Herätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä,
jonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä
juhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti
tainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa
syvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui
sitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten
vavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin
vahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin
sokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä
ottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa
lukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka
oli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin
toiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa
jäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo
roistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön
ilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.
Miesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka
tarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme
Billali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen
pitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja
rauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.
Samassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli
luokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin.
Vastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani
pakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.
Sitten hän kumartui katsomaan Leon haavaa.
"Olipa se tuima isku", sanoi hän, "mutta sisäelimet eivät ole
vahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti."
"Kiitos sinulle, että tulit, isäni", sanoin minä. "Jos olisit
minuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat,
sillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he
ensin tappoivat meidän palvelijamme", ja minä viittasin Mohammediin
päin.
Vanhus kiristeli hampaitaan ja hänen silmänsä välähtivät julmasti.
"Ole huoletta, poikaseni", vastasi hän. "Heidän rangaistuksensa
tulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan,
lamaantuvat kauhusta. Heidät viedään '_Hänen-jota-täytyy-totella_'
luo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen.
Tuon miehen kuolema", hän viittasi Mohammediin, "oli tuskaton näiden
roistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten
tämä kaikki tapahtui."
Selostin lyhyesti illan tapaukset.
"Vai sillä tavalla", hymähti hän siihen. "Näetkös, poikaseni, täällä
on tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan
ruukulla ja syödään juhlallisesti."
"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen",
sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin
tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te
huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."
"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä
puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä
en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja
villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle",
lisäsi hän miettiväisesti. "Kun '_Hän-jota-täytyy-totella_'
lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut
mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat
himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan
oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna
toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he
saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut
parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua
'_Hänen-jota-täytyy-totella_' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia,
jotka tuolla hengettöminä makaavat."
"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset
muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja
pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo
kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet
kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka
sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo
kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä
ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen
päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa
on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä
tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa
sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä
käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella
paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet
karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa
on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja
silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"
Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti,
sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä
loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti,
että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut
kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään
kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa
parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei
minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja
väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja
esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut
milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa
hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua
jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää
saavansa jonkun uuden leikkikalun.
Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon
suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja
tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.
Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman
kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja
olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi
hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan
poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi
saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin
viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden
tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan
hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni,
kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut
kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut
hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä
kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.
Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin
herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin
hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen
vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat
koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon
häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi
sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja
irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento
lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat
sanat:
_"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi,
ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen
eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti,
vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."_
Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan,
mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä
käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa,
kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin
heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti
"Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden,
joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään
ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon
pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla
vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua
haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen
olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon
parturille.
"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli
itsekseen), "hän on kyllä ruma -- yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on
kaunis -- oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että
minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan
sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän
epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta
he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä,
varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin
vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja
luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa
'_Hänkään-jota-täytyy-totella_' kykenee tätä poikaani lumoamaan.
Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen
taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."
Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin
häntä nimeltä.
"Isäni", sanoin minä. "Sinäkö siellä?"
"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin
hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan,
miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot,
jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla
'_Hänen-jota-täytyy-totella_' luokse. Hän käski myös, että teidätkin
on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä
kykene lähtemään."
"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet.
Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein
viihdy tässä paikassa."
"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin
surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne
ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla
kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja
viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen
kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain
nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän
lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin
kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein
jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan
on vielä paljonkin luolissa, joissa '_Hän-jota-täytyy-totella_'
asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada
kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä
hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle,
että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan
olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin,
kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat
olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan
ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti
minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta
ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää
joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket
mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä
saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia.
Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen
omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi
perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla
hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen
valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä
asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen
tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä
nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas,
poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."
Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen
jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan
hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti
kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan
selvästi.
"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan
jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne
liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön
tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä,
ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin
käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen
polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa.
Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi
paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta.
Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka
kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni
näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen
jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan
ymmälle.
"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet
minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä.
Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."
Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa
hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On
mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni
tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin
jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli
ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen
pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui
nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä
rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti
melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja
valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin
vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin
palsamoimistaidon saavutusten huippu.
Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli
tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina
elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin
lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin
kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut
onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta
portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä
polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi
suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi
naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä
suudelleet sinun valkoista hipiääsi.
Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti
olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita
kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä
Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo.
Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen
saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta
hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane
nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja
Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan
sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein
koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet
oli luolasta tyystin poistettu.
Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja
Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin
useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa
tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä
kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen
haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta.
Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen
pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin
viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään
matkalle.