Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin
lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka
aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin
se olisi eilen tapahtunut.
Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä,
Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten
päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista.
Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani
että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä
väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla
paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri
kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin
kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa,
kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi
hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä
kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.
"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa
toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti
kykene minua vähääkään auttamaan."
Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa.
Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille
kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut
ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta
minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen
ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään
painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät.
Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala
otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani
kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin
valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni
noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia
vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin
ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu
harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu.
Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat
nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin
olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani.
Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko
ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan
ystävää -- paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen
etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä.
Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään
naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen
sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet
uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että
eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä
kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan
odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin
häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan
ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten,
sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä
rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja
seisoen vieressäni katsoi siihen.
"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin
mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"
Olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan
tuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni
tunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa
yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä
eikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.
Kuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian
kaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut
luokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko
maailmassa oli minulla vain yksi ystävä -- mahtoikohan sisäänpyrkijä
olla hän?
Samassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin
heti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.
Kookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa
saattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti
sisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista
lipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja
samassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen,
kunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi
sylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle.
Juotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi
olevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä
uudistua.
"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?" kysyi hän äreästi.
"Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi."
"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli", vastasin. "Sinä olet
myöhäinen vieras."
"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun
viimeiseni", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. "Tätä olen
odottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten
enää näe huomispäivää!"
"Mitä joutavia!" sanoin minä. "Nyt menen hakemaan lääkäriä." Hän
viittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.
"Puhun aivan vakavasti", sanoi hän. "En tarvitse lääkäriä. Olen itse
lukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit
eivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että
olen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun,
sillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme
olleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät
minusta?"
"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin
useimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut
naimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän
saakka melkeinpä ainoa ystäväni."
"Oletko tiennyt, että minulla on poika?"
"En."
"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen
äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää
lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen.
Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"
"Minäkö?" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.
"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi.
Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut,
ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan
voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta.
"Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen
kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on
piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä
varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi
kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan
pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [=
kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee,
jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli
eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon
Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo
Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema
Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan
kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian
taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja
ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman
ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos
kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli
koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko
Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä
ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli
hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään
plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla
Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut
ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa
kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle
kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä
urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä
'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja
näiden mukana olleista helooteista. -- L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr.
paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti
kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa
ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen
kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui
Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä
tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta
kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella.
He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät
vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä
valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis
ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden
vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos
saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja
pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en
tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin
Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe
muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein
heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen
suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa.
Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen
770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa
perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen
Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja
asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin
suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana
ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana.
Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki
esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt -- tämä on nimen lopullinen muunnos
suvun juurruttua Englantiin -- olisivat olleet erikoisen huomattavia.
He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat
sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on
sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman
keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat
sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi
minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna
1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja
jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa.
Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö
aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani
matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä
tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi
nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle
kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli
poikani syntyessä."
Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan
hetkisen vaiti hän jatkoi:
"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja
nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly -- minä
en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni
kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että
ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia
itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne,
että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen
jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni
lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi
hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä
ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:
"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi,
sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta
minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen.
Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen,
"on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni
ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa
tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä
kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"
"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi
selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.
"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi
hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka
ja muista -- häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen
kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun
holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti
avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä
ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän
vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole.
Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa.
Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos
ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn
aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa
vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta.
Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo
täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja
käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle
puhunut."
"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?" kysyin minä.
"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä
vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan
haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain
etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua -- se vain
katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston
dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla,
jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi
sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi
ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä,
joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi
sinulle aivan ihanteellinen."
Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.
Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.
"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en
ehdi enää järjestää asiaa toisin."
"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä
ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin
kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.
"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno
nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa
kirjeessä olevia määräyksiäni."
"Minä vannon", vastasin juhlallisesti.
"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille,
miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on
unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa,
vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan
voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman
kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet
tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.
"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä.
Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten
papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan
sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä
tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät
luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan
sinulle."
Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni
puhumaan.
Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka
olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin
tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella,
että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana -- niin on
sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä
näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen,
minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun
rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni
ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo,
saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta.
Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili
minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.
"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas
kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee.
Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla
yksinäisyydessä."
"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella",
vastasin minä.
Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi:
"muista", ja katosi samassa pimeään.
Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko
nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden
mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä
oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan
hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle,
että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli
ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos
hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin
kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta
rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin
uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä
maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki
ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä
tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken
voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani
oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha
poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena?
Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi
kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa
kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää?
Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan
odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi
ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko
juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten,
niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä
rautalippaassa?
Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut
ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani
ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni
ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja
nukahdin pian sikeään uneen.
Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen,
että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni -- oli
kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.
"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja
Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt
aaveita!"
"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt,
mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra
Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"