Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme
molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin
sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama
pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen
nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut
mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt,
sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.
Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin
jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä.
Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän
sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että
kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle
sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.
"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä
aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.
Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin
poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin
ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin
asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin
että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta
teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen
mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri
ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.
Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan
lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi
epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua
huoneesta.
"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään
vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa
olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa
kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei
häntä vaadita puhumaan."
"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.
Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka
hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua
aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas
"omaksi rakkaaksi serkukseen".
Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että
hän oli avopäin.
"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne
asiakirjasalkkuni."
Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut
minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin
oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin
vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului,
emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty
puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu
muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi
kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista
rautatievaunun avainta.
"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin
räjähdyspanoksen laukaisija.
Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman
avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan
ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti
yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui
molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti
kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen
auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli
kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme
siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.
Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen
tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla
sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova
puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.
"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen
avaimen.
Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi
ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus,
kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä
oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas,
joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman
korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä,
sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan
neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin
taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas
luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja,
mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.
Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa
pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui
aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen
ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä
jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän
kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä
en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli.
Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen
varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen
kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan
sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.
_"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha
aukaisemaan tämän lippaan."_
Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen
pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.
Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin,
jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen
yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta
kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja
otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka
oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen
minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta
kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta
ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän
käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan
tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen
kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita
ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti
liinakangaskäärön, josta ilmestyi -- melkoisen iso ja epäilemättä
hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi
saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä
asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko.
Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän
tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera
puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu
kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet
oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä
punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa.
Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin
hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun
palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi,
jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen
sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet
lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden
ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien
kirjoituksista puhun tuonnempana.
"Onko siinä kaikki?" kuiskasi Leo kiihkeästi.
Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni
liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu,
erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä
suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu
sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä
kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan,
Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää.
Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään
kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin
rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka
kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".
"Siinä on nyt kaikki", sanoin minä.
"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän
oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä
puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se
kuului näin:
"Poikani Leo! -- Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän
kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin
olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat
melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet
tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen
vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle
käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta
sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä
sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin
olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä
olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle
anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis
ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään.
Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos
minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen
voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta
minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset
kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää
ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni
sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle
tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en
kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."
"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin
ajattelin."
"Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota
sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä
oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka
olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi
milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää
sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle,
miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa
on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka
sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut
lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää
ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin
vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan
kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin
aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä
kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta
omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että
suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi.
Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä
tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa
kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare.
Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen
kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä
harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu
jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on
korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla
sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas
väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs _kaunis valkoinen
nainen_, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka
edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin
täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen,
jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin
myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi
arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin
paluumatkalle.
"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua.
Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut
muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti
vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni
oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat
varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan,
jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia
vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli
syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin
tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja
aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että
jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle
Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja
vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun
täytyy luopua suunnitelmastani.
"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni
tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen
kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä,
etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit
itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on
tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai
pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen
tuotteena.
"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni
on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa
koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä
ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi
myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin?
Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi.
Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin
olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu
varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen
tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän
sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo
monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme.
Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat
tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu
ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että
nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka
sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien
temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja
jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa
saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan
kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten
kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä
takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse,
poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo:
'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja
koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat
salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien
ihmeellisten kokemustesi voimalla. -- Hyvästi!"
Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin
äkkiä.
"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja
pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän
jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."
"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita
ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa
ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni.
Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka.
Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."
"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän
järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut
mitään, jota hän ei voinut käsittää.
"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä
ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman
käännöksen hän alkoi lukea:
"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta
suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates
(kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja
henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle
pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin
Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa
valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti,
vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta
Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin
ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään
muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä
veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon,
ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät
veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa
vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan
kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut
mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia,
joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui
kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän
päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa
hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää
kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon,
eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui
isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet
puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä
eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja
myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka
suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille
elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka
synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan
liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja
entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä
kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja
antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata,
sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot,
joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti
kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä
suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja
hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi
hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti
minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä
pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä
matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin
tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi
tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin
surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät
tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille
jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin
ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja
istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka
näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."
"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka
oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.
Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että
ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun.
Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään
mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli
aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni
ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista
kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin
hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.
Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös
oli hyvä ja huolellisesti tehty.
Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka
oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka,
jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin.
Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa
asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli
kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä
en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää,
Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen
vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki
painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus
oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin.
Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan
punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi
on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä
oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä
pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt
sfinksien kuvissa.
Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin,
oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti
kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:
Maassa ja Taivaassa ja Meressä
On Ihmeellisiä Arvoituksia.
Hoc Fecit
Dorothea Vincey.
Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli
ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä
merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja
sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan
osoitettu. Se kuului:
"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle."
Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen
tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä
hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt,
kuului:
"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.
Kallikrates pojalleen."
Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut
ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi
ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen
laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden
kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä
nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey
oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä
kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi
ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.
Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli
sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan.
Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui,
ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä
juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten
kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.
Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli
sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä
merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja",
jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka
vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin
merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui
kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on
Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää
eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut
perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin
ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.
Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex
nimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius
Vindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana
Vindex.
Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen
useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei
oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää
sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen
huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni
Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta
asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen,
liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten
asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan
aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja
oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei
mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta
siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten
kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka
on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli
piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä
värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman
Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella
puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty
nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.
Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon
omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli
kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla
kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että
löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan
paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta
löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin
se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös
egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä
eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta
pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs
munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen
voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John
de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan
hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.
Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth
kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:
"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan
minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa
mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen
merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. -- John Vincey."
Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli
virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:
"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on
milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."
Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta -- nimittäin
tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen
kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli
tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies,
Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen
tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa
oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen
kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa
opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana
elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey,
joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden
siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut
Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen
hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä
hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin
selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia
näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan
myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.
"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki
kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin
selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja
voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."
"Mitä siis ajattelet tästä?" kysyi hän nopeaan tapaansa.
"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on,
niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut
jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille
kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän
totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään
päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun
kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi
jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella.
Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera
surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä
sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä
kirjoittaessaan tämän."
"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?"
kysyi Leo.
"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina.
Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä
muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin
arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan
suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni
sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä
järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri
suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus,
oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä
puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta
loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja
salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme
tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei
voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan
uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus
saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan
tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen
sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt
kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on,
poikaseni, vain paljasta lorua -- vain paljasta lorua! Vai mitä Job
arvelee?"
"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se
sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä
sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."
"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti.
"En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että
aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette
halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."
Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan
tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin
silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille.
Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi.
Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä
yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla,
niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian
kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin
maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan.
Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän
niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin
olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on
ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään
maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä
useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän
rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani
maailmassa -- veljeni, lapseni, ystäväni -- ja ellei hän kyllästy
minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta
luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen
vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa
selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle
samalla, että aioin tulla mukaan.
"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen
löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta',
niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein
harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein
ensimmäisen luokan metsästysretki."
Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt
laimin sitä.
"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan
oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän
on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti
suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin
ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti
tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on
toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin,
että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin
tulen mukaasi."
"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista
tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme
tulekaan vähällä toimeen."
"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin
minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki
nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa
summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta
ei ole puutetta."
"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme
Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo
sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."
"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä,
mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä
jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne
palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."
"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä
et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen.
Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei
saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin
ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon
ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni
vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella,
että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen
naurettavaksi."
Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren
aalloilla matkalla Zanzibariin.