Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa
ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini
vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta
kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen
huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon
väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon,
kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon
kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo
ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen
kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli
mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin.
Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä
näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio
oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä
aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja
takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi.
Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa
ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina
näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki
tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa
kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön
vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen
jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun
Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan
unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta
veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista
lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin
tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti
olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta,
ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun
ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma,
että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt
miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi
alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli -- siinä se oli
enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin
prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli
sen pirullisia kasvoja -- ja siinä se on, minä olen varma, vielä
kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo
kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän
näköisenä.
"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka
istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa
ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan
näköistä päätä.
"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan.
"Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina
kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."
Purskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.
"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen
aivan jäykistynyt -- otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta --
mutta missä on laivamme?"
"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi",
vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me
neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin
hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle
juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.
"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että
juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."
Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo
kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa
jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti
lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet
läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.
"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen
pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan.
Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu
kallionlohkare!"
"Niin", sanoin minä, "siinähän tuo näkyy olevan."
"Siispä on koko kertomuskin tosi", vastasi hän.
"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän.
"Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen.
Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja
jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä
mitään."
Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä,
setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."
"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen
läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli.
Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö
sieltä sopivan maihinnousupaikan."
Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä,
vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat
olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien
suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin,
mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti
matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi
epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin
veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin
suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä
minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti
myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin.
Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti
vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama
pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat
hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain
krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä
suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa
maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua
olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli
leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista
kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me
riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä
olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme
aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme
varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren
tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä
ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian
ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella
nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei
kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä
seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme.
Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski
kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan
välitä.
Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme
kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän
levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli
joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka
ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin
kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa
ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta
päättäen ihmiskäden tekemä.
"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka", sanoi Leo
opettavaisesti.
"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä
rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden
keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes
varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"
"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat
joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti
ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas
tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli
juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun,
jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös
siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen
näköistä."
"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa,
joka oli paljastunut puun kaatuessa.
"Mitäs tästä sanot?" kysyi hän.
Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun
maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu
toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli
niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun
esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää
maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa
läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut
aivan sanattomaksi.
"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty
suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti
hymyillen.
Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat
kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina
aikoina _oli_ aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä
kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan
ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli
hautautunut takana olevan suon alle.
"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin
hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin
salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä
salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.
"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan
sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen
muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen
ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut
levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten
ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden,
alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen
sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän
todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin
noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."
"Aivan niin", sanoi Leo, "mutta ethän ole ennen näin puhunut."
"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen
muistutustaan.
Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja
katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti
ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi
kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät
taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen
vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.
"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle
kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa.
"Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten
suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."
"Mikään ei ole selvempää, herra", sanoi Job.
"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa
päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin
satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi
sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia
kohtaloita."
"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen
piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani
aion matkata jokea ylös."
Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät,
ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah,
Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani
huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä,
niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen
minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo
suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet
uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta
siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi.
Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme
tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis
aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi
navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika
vauhtia. --
Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme
suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat
peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi
kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta
pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia
ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät
ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan
varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa.
Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia
rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme
myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen
liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin
kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen,
jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten
lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen
terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista
samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin
merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen
hanhi".
Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin
sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia
kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan
ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla
puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien
puiden varjoon, -- luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme
siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen
auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan
joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme
tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri
irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen
antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka
olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo
näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta
janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista
kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova
setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä
ja tartuin samalla omaani.
"Annahan pamahtaa", kuiskasin minä, "mutta muistakin, ettet ammu
harhaan."
"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi,
vaikka koettaisinkin."
Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin,
joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli
joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten,
pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon
poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle
juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli
hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en
milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa
ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja
vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän,
yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia
ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden
välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja
edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä
näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan
suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen
kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien
usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa
majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään,
kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena.
Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa
englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän
koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa
tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna
seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.
Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo
ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana.
Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin
nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin.
Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä
sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin
hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen
metsämiehen väkisinkin vallata.
"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta
samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä
ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle
anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua.
Ammuit todellakin mestarilaukauksen."
Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan
hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä
minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme
paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin
olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme
soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen
päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen
päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet,
löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi
pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme
välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme
lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä.
Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan,
mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi
kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia
ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen
nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo
tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset
kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget
luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne
inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan
hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän
entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein
kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat
lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta
huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin.
Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme
kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen,
johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa
meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.
"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme
majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua
välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa,
kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi
peitteen silmilleen.
Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja
välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua,
sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.
En tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan
peitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat
yhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:
"Jumala meitä varjelkoon, katsokaa tuonne!"
Katsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa
näimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti
laajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.
"Mitähän nuo oikein mahtavat olla?" kysyin minä.
"Leijonia, herra", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä
ja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. "Ne kirotut uivat
nyt tänne ja pi-- pistävät meidät poskeensa", lisäsi hän hiukan
sammaltaen jännityksessään.
Silmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin
oikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä
niiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista
saamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo
nälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.
Leo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä
odottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja
minäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä
oli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja
meitä lähinnä oleva eläin -- iso naarasleijona -- kahlasi siihen
ja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon
pyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen
niskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona --
täysikasvuinen uros -- oli noin parin askeleen päässä ja samassa
kun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin
kummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa
leijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen
jotakin mustaa perässään.
"Allah!" huudahti Mohammed, "krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!"
Niin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit
kiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.
Nyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui
pääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja
seuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan
niin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä
krokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi
hiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin
huomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski
hampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa
julmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden
kaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin,
huomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti
olevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta
kauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja
pudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti
yhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla
vihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli
jo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja
terävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi
sen heti auki helposti kuin hansikkaan.
Silloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja
päästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin
päälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin
vierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan
rautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten
myöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.
Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja
järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me
olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.
Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä
vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin
kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin
rauhallisesti.