Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen
verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset
suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia
iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut
tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta
olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren
tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät
Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki
pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin
laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten.
Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki
on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen
arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee
yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia]
päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva.
Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää
kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan
välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä
vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen,
että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana
häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä
kuuluviimme.
Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo
yhden ainoan sanan: -- "Simba (leijona)!"
Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu
pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja
ytimiin saakka.
"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen,
ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa
metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on
hyvin todennäköistä."
"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo
naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.
"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla
arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä
hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt
kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran
käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut
puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"
"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti
rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä
suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja
kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan
on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."
"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria.
Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde
yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta
kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen
kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt
miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä,
mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain
todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."
"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä
niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa!
Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa
kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."
"Menepäs kysymään peränpitäjältä", sanoin minä.
Hän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän
palasi.
"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään,
mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."
Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen
ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä
kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina
siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.
"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta
aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat,
arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan
perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan.
Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi
kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia.
Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden
ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä
silloin neuvoksi tulisi?"
Valaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen
veistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska
tiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia,
joita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen
jalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva
köli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli
kauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli
myöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että
saavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan
sama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä
puhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja
ankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna
tuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman
osan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt,
ampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin
vedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen
kallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy,
minkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli,
että arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon
heidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä,
vai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja
kuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu
purjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin
vastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi
soutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.
"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job", sanoin minä. "Veneessä on
kyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi
tehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi."
"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan
välittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän
salakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni
kyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he
haisevatkin niin vietävästi."
Kuten huomattaneen ei Job ollut tummaihoisten veljiemme ihailija.
Me kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä
mätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten
istahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja
jutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin
selittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua
mennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat
luullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti
selittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti
tiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan
sen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.
Sitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä
hirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto
ja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat
riensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta
raakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös
ja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas
sysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen
valossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli
ainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti.
Tuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme
vallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva
vaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin
valaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle
ilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni
minun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta
minut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.
Samassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden
alla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli
kiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun
lailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä
kuulin Jobin huutavan hurjasti:
"Tulkaa tänne veneeseen!"
Niin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin,
minä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan -- se
oli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan
sinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa,
hyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni
veneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen
käsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva
upposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki
nuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn
ajamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.
"Suuri Jumala!" parahdin minä. "Missä on Leo? Leo! Leo!"
"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen",
huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen
huutonsa kuulosti kuiskaukselta.
Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin
jäänyt eloon häntä suremaan.
"Olkaa varuillanne", huusi Job. "Nyt tulee toinen."
Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti.
Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin
lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien
myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä
heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman
esineen -- jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto
saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun
siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja -- Jumala siunatkoon
sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi -- niin se nousi
veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden
pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti.
Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui
jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin
ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino
melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt
kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni
tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät
seisomaan polvia myöten veteen.
"Ammentakaa, ammentakaa!" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.
Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa
sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen
kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja
joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.
Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet
minulle suoraan kuoleman kidasta.
"Ammentakaa, ammentakaa!" huusi Job, "tahi me hukumme."
Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa
oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme
edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme
sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä
vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä
huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget,
sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului
minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä
aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene
oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean
pauhinan.
Suuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia
tyrskyjä.
Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin
ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä
mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen
vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen
vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina
kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä
kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli
kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.
"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän
täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin
Jobia tekemään samoin.
Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa
ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä
lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana
nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman
tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä
saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.
"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas", huusin
hänelle.
Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon
kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan
vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti
hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä
näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa
veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme
varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa.
Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja
katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin
leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin
käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin
Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin
samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme
kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja
koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät
korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin
pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät
valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran
veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta
tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa
jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme
-- seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja
arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon
verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää
hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.
Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat
vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla
tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja
kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen
kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi
oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti
olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet
veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi
ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle
ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä
pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän
tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli.
Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan
ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita
huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin
tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota
kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.
Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin
hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku
merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että
virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).
Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen
keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas
Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys
ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla
pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme
vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa
läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana -- olimme niin uupuneet,
ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme --
hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.
Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme
vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja
keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt
ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa
kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään
nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin,
joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme
nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen
pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja
me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää
hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta
olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä
vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja
urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job
oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei
ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.
Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan
meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme
antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä
kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli
paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon
läheisyydessä.
Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan
ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian,
jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet
tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä
itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa
ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään,
kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen
vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle
mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään
rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat
koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja
sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi
auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle
valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin
käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä
soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä
juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten
ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen
ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville
että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää
tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.
Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla
tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva
aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu.
Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni.
Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen
kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!
He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät
nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan
vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä
pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme
olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset
ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin
mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat
kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.
Mutta ihmiselämähän on sellainen.