Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren
hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen
hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei
kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan
ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin.
Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä.
Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään
mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn
välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän
oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä.
Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä
parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan
kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli
jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan
näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt
töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä
myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan.
Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin
nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi
suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä
olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat
pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin
Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä
kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää
ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla.
Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani
keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka
niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey
oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes
nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan.
Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi
tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi
taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin
peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan.
Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä
vuotta myöhemmin!
Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle
tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä
näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti
tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on
vieläkin hallussani, kuului:
"Hyvä herra. -- Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli
t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen,
josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me
olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko
noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin
talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen
ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi.
Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa
herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että
suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille
vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä,
niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä
olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme
katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen
tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen
kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen
turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän
erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa
yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa
lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme
oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.
Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja
määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme
kunnioittaen Geoffrey & Jordan."
Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka
suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä
yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi
se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana
yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi
ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka
hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini
ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo
antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon
kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset
ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä
korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli
jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi
kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei
kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja
toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan
sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki,
mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä
kellekään vieraalle henkilölle.
Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi
saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon
olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin
kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis
ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin
ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse
ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena,
mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui
taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut
tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää
pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa
ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän
aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan
asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä
saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen.
Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi
meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi
lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen
ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa
miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin
erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen,
joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka
sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin
seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren
Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten
rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin,
ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä
koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille
-- nuoren miehen nimi oli Job -- ja odotin.
Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki
katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis.
En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista
ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät
ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella
iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen
tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina
hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja
vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi
milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden
kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään
toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani
ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa
nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa
mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada
pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän
veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin
herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme
muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat
pienet kätensä ja juoksi syliini.
"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä
olet niin hyvä."
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria
leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job
olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta
minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin
ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä
kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.
Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä
olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki
kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli
kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset
olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus
ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja
minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään
yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa,
jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä
ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin
kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden
tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin
sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä
rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä
puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä
täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka
isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.
Mutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia
muistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät
toinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin
toisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä
Leoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta
sellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo
minua kohtaan osoitti.
Lapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten
kuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen
ruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista
ikäinen, sanottiin häntä "kauneuden jumalaksi" ja minulle annettiin
pilkkanimi "peto". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin,
kun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen
tapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa
pitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän
jälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen
enkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin
jännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni
häntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana
jupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä,
mutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat
antoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin "Charoniksi" ja Leoa
"kreikkalaiseksi jumalaksi". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain
nöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta
vanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin
nimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi
voinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan
nähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi
välittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi
hyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut
lukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä.
Hänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen
isänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme
sangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen
edistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen
voidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden
kuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin -- melkeinpä yhtä
hyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut
meitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija,
mikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin
metsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme
Skotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä
olen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian
saavutti etevämmyyden.
Kun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni
ja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa,
ja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen
kauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran
hiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä
kulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä
saisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi
kiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle,
ettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän
aikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin.
Hän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain
päivällisellä.
Eräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että
jokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan
kasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein
ikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka
saattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne
olivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet
häiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja
onnellinen. Muuta en voi sanoa.
Niin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä
vihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja
paikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.