Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta
ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme
niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään
jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin
hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni
turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet
moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon
tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt
kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani
oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan
tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut
rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään
leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä
hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden
tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja
väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä
millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka
usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa,
että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!
Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin
turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä
puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä
kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina,
jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme
ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä,
jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut
tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen
matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan
tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen,
johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi
sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput
kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin
auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana
tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme
veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin
rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään
mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen
kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria
useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji
oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat
täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli
vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset
lumpeen kukat.
Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä
kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin
jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin
yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän
tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi.
Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein
yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme
majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska
maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle
rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme
heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut
vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja
yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää
huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme
eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme
yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä,
joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla
veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.
Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa
pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei
se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen
kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava,
joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat
laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva
mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset
matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina
aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka
olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet
vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden
syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa.
Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli
kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti
lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan.
Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös,
täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin
tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon
paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien
soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.
"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin",
sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla
tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job
suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi
Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko
ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan
kolkkaan.
Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri
ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka
ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa,
vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin
tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi
ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä,
mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä
työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa
raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me
pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen
pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme
nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia
ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo
kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi
noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää
vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.
Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme
seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon
vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani
mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot
ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan
muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman
autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin
suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä
menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä
suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme
kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana
taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka
neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen
penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet,
ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain,
ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla
käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo
niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme
näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian
lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten
usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen.
Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle
pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin
ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman
vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä
kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni
ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen
kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme
vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta
haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö
murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti
piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja
syntyjä syviä saamaan!
Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme
kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin
kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun
päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä
silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä
oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni
sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei
ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta
hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin
kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät
säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan
teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni.
Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet
pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.
"Hiljaa", sanoi eräs ääni arabiankielellä, "keitä olette te, jotka
tulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole",
ja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän
väristyksen koko ruumiissani.
"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne",
vastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota
ahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi
eräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:
"Isä, tapanko?"
"Mikä on heidän ihonsa väri?" kysyi miehekäs ääni.
"Valkoinen."
"Älä satuta kättäsi heihin", vastasi ääni. "Aurinko on neljästi
noussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin
tällainen sana '_Hänellä-jota-täytyy-totella_': 'Valkoiset miehet
tulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on
vietävä maahan, jota '_Hän-jota-täytyy-totella_' hallitsee. Saata
miehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on."
"Tule", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja
saman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.
Rannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella
aseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat
miehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita.
Vyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.
Leo ja Job kiskaistiin veneestä yhtä joutuin ja sysättiin luokseni.
"Mistä kummasta nyt on kysymys?" ihmetteli Leo hieroen silmiään.
"Voi hyvä isä sentään", huokaisi Job, "nytpä vasta taisimmekin joutua
kiikkiin, herra."
Samassa syöksähti Mohammed meidän keskellemme ja häntä seurasi eräs
tumma olento keihäs koholla.
"Allah! Allah!" huusi Mohammed kuolemantuskassa, sillä hänellä ei
näyttänyt olevan armoa odotettavana. "Suojelkaa minua! Suojelkaa
minua!"
"Isä, hän on musta", sanoi eräs ääni. "Mitä '_Hän-jota-täytyy
totella_' sanoi mustasta miehestä?"
"Ei mitään, mutta älä tapa häntä. Tulehan hiukan tänne, poikaseni."
Mies läheni ja tuo kookas, käskevän näköinen olento kumartui ja
kuiskasi jotakin.
"Kyllä, kyllä", sanoi toinen ja naurahti kaameasti.
"Ovatko kolme valkoista miestä valmiit?" kysyi edellinen puhuja, joka
oli kaikesta päättäen joukon johtaja.
"Ovat."
"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne
kaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä."
Hän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen
olkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja
jokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn
nousta kukin tuoliinsa.
"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti
matkustaa", sanoi Leo. "Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka
hirmuista raatamista."
Kaikissa vaikeuksissakin huomaa Leo aina jonkun huvittavankin puolen.
Koska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet
paikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin
tuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se
laitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka
oli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin
heilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.
Olin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle
laulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin
aivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan
Cambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni
uskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän
keskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet
ystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään
solvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni
kaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen,
vähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo
itsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja
ehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin
itse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti
laajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä
päästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes
vihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.
Herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti
nukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin
ollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin
viimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta
päättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin
kantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni,
että olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä
soilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen
poikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko
tuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole
myöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet
eivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten
sittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat
minua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli
huomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon
väri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin
paljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan
kihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä
olivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin.
Nenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla
säännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule
milloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan
oudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka
häikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.
Toiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän
hymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä,
josta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan
ääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä
ja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat
olla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet
arabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia.
Jostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani
kummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni
ilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty
sivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu
mies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen
olento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat "isäksi".
Tuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea,
lumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se
heilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka
yläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen
nerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.
"Oletko valveilla, muukalainen?" kysyi hän syvällä ja matalalla
äänellä.
"Olenpa niin, isäni", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma,
että vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon
hyötyä.
Hän siveli muhkeata, kaunista partaansa ja hymyili.
"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja
jossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa
lapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota
muukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana
saastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?"
"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin
olemme kyllästyneet", vastasin minä rohkeasti. "Mereltä saavuimme
rannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia
alueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja
meitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin
kuolemme, kunnianarvoisa isä".
"Hm! Vai niin!" hymähti vanhus, "tuohan voi kyllä olla totta.
Minä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut
valehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että
'_Hän-jota-kaikkien-tulee-totella_' on toiveesi täyttävä."
"Kuka on '_Hän-jota-täytyy-totella_?" kysyin minä.
Vanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni
syöksymään sydämeeni.
"Muukalainen poikaseni", sanoi hän sitten, "jos hän suvaitsee
lainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää
enemmänkin kuin kylliksi."
"Lihassa?" huudahdin minä. "Mitä mahtanee isäni sillä tarkoittaa?"
Mutta vanhus naurahti vain kaameasti eikä vastannut.
"Mikä on isäni kansan nimi?" kysyin minä.
"Kansani on nimeltään Amahagger (Kalliokansa)."
"Rohkeneeko muukalainen poikasi kysyä, mikä on isäni nimi?"
"Minä olen Billali."
"Ja minne olemme nyt matkalla, isäni?"
"Sen saat kyllä aikanaan tietää", sanoi hän ja viittasi kantajilleen,
jotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat
kantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista
jalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa
keskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan
melkein heti Leon luokse.
Yksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa
itseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut,
ja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa
solassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden
halkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.
Äkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana
näköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa
ympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat
olivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava
tasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata,
jossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat,
kirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja
kulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt.
Mietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko
oli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli
jonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli
ensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä
tavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä
nytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin
nähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun
joskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen
suuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa
paimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he
mahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin
puoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin.
Nähtyäni "isä" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen
esimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui
katseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi
pitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei
hän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli
pakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan
menehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin
kuolemaan saakka väsynyt.
Katsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet
jonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan
käytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme
olleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet
meitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän
luonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita.
Toiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset
keltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli
vyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.
Luolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli
verhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu
lyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita.
Kasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja
tukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä
liinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten
myöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho.
Sitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan
hymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he
kokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti.
Leon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät
ilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille
hattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului
joukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki,
sillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä
kantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa
yllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin
kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.
Henkäisin syvään, sillä odotin joka hetki näkeväni Leon keihään
lävistämänä, ja Job huudahti närkästyneestä "Katsohan tuota
letukkaa!" Leo oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta huomattuaan,
että olimme joutuneet maahan, jossa ilmeisesti vielä noudatettiin
ensimmäisten kristittyjen tapoja, hän vastasi tyynesti syleilyyn.
Hengähdin jälleen ajatellen, että jotakin täytyisi tapahtua,
mutta suureksi hämmästyksekseni vanhemmat naiset ja muutamat
miehetkin vain hymyilivät joidenkin nuorempien naisten väistyessä
harmistuneen näköisinä loitommaksi. Opittuamme ymmärtämään tämän
kummallisen kansan tapoja selveni tämäkin arvoitus. Asian laita
oli nimittäin siten, että Amahagger-kansan keskuudessa on nainen
täysin miehen vertainen, josta hän ei ole mitenkään riippuvainen.
Suku ja polveutuminen luetaan äidin puolelta ja kukaan ei ole
isäänsä tuntevinaankaan, olipa tämä kuinka tunnettu henkilö hyvänsä.
Jokaisessa heimossa tahi niinkuin he sanovat "taloudessa" on vain
yksi mies, josta välitetään hiukan; hän on heidän valitsemansa lähin
päällikkö ja häntä kunnioitetaan arvonimellä "isä". Tämän "talouden",
johon kuului noin seitsemäntuhatta henkeä, päällikkö oli Billali
eikä ketään toista puhuteltu nimellä "isä". Jos joku nainen tahtoi
ilmaista mieltymyksensä johonkin mieheen, niin hän syleili ja suuteli
tätä julkisesti kaikkien nähden kuten tuo kaunis nuori tyttö, jonka
nimi oli Ustane, oli tehnyt Leolle. Jos mies vastasi suudelmalla,
niin se merkitsi, että hän hyväksyi tarjouksen ja siitä lähtien he
olivat mies ja vaimo, kunnes jompikumpi kyllästyi ja lähti muille
markkinoille. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että miesten vaihto oli
harvinaisempaa kuin olisi voinut odottaa. Ja kun sattui, että vaimo
mielistyi toiseen ja hylkäsi miehensä, niin siitä ei sukeutunut
milloinkaan riitaa ja toraa, vaan miehet suhtautuivat sellaiseen
aivan tyynesti kuin johonkin päivänselvään asiaan, joka ei kuulunut
keneenkään toiseen ja jonka kuitenkin katsottiin lopulta koituvan
yhteiskunnan parhaaksi. Meistä tämä katsantokanta oli luonnollisesti
hyvin vastenmielinen ja se selitti tämän kummallisen kansan erikoisen
yhteiskuntajärjestyksen.
Muuten on omituista panna merkille, miten eri maiden ja kansojen
siveyskäsitteet muuttuvat aivan leveysasteiden mukaan. Toisessa
paikassa pidetään hyvänä ja oikeana sitä, mitä toisessa pidetään
aivan järjettömänä ja vääränä. Mutta kun ajatellaan, että kaikissa
sivistyneissä maissa pidetään julkista ja juhlallista uskollisuuden
vannomista toisilleen kaiken avioelämän perustuksena ja pohjana, niin
täytyy myöntää näiden amahagger-naisten ja -miesten käyttäytyvän
aivan yhtä oikein. Heidän syleilyn ja suutelon vaihtonsa vastaa
meidän vihillä käyntiä, joka ei useinkaan ole sen sitovampi.