I.

Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina

päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat

käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren

laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään

ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla

ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden

hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan

mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja

sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen

höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen

kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan

reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta,

sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen

raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen

mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan

ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi

nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo

sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua

hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa

painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja

Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut

jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten

kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina

kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä

ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja

kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen

satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi

vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien

joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä

harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös

sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli,

että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on

jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka

vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli

jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli

kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin

edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä

elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi

sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut

korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä

usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin

hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka

paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet

einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin

suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen

ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen

tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt,

oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa

syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin

ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja

puheli vain siitä:

"Se on miten lautakunta päättää."

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja

koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena

talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta.

Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman

liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin

ainoastaan poliisin välityksellä.

* * * * *

Niin, poliisin.

Sillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää

mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran

viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta

putkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa

kertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.

Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli

Nuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä

passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa

kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä

poliisikamarin suojiin. Harmitti se. "Halvatun jätkä! En paremmin

sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita

se kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan

käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat vain että:

"Jönni on taas itseään kannatuttamassa."

Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli,

tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut

konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius,

Nepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen,

tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt

odotti.

Mutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen

jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus

sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty

ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että

rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka

Jönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta,

punnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta

painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:

"Paljonko on nyt?"

* * * * *

Se siitä.

Jönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos

Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla

lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen

Jönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä

kaimanaan.

Siitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa

koko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko,

kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli

siitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.

Mutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien

aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten

hänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä

miellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen

lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina -- tietysti juomarahan

toivossa -- ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili

tyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä

kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.

"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin

kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.

Mutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain

kuin arkaileva ja vastaili:

"Ka... Miten vaan herra komersrootti tykkää."

Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se

Jönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen

myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.

* * * * *

Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään

kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi

konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.

"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin

ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.

Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä

johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan

mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean

silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle

aivan heltyneenä, liikutettuna:

"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."

Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan

näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki

salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.

"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi.

Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi

rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien

tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen

Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.

"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon

lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg

luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä

kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä

kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin,

suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman

seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan

saattanut.

Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen

arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja

silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista

uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.

Ei siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui

tuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui

niin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin

puettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan

juhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut

ihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen

Nuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli

pukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä

mennä suoraan sitä tapaamaan.

Mutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.

Ei tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.

"Nuutinen!... Nuutinen hoi!" hoihki hän sille jo etäältä.

Nuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa

taas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä

ihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi

hän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.

Mutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi

ruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin

moisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei

ollut huomaavinaankaan.

"Nuutinen hoi!" koki horjuva Jönni lähennellä.

"Mene hiiteen!" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki

arvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi

umpimähkään, kuin toraileva, tenätä:

"Elä sinä ylpeile, Nuutinen... Häh... Nuuuu-tinen."

Mutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän

nukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn

siihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna,

kun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä

putkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli

rauhallisesti:

"Ka... Nuutinenko sinä olet?"

Nuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan

Tampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä

harmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:

"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!" Se oli tosi

harmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli

jo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia

loppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi

Nuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat

häntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä

painostaan peräsi:

"Paljonko on nyt?"

Mutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen

vain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:

"Sama kuin ennen."

Hän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan

Jönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi

poliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön

tavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista

tuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen

painatuttaa nuo sormimerkit.

Mutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni

alkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta

kuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.

"Tuohon!" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti,

tiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.

"Onkohan se mikä paperi?" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi

kerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:

"Ei se sormiasi syö."

Tuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa

epäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta

väänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja

äyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:

"Nyt saat mennä!"

Jönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin

tiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki

otettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen

eteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:

"Ei sine saa teelle lurkki!"

Ja niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.

* * * * *

Mutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta

Jönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse

asiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin

siellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin

se, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin

poistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.

Ja niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille

puhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän

puheli tosissaan, erosta heltyneenä:

"En minä sinua, Jönni, silti", puheli hän heltyneenä, "en minä sinua

silti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa,

aina kantaa".

Se oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä,

äskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan

äänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi

painua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi,

puhellen samalla puolustuksekseen:

"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää

kanneksia."

Jönni heltyi lopen.

"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa", puheli hän ja lisäili:

"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa."

He joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä

rohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:

"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari

tahtoi sormet paperin päälle?"

Nuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:

"Noo... Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä... Se poliisilaitoskin

yhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla", innostui hän aivan

selittämään.

Ja niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli

varma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.

Mutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen

alttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset

kuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille

lopuksi Nuutisesta:

"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies."