Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi
luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista
tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua
amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme
kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia,
neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi
tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.
"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi
matkavalmistuksia.
Kohauttaen hartioitaan hän vastasi:
"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä
tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan,
sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen
voima ja pysyväisyys."
"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut
ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.
"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta
silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät
tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."
"No, mitenkäs silloin käy?" kysyin minä uteliaasti.
"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme
kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme
samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani
kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen
minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä
olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää
välitä minusta."
"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi
käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."
"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista
partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä
tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia
säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia
joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa",
jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon
Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja
rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin
näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on
oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä
kuiskaukseksi, "'_Hän-jota-täytyy-totella_' kiellä häntä, sillä
kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat
sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."
"Jos '_Hän-jota-täytyy-totella_' käskisi tytön luopumaan
rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?"
kysyin minä.
"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä
noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.
Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua
olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet
tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen
harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea,
loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja
täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen
penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen
suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren
kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas
ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä
synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään
ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten
pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin
vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun
olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää,
miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki.
Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he
silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet
kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut
täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan
pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en
saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä
masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä
ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten
kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita,
joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta
kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman
vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita
saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa.
Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset
olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin
runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia
ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan
outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet
tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja
runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan
sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian
silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä
ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job
sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin
kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama
inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin
tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme
voineet mitenkään välttää.
Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin
saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä
hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän
yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti
palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja
mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen
sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä
halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli
tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin
kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin
painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle
nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta,
jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua
suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja
koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen
huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet
pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan.
Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille
näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen
häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen
kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan
nuorukaista levottomasti.
Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi,
sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka
oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis
hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi
tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus
oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli
eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen
tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian
pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti
takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen
ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden
tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme
siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan
meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää
tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi
meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten
tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen
luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten
selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään,
miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja
eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken
suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu,
sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin
silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat
meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi,
että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja
voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka
on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka
saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan
vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti
kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen,
kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi
sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on
tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on
nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.
Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia
tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana
ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui
kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset
nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden
hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän
virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa
ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle,
päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle,
josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella
kauas iäisyyteen!
Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten
ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät
voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja
toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan,
mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa
meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa
yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja
vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja
kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman
paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä
sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan
tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää
hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?
Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne
kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten
arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille
ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää
yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville?
Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja
silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen
vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän
yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo
nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka
on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman
toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme
taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi
olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä
joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa
ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.
Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä
tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti
tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen
kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli
tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan
unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä
salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause
tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko
olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka
saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se
ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla
mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton
jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen
asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen
maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka
olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi
kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin
lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa
ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta
ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä
'_Hän-jota-täytyy-totella_' oli todellakin kuolematon, mitä en
hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin
keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli
mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu.
Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa
kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita
neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni
aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan
loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin
onnellinen.
Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme
loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja
tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä
saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että
tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.
Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat
äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat
jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja
kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja
taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui
pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat
ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän
ympärystä oli vahvasti keltainen.
"Leo, poikaseni", sanoin minä, "kuinka voit?"
"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi.
"Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan
lehti. Taidan olla hirveän sairas."
Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin,
että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota
meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen
laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan
ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä
muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota
itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin
luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan,
mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja
astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.
"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle,
etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin.
Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa
kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain
niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja
pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."
"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?" kysyin minä.
"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä,
kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä
kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme
päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis
kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla
aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."
Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran
lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme
tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää
kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen
etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan
poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan
suohon -- minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin,
sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat -- kun edestäpäin kuului
kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea
loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.
Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut.
Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka
poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin
lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan
veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat
selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin
kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka
oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen
hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui
samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin
kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli
kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät
kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo
mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon
limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa,
mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän
joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli
käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää
milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin
heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta
saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.
"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan
ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain
tuijottivat tylsästi veteen.
"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan
otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan
veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili
henkensä edestä kantotuolin alla.
Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen
kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan
vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät
hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli
erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut
takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi
minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei
ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas
muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle
olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan
ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut
ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja
hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen
rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein
yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen
kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi
ruhtinaallisen ylhäisesti.
"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut,
että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä
muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana,
niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat,
että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan
silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he
koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.
"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen
käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin
pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin
jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."
Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme
parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu
lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan
majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä
muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan
hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa
yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä
välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.