut. Kuten sanottu,
luonnon elämän täytyy joskus sammua tahi oikeammin muuttua ja nukkua,
kunnes se jälleen herää henkiin. Mutta milloin tämä kuolema tapahtuu?
Ei ainakaan vielä ja hän, joka tuntee luonnon salaisuudet, elää niin
kauan kuin luonnossakin elämä sykkii. Minä tunnen ne osaksi, en
kaikkia, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Minä en
epäile, että tämä on sinulle suuri salaisuus, ja sentähden en tahdo
nyt puhua siitä enempää. Ehkä keskustelemme näistä asioista joskus
muulloin, jos minulla on siihen halua, mutta voi käydä niinkin, etten
puhu tästä enää milloinkaan. Etkö ihmettele, mistä tiesin teidän
olevan tulossa tänne ja pelastaa teidät joutumasta hehkuvan ruukun
uhreiksi?"
"Kyllä, oi kuningatar", vastasin minä hiljaa.
"Katso siis tänne", ja hän viittasi tuohon kastemaljan tapaiseen
vesiastiaan, jonka ylitse hän kumartui varjostaen kädellään veden
pintaa.
Nousin katsomaan ja äkkiä vesi tummeni. Sitten se kirkastui ja minä
näin yhtä selvästi kuin olen konsanaan eläissäni nähnyt -- meidän
veneemme tuossa hirvittävässä kanavassa. Leo nukkui veneen pohjalla
ja oli moskiittojen suojaksi vetänyt peitteen päällensä, niin ettei
kasvoja näkynyt, ja minä, Job ja Mohammed kuljimme rannalla vetäen
venettä.
Kavahdin kauhistuneena ylös ja huudahdin, että tämä oli noituutta,
sillä minä muistin tuon hetken aivan selvästi.
"Ei, ei, oi Holly", sanoi hän, "noituutta ei ole olemassakaan --
se on vain tietämättömyydestä johtunut harhaluulo. Noituus on vain
luonnon salaisuuksien tuntemista. Tuo vesi on minun kuvastimeni,
josta näen kaikki, mitä tapahtuu, jos vain haluan. Voin siinä näyttää
sinulle menneisyydestä mitä hyvänsä, mikä koskee tätä maata ja on
minun tiedossani, tahi jonkun tapahtuman, jonka sinä, katselija,
tunnet. Ajattele ketä hyvänsä ja tuon henkilön kasvot heijastuvat
ajatuksistasi kuvastimeeni. Minä en tunne salaisuutta vielä kokonaan
-- en voi nähdä tulevia asioita. Mutta tämä salaisuus on vanha eikä
minun keksimäni. Arabian ja Egyptin tietäjät tunsivat sen jo tuhansia
vuosia sitten. Eräänä päivänä juolahti tuo vanha kanava sattumalta
mieleeni -- noin kaksituhatta vuotta sitten minä kerran purjehdin
sitä myöten -- ja minua halutti katsella sitä jälleen. Silloin näin
veneen, jonka pohjalla eräs kaunisvartaloinen nuorukainen nukkui
peite kasvoillaan, ja kolme miestä kulki rannalla vetäen venettä, ja
minä lähetin väkeni pelastamaan teidät varmasta kuolemasta. Ja nyt
hyvästi, muukalainen. Mutta odotahan hiukan. Kerro minulle jotakin
tuosta nuorukaisesta -- leijonasta, joksi vanhus häntä nimittää.
Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta hän on sairas -- sinä sanot
hänellä olevan ankaran kuumeen -- hän haavoittui taistelussa."
"Hän on hyvin huono", vastasin minä surullisesti; "etkö voisi tehdä
jotakin hänen hyväksensä, oi kuningatar, joka olet niin viisas?"
"Voin kyllä. Minä voin parantaa hänet heti, mutta miksi puhut niin
surullisesti? Rakastatko nuorukaista? Onko hän ehkä sinun poikasi?"
"Hän on ottopoikani, oi kuningatar! Annanko tuoda hänet tänne?"
"Ei. Kuinka kauan on kuume ollut hänessä?"
"Tänään on kolmas vuorokausi."
"Hyvä; anna hänen maata rauhassa vielä yksi päivä. Ehkä hän voittaa
kuumeen itse ilman minun apuani, mikä on parempi, sillä minun
lääkkeeni on järkyttävän voimakas. Mutta ellei huomen-illalla
samaan aikaan, jolloin ensimmäinen kuumekohtaus hänet tapasi,
tapahdu käännettä parempaan päin, niin minä tulen ja parannan hänet.
Odotahan, kuka hoitaa häntä?"
"Valkoihoinen palvelijamme, jota Billali nimittää porsaaksi, sekä"
-- tässä minä epäröin hieman -- "eräs kaunis Ustane niminen nuori
nainen, tämän maan asukkaita, joka syleili ja suuteli häntä heti
hänet nähtyään ja on sen jälkeen alati pysynyt hänen luonansa kansasi
keskuudessa vallitsevan vanhan tavan mukaan, mikäli minä ymmärrän, oi
kuningatar."
"Minunko kansani!" huudahti hän kiivaasti. "Älä sano tätä kansaa
minun kansakseni! Nuo orjat ovat vain koiria, jotka tottelevat
ja palvelevat minua, kunnes vapautukseni hetki koittaa. Heidän
tapojensakaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Älä myöskään
sano minua kuningattareksi -- olen kyllästynyt imarteluun ja
arvonimiin -- sano minua vain Ayeshaksi. Tuo nimi sointuu niin
suloisesti korvissani kuin kaiku menneiltä ajoilta. En tiedä oikein,
mitä ajattelisin tästä Ustanesta. Mahtaisiko hän olla henkilö, josta
minua on varoitettu ja jota minä vuorostani varoitin? Lieneekö hän
-- mutta katsotaanpa", ja kumartuen eteenpäin hän ojensi kätenä
vesiastian yli ja katseli siihen kiinteästi. "Katso", kuiskasi hän
sitten hiljaa, "hänkö se on?"
Katsoin astiaan ja näin veden kirkkaassa kuvastimessa Ustanen kauniit
piirteet. Hän oli hiukan kumarassa ja katseli alaspäin kasvoillaan
sanomattoman hellä ilme. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut hänen
oikealle olkapäälleen.
"Hän se on", sanoin minä matalalla äänellä, sillä tämä kummallinen
tapa tehdä huomioita oli jälleen saattanut minut aivan ymmälleni.
"Hän katselee nukkuvaa Leoa."
"Leo", toisti Ayesha ajatuksiinsa vaipuneena; "sehän on 'leijona'
latinaksi. Vanhus on kerrankin onnistunut nimien valinnassa. Tämäpä
on sangen kummallista", jatkoi hän puhellen itsekseen, "sangen
kummallista -- mutta eihän se voi olla mahdollista." Hän ojensi
kätensä kärsimättömästi vesiastian yli ja kuva häipyi veteen, jonka
pintaan nyt vain lampun liekki kuvastui.
"Tahtoisitko pyytää minulta jotakin ennenkuin poistut luotani, oi
Holly?" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Näiden villien ihmisten
keskuudessa, jotka eivät tiedä mitään sivistyneistä oloista, ei
ole tarjolla mitään mukavuuksia, joihin lienet tottunut. Minä
tulen kyllä mainiosti toimeen. Tuossa on ruokani", ja hän viittasi
pieneen maljakkoon, jossa oli hedelmiä. "Minä syön vain hedelmiä ja
vehnäkakkuja ja juon silloin tällöin hiukan vettä. Muuta en suuhuni
pane. Olen käskenyt tyttöni palvella teitä. He ovat kuuromykkiä,
kuten olet huomannut, ja sentähden myös kaikkein parhaimmat
palvelijat. Olen satoja vuosia koettanut kehittää tämmöistä
palvelijarotua ja monien pettymysten jälkeen minä vihdoin onnistuin.
Onnistuin kerran ennenkin, mutta rotu oli niin hirvittävän ruma,
että annoin sen kuolla sukupuuttoon. Kuten näette ovat nämä aivan
erilaisia. Kokeilinhan minä kerran luodakseni oikein jättiläisten
rodun, mutta hanke näytti olevan luonnonvastainen ja yritykseni
raukesi. Sano, tahtoisitko pyytää minulta jotakin?"
"Kyllä, oi Ayesha; erään pyynnön tahtoisin esittää", sanoin minä
rohkeasti, vaikka sisimmässäni pelkäsin kovasti. "Minä tahtoisin
nähdä kasvosi."
Hän naurahti hopeanheleästi. "Mieti tarkoin, oi Holly, mitä nyt
pyydät. Sinähän tunnet kreikkalaisten vanhat jumalaistarut. Eikö
niissä puhuta eräästä Actaeon nimisestä nuorukaisesta, joka tuli
onnettomaksi ja menehtyi viimein kokonaan vain sentähden, että liika
kauneus oli sokaissut hänet? Jos näytän sinulle kasvoni, niin ehkä
toivottomuus tuhoaa sinutkin, sillä minä en ole sinua varten -- olen
hänen, joka on kerran ollut, mutta joka ei ole vielä palannut."
"Niin kuin tahdot, Ayesha", sanoin minä. "En pelkää kauneuttasi.
Sellainen turhuus kuin naisen kauneus, joka on katoovainen kuin kedon
kukkanen, ei mieltäni järkytä."
"Erehdyt", sanoi hän, "se ei katoa eikä lakastu. Minun kauneuteni
pysyy yhtä kauan kuin minä elän. Tapahtukoon tahtosi, ajattelematon
mies, mutta älä syytä minua, jos intohimot saavat sinut valtoihinsa.
Ei kukaan, joka kerran on nähnyt kasvoni, voi unhottaa kauneuttani,
ja sentähden minä käyn näiden villienkin keskellä hunnutettuna,
etteivät he käytöksellään närkästyttäisi minua ja aiheuttaisi
kuolemaansa. Sano, tahdotko, että täytän pyyntösi?"
"Tahdon", vastasin minä uteliaisuuden valtaamana.
Hän kohotti valkeat ja pyöreät käsivartensa -- en ole milloinkaan
nähnyt niiden vertaisia -- ja veti hitaasti, hyvin hitaasti
hiuksistaan muutamia neuloja. Samassa tuo pitkä, jalkoihin saakka
ulottuva huntu irtausi ja valahti maahan ja Ayesha seisoi edessäni
puettuna hohtavan valkoiseen vartalon mukaiseen vaatetukseen, joka
vain kohotti hänen oivallista, kuninkaallista ryhtiään. Hänen
pienissä jaloissaan oli kultasolkiset sandaalit ja nilkat olivat
niin täydellisen sopusuhtaiset, ettei kukaan kuvanveistäjä ole
milloinkaan sellaisista uneksinutkaan. Vyötäisillä oli puhtaasta
kullasta tehty, kaksipäistä käärmettä esittävä vyö. Ihailin noita
suloisia käsiä, jotka olivat rinnan yli ristissä, ja sitten kohotin
katseeni, ja -- minä en liioittele -- kavahdin taaksepäin soaistuna
ja hämmästyneenä. Olen kuullut puhuttavan taivaallisten olentojen
sanomattomasta kauneudesta, nyt minä näin sen. Ja kuitenkin oli
tässä kauneudessa, tässä sanoin kuvaamattomassa suloudessa ja
puhtaudessa jotakin hirveätä ja pirullista -- minuun se ainakin teki
sellaisen vaikutuksen. Mitä sanoja käyttäisin kuvatakseni hänen
kauneuttaan? En voi -- en osaa! Maailmassa ei ole ihmistä, jonka
kynä voisi antaa hämärän aavistuksenkaan siitä, mitä näin. Voisin
kertoa suurista ja syvistä, mutta samalla pehmeän tummista silmistä,
poskien ruusuisesta punasta, ylevästä, mustan tukan varjoamasta
otsasta ja piirteiden sanomattomasta puhtaudesta, mutta kuinka ihana
hänen koko olemuksensa olikaan, niin ei hänen viehätysvoimansa
kuitenkaan piillyt hänen ulkonaisessa kauneudessaan. Hänen koko
olennostaan virtasi jumalallinen, vastustamaton tenhovoima, joka
säteili hänen kasvoillaan kuin elävä sädekehä. En ole milloinkaan
voinut aavistaakaan, minkälainen oikein huippuun kehittynyt, ylevä
kauneus voi olla, ja kuitenkin oli tässä kauneudessa jotakin
käsittämättömän tummaa ja ahdistavaa -- sädekehä ei ollut kotoisin
taivahista -- mutta oli yhtä loistava ja häikäisevä. Noilla
kauniilla kasvoilla kuvastui syvä kokemus, ja surut ja intohimot
olivat niihin leimansa painaneet. Ei edes suloinen hymykään, joka
hiipi hänen rusohuulilleen, voinut karkoittaa murheiden ja synnin
varjoa. Loistavien silmien säihkyvässä katseessakin tuo varjo näkyi,
se himmensi hänen ylevän muotonsa ja se tuntui sanovan: "Katso
minua. Vaikka minä olen melkein jumalallinen olento, kuolematon ja
kaikkia muita naisia monta vertaa kauniimpi, niin ahdistaa minua
menneiden muisto vuosisadasta toiseen ja intohimojen myrskyt riehuvat
sydämessäni -- syntiä olen tehnyt ja murheen malja on ollut pohjaton
-- paha on elämäni vieläkin oleva ja murheeni loppuu vasta sitten kun
vapautukseni hetki koittaa."
Jonkun magneettisen vastustamattoman voiman vaikutuksesta minä
tuijotin hänen loistaviin silmiinsä ja tunsin, että niistä virtasi
voima, joka hämmensi ajatukseni ja melkein sokaisi minut.
Hän nauroi -- ah, kuinka ihanalta se kaikui korvissani -- ja
nyökäytti minulle ylhäisen keimailevasti.
"Hupsu mies!" sanoi hän. "Actaeonin lailla olet saanut tahtosi
perille, mutta varo, etteivät omat intohimosi saata sinua perikatoon,
kuten hänen kävi. Minä olen myöskin jumalatar, oi Holly, johon ei
kukaan mies saa koskea, paitsi eräs, ja sinä et ole hän. Sano, oletko
kylliksesi katsellut minua?"
"Olen nähnyt kauneuden, joka on häikäissyt silmäni", sanoin minä
käheästi ja peitin kasvoni kädelläni.
"Vai niin! Mitä minä sanoin sinulle! Kauneus on kuin salama; sitä on
hauska katsella, mutta se on vaarallinen ja pirstoo etenkin puita, oi
Holly!" Jälleen hän nyökäytti päätään ja nauroi.
Samassa hän vaikeni ja minä näin sormieni lomitse hänen kasvojensa
muuttuvan äkkiä hirvittävästi. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi
jäykkä ilme, jossa kauhu näytti taistelevan jonkun hänen mustassa
sielussaan heräävän kumman toivon kanssa. Suloiset piirteet
kovettuivat ja hänen notkea vartalonsa suoristausi entistäkin
suoremmaksi.
"Ihminen!" sähähti hän hampaidensa välistä nakaten päänsä taaksepäin
kuin käärme, joka on iskemäisillään -- "ihminen, mistä olet saanut
sinettikiven, joka on kädessäsi. Puhu, tahi Elämän Hengen nimessä
minä surmaan sinut heti!" ja hän astui askeleen minua kohti. Hänen
silmänsä leimusivat niin hirveästi -- ne näyttivät aivan suitsevan
tulta -- että minä vaivuin maahan hänen eteensä soperrellen
kauhuissani käsittämättömiä sanoja.
"Hiljaa", sanoi hän entisellä suloisella äänellään ja muuttui samassa
yhtä rakastettavaksi kuin ennenkin. "Minä pelästytin sinut! Anna
minulle anteeksi! Mutta välistä, oi Holly, kärsivällisinkin luonne
kiusaantuu tapausten äärettömän hidasta kulkua seuratessaan ja
sulasta närkästyksestä minun välistä haluttaa koetella voimaani --
olit hyvin lähellä kuolemaa -- mutta minä muistin --. Niin, mistä
olet saanut tuon sinettikiven?"
"Minä löysin sen", kuiskasin kompuroidessani jaloilleni. Olin
todellakin niin pyörällä päästäni, etten osannut muuta sanoa. Muistin
vain, että olin löytänyt sen Leon kammion lattialta.
"On hyvin kummallista", sanoi hän koettaen turhaan hillitä
liikutustaan, "mutta minä olen kerran nähnyt aivan samanlaisen
sinettikiven. Se -- se riippui -- rakastamani miehen kaulassa."
Tukahdutettu nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan ja hänen silmänsä
olivat tulvillaan kyyneleitä. Minä näin, että hänkin oli vain nainen,
jonka sydäntä suru ja murhe kalvoivat.
"Niin", jatkoi hän, "tuo on tietysti toinen samanlainen, vaikka en
olisi uskonut toista olevan olemassakaan. Sinettiin, jonka olen ennen
nähnyt ja joka oli aivan samanlainen, liittyi kummallinen kertomus,
jota hän, jolla sinetti oli, piti suuressa arvossa ja salaisuutenaan.
Mutta kivi, jonka näin, ei ollut kiinnitetty sormukseen niinkuin tuo.
Mene nyt, Holly, mene, ja koeta unhottaa, jos suinkin voit, että olet
nähnyt Ayeshan kauneuden ja katsellut hänen kasvojaan", ja kääntyen
poispäin hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä tyynyihin.
Minä hoipertelin huoneesta ulos enkä muista, miten pääsin omaan
kammiooni.