Seuraavana päivänä ilmoitettiin meille, että illalla aiottiin
toimeenpanna suuri juhla meidän kunniaksemme. Eilispäivän kummallinen
tapaus, joka oli ollut omansa tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen
näkijään, oli mielestäni hiukan viitannut meitä odottaviin
järkyttäviin kohtaloihin, ja minä koetin kaikin mokomin vaikuttaa
siihen suuntaan, että tuo juhlapuuha olisi rauennut. Selitin, että me
kaikki olimme äärimmäisen vaatimattomia ihmisiä, joiden kunniaksi ei
suinkaan kannattanut mitään juhlia pitää, mutta kun vastaväitteitäni
kuunneltiin kiusallisen äänettöminä ja närkästyneen näköisinä,
katsoin viisaimmaksi pitää suuni kiinni.
Juuri auringon mennessä mailleen minulle siis ilmoitettiin kaiken
olevan kunnossa ja niin menin Jobin kanssa suureen luolaan, jossa
kohtasin Leon ja Ustanen, joka oli tapansa mukaan nuorukaisen
seurassa. Nuo kaksi olivat olleet tähän saakka ulkona kävelemässä
eivätkä tienneet mitään illalla pidettävästä juhlasta. Näin Ustanen
kauniiden kasvojen kalpenevan kauhusta, kun hän sai tiedon asiasta.
Hän tarttui erästä ohikulkevaa miestä käsivarteen ja kysyi tältä
jotakin hyvin käskevästi. Vastaus näytti tyynnyttävän häntä, sillä
hän hengähti syvään helpotuksesta, mutta aivan rauhallinen hän ei
kuitenkaan näyttänyt olevan. Sitten hän kääntyi kaitsijamme puoleen,
joka näytti olevan kaiken määrääjä, ja alkoi kiivaasti väitellä tämän
kanssa, mutta vihdoin mies kiivastui ja tyrkkäsi tytön luotaan ärjyen
kiukkuisesti. Samassa mies kuitenkin muutti mieltään ja tarttuen
Ustanen käteen talutti tytön tulen ääreen ja istutti hänet viereensä
nuotion ympärille kokoontuneen joukon piiriin. Huomasin Ustanen
jostakin syystä pitävän parhaana mukautua vastustelematta.
Luolassa palava nuotio oli tällä kertaa tavattoman suuri ja laveassa
piirissä sen ympärillä istui noin kolmekymmentäviisi miestä ja kaksi
naista. Ustane ja tuo toinen, jota Job sydämensä pohjasta kammosi.
Miehet istuivat vaiti kuten tavallisesti ja jokainen oli asettanut
pitkän keihäänsä luolan seiniin vartavasten laitettuihin pitimiin.
Parilla kolmella oli yllään mainitsemani kellertävä liinainen vaippa,
mutta toisilla oli vain leopardin nahka vyötäisillään.
"Mitähän nyt lienee tekeillä, herra?" kysyi Job levottomasti.
"Siunatkoon ja varjelkoon, tuollahan tuo kirottu nainen taas on. Nyt
hän ei ainakaan rohjenne lähennellä minua, sillä luultavasti hän
on huomannut, etten välitä hänestä. Koko joukko inhoittaa minua.
Mutta katsokaahan, nehän ovat pyytäneet Mohammedinkin mukaansa.
Tuo nainenhan puhelee hänelle mahdollisimman ystävällisesti ja
sydämellisesti. Kas, kuinka hän hakkaileekin kunnon Mohammediamme.
Olenpa, koira vieköön, iloinen, että saan nyt olla rauhassa hänen
huomaavaisuudeltaan, olenpa niinkin!"
Katsoimme sinnepäin ja näimme, että kysymyksessä oleva nainen
oli todellakin mennyt Mohammedin luokse ja pyysi säikähtynyttä
palvelijaamme tulemaan esiin loukostaan, jossa tämä istui aivan
kauhun lamauttamana huutaen Allahia avukseen. Hän noudatti kehoitusta
hyvin vastenmielisesti, sillä sekin herätti jo hänen epäluulojaan,
että hänelle nyt suotiin kunnia aterioida toisten seurassa, kun hän
siihen saakka oli syönyt aina muista erillään. Huomasin hänen olevan
melkein suunniltaan kauhusta, sillä hänen vapisevat jalkansa tuskin
jaksoivat kannattaa hänen jättiläismäistä vartaloaan ja luulen hänen
suostuneen lähtemään nurkastaan naisen mukaan vain sentähden, että
eräs kookas amahagger suurine keihäineen astui hänen luoksensa ja
talutti hänet kädestä tulen ääreen.
"Tämä ei oikein miellytä minua, pojat", sanoin toisille, "mutta
luulen, että meidän on oltava alallamme. Onko kaikilla revolverit
mukanaan? On parasta tarkastaa nyt, ovatko ne ladatut ja
käyttökunnossa?"
"Minulla on kyllä, herra", sanoi Job taputtaen tukevaa kolttiaan,
"mutta Leo-herralla on vain metsästyspuukkonsa, joka on kylläkin
peloittavan suuri."
Koska ei näyttänyt olevan aikaa odottaa, kunnes tuo puuttuva ase
olisi noudettu, me astuimme rohkeasti esiin ja istuimme tulen ääreen
yhteen riviin nojaten selkämme luolan seinään.
Heti kun olimme istuneet paikoillemme, pantiin jollakin
alkoholipitoisella nesteellä täytetty savimaljakko kiertämään
kädestä käteen. Juoma ei ollut suinkaan pahanmakuista, vaikka sitä
oudokseltaan oli hyvin vastenmielistä maistaa. Sitä valmistettiin
pienistä ruskeista jyvistä, jotka muistuttivat hyvin paljon
Etelä-Afrikassa kafferi-ohran nimellä tunnettua viljalajia.
Maljakko, josta juomaa tarjoiltiin, oli sangen merkillinen ja
harvinainen, ja koska sen kaltaisia maljakoita oli useita satoja
ehkäpä tuhansiakin käytännössä amahaggerien keskuudessa, lienee
paikallaan kuvata sitä hiukan tarkemmin. Maljakot ovat hyvin
vanhoilta ajoilta ja niitä on kaikenkokoisia. Amahaggerien
maassa ei ole sellaisia varmastikaan valmistettu satoihin eikä
tuhansiinkaan vuosiin, vaan ne ovat kotoisin kallioluolien suurista
hautaholveista, joita aikanaan kyllä tarkemmin kuvaan, ja minä
uskon, että maan muinaiset, historiantakaiset asukkaat olivat
egyptiläisten tavoin, mikä kansa saattoi olla täällä hyvinkin
tunnettu, asettaneet astiat hautoihin vainajien varalle. Leo vertasi
amahaggerien maljakkoja etruskilaishaudoista löytyneisiin. Ne olivat
tavallisesti kaksikorvaisia ja kaikenkokoisia, alkaen noin kolmen
jalan korkuisista aina parin tuuman korkuisiin saakka. Muoto oli
vaihteleva, mutta kaikki olivat siitä huolimatta erittäin kauniita
ja miellyttävän näköisiä. Valmistukseen oli käytetty kiillotonta,
mutta tavattoman hienoa mustaa savea, jonka pinta oli jäänyt
valettaessa hieman karheaksi. Maljakot oli koristettu kuvilla,
joiden vertaisia en ole nähnyt missään maailman suurimmissakaan
muinaisaikojen esineiden kokoelmissa. Muutamat esittivät
lemmenkohtauksia lapsellisen vapaasti, toiset tanssivia tyttöjä,
ja muutamissa maljakoissa näimme jännittäviä metsästysseikkailuja
esittäviä piirroksia. Maljakkoa, joka juuri kierteli miehestä
mieheen, koristi mitä taiteellisin maalaus, joka esitti miesjoukkoa
ahdistamassa suunnattoman suurta raivostunutta elefanttia. Toisella
puolen oli kuva, jossa nähtiin valkoihoisen miehen ampuneen nuolensa
kaunismuotoisen ja sulavaliikkeisen keihäsantiloopin kylkeen.
Tämän esitykseni takia minä tosin olen keskeyttänyt kertomukseni
juhlan vietosta sangen jännittävällä hetkellä, mutta jos
selostukseni maljakoista on tuntunut pitkältä, niin juhlan alku
oli sitäkin pitempi. Maljakko kierteli kädestä käteen juhlallisen
äänettömyyden vallitessa; silloin tällöin lisäsi joku puita
roihuavaan nuotioon, mutta mitään muuta liikettä tahi toimintaa ei
voinut huomata kokonaiseen tuntiin. Me istuimme kaikki synkkinä ja
totisina tuijottaen edessämme hehkuvaan hiilokseen pienten seiniin
kiinnitettyjen lamppujen lepattavien liekkien luodessa häilyviä,
alati muotoaan muuttelevia jättiläisvarjoja luolan jylhille seinille.
(Ohimennen huomautan, että nuo lamput olivat amahaggerien tekemät
eivätkä luolista löydetyt.) Meidän ja nuotion välissä oli suuri
puinen kaukalo, jossa oli neljä kädensijaa ja sen vieressä suuret
rautaiset pihdit. Nuotion toisella puolen huomasin samanlaiset
pihdit. En pitänyt noista esineistä, ne herättivät mielessäni
selittämätöntä kammoa. Katsellessani niitä ja tulen ympärillä
äänettömänä istuvien miesten synkkiä ja äreitä kasvoja alkoi tilanne
tuntua minusta kamalalta. Olimmehan auttamattomasti noiden hirveiden
ihmisten vallassa, joita minä ainakin pelkäsin senkin tähden,
ettei kenelläkään meistä ollut aavistustakaan, minkälainen heidän
todellinen luonteensa oli. Saattoivathan he olla parempiakin kuin
mitä luulin, mutta yhtä hyvin he saattoivat olla pahempiakin. Tämä
viimeinen otaksumani olikin oikea, he olivat suoraan sanoen pahoja
henkiä. Minun mielestäni oli tämä meidän kunniaksemme toimeenpantu
juhlakin sangen kummallinen, sillä olin tottunut siihen, että
tämmöisissä tilaisuuksissa on moninaisten ja maukkaiden ruokien
maisteleminen pääasia, mutta nyt en suureksi ihmeekseni nähnyt mitään
syötävää.
Olin juuri vaipumaisillani horroksiin, kun äkillinen liike nuotion
toisella puolen havahdutti minut. Eräs mies oli hypähtänyt
seisoalleen ja huusi kaikuvalla äänellä:
"Missä on syötäväksemme aiottu liha?"
Silloin ojensivat kaikki nuotion ympärillä istujat oikean kätensä
tulta kohti ja vastasivat matalasti:
"_Liha on ilmestyvä_."
"Vuohiko se on?" kysyi sama mies.
"_Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen_",
vastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri
koskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.
"Härkäkö se on?" kysyi mies jälleen.
"_Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen_",
vastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.
Sitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn
huomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut
tätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin
pelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi
tuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan.
Nainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen
koko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen.
(Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen
pelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja
rakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin
kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.
"Onko liha valmis keitettäväksi?" kysyi ääni hiukan kiihkeämmin.
"_Valmis on; valmis on_."
"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?" karjaisi ääni, niin että
kaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.
"_Hehkuu, hehkuu_."
"Taivasten tekijä!" huudahti Leo, "muistatteko, että kirjoituksessa
puhuttiin kansasta, _joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan
ruukun näiden päähän_?"
Samassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin,
jotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt
Mohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn
surmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran
hartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari
miestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät
miehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun,
joka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein
samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä
taistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen
raivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen
kätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen
hirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin
se kuuluukin, aikoivat nuo pahat henget _panna tuon hehkuvan ruukun
Mohammedin päähän_.
Hypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin
vaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli
hyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä.
Kuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin
päivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin,
kiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin
häntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä
päästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin
ponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan
hän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt
molemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen
uhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja
samalla armelias sallimuksen johdatus!
Hetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit
eivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen
vaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui
äkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui
iskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.
"Juoskaa henkenne edestä!" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle
minkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut
pakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja
sitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon
ryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten
seuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen
ja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin
maassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä
punaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa
näin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei
ollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan
korkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi
kaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan
istuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet
sitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta
oli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me
olimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui
vasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme,
jotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään
meidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput
valaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin
nähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui.
Vainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa
ympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti
joku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan
synkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä.
Leon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin
marmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa
metsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä
kaulaani ja sanoi hilpeästi:
"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka
olet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään
pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä;
parissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät
suuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon,
että kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoin minä ja odotin hammasta purren
amahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen
yhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota
Job oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job
tähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.
Samassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin
revolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti -- Job
ja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi
vihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme
hyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä
ampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli
melkein suurenmoinen.
Eräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa
välähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä.
Tein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään
tummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan
hänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla
kiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui
niin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä
ylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta
heitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä
Jobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen
makaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin
pian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa,
jotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen
kerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat
ruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni,
joka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka,
erään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle
kuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se
vääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat
yhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan
lähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä
rykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti
painiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin
niin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja
minut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata
sivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja
elämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen
puristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän
luidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat
kuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain
hellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa
suojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja
varmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen
yliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin)
ja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä
tavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut
heikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en
tohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti.
Toiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme
kaikki kuolleet -- he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen
väliemme selvittelyyn -- ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme
kierineet korokkeen synkkään varjoon.
Viholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin
hiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut
myöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren
vihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta
niinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen
kullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon
yli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen
taistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän
riehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua
ympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä,
etteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita
heillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten
erään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa
vääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna
julmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei;
epätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran
kimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän
nosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään
parveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot
olivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli
murskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan
nuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen
sudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja
kaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää
pitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui
kuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki,
jotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta
takertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin
kaatoivat sankarini maahan.
"Tänne keihäs!" huudettiin -- "tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen
kurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren."
Suljin silmäni, sillä näin erään miehen kiiruhtavan paikalle keihäs
koholla. Vastustajani eivät olleet vielä aivan kuolleet ja minä aloin
väsyä, joten en voinut rientää Leon avuksi. Hätä ja tuska aivan
lamauttivat minut.
Samassa kuulin hälinää ja tahtomattani avasin silmäni ja katsahdin
murhapaikalle. Ustane oli kiertänyt kätensä Leon kaulaan ja
heittäytynyt hänen päällensä suojellen häntä ruumiillaan. He
koettivat kiskoa häntä pois, mutta tyttö tarrautui käsin ja jaloin
Leoon kiinni ja he eivät saaneet häntä nuorukaisesta erilleen. Sitten
he koettivat iskeä keihästä Leon kylkeen tyttöä vahingoittamatta,
mutta Ustane oli varuillaan ja väisti jotenkin iskun, niin että Leo
vain haavoittui.
Vihdoin murhaajat menettivät malttinsa.
"Lävistetään molemmat yhdellä iskulla", sanoi sama ääni, joka oli
esittänyt kysymykset äskeisessä kamalassa juhlassa. "Sittenpähän
tietävät kuuluvansa toisilleen."
Keihästä pitelevä mies nousi ja valmistautui iskuun. Näin kirkkaan
teräksen välähtävän korkealla ja suljin silmäni uudelleen.
Samassa kuulin jonkun karjaisevan jyrisevällä äänellä, joka kajahti
ukkosena luolan avarassa holvissa:
"_Seis_!"
Silloin menetin tajuntani ja sumenevissa aivoissani välähti ajatus,
että nyt vaivuttiin kuoleman kuiluun, iäiseen pimeyteen.