Noiden molempien miesten ei itse asiassa tarvinnut kauas mennä,
ennen kun he löysivät tuon hedelmäpuiden taakse piiloutuneen talon.
Isännän asuin- ja vierastupa oli heidän sisään astuessaan tyhjä; eräs
naishenkilö, joka työskenteli jossakin tuli Wighartin koputuksesta
esiin.
"Missäs herra rauhantuomari on?" kysyi hän tilaten samalla pullon
viiniä.
"Ne ovat kaikki viinimaalla", vastasi tyttö, ottaen samalla kaapista
valkoisen pullon ja pistäen sen vedellä täytettyyn kiiltävään
kuparikattilaan, jonka kylkeen oli taottu puolikuun muotoinen
suomustettu kala, sen molemmille puolin jonkun esi-isän nimikirjaimet
ja alle eräs kahdeksannentoista vuosisadan vuosiluku. Tyttö meni
noutamaan kellarista raikasta viiniä ja vieraat istuutuivat leveän
pähkinäpuisen pöydän ääreen.
Martti Salander silmäili ympärilleen, veti syvästi henkeään ja sanoi:
"Kuinka rauhallista ja hiljaista täällä on! Seitsemään vuoteen en ole
istunut tällaisen pöydän takana!"
Ikkunasta näki vain vihreätä väriä, omenapuita, niittyjä ja
taustassa, niin pitkälle kuin katse puunrunkojen ja oksien välitse
pääsi, näki sinisen ilman asemasta viinimäen rinteen, jonka maaperää
juuri parasta aikaa huolellisesti muokattiin. Ainoastaan siellä ja
täällä näki kumartuneen työmiehen pään pistävän esiin lehtiverhon
keskestä, ja saattoipa itsekin luulla näkevänsä samaan aurinkoiseen
etäisyyteen, johon nuo esiin sukeltelevat päät katselivat.
"Seitsemän vuotta! Herran nimessä, oletko sinä jo niin kauan ollut
poissa", lausui Wighart.
"Ja kolme kuukautta!"
Tyttö toi viiniä ja pari viipaletta hyvää ruisleipää, ja kun vieraat
eivät mitään muuta halunneet, meni hän jälleen työhönsä. Wighart
täytti molemmat lasit.
"Siispä tervetuloa!" tervehti hän uudelleen kotiin palaavaa
ystäväänsä, joka ei kuitenkaan kokonaan vielä ollut kotona, vaan
nautti lepoa ennen aikaansa; "terveydeksesi! Mutta hyvinvoivalta sinä
vain näytät, todellakin kuin itse terveys! Saanee siis otaksua, että
asiasi ovat hyvin menestyneet ja kaikki on sinulle onnistunut!"
"Monella tavoin on minulle käynyt; kuitenkin olen minä pitänyt
puoliani ja kamppailut ja vähän lepoa saanut, sen voin sinulle sanoa,
ja lopultakin olen tointunut siitä iskusta, joka minua silloin niin
häpeällisesti kohtasi. Tosin se kesti kauemmin kuin luulinkaan."
"Jollen erehdy, jouduit sinä takauksen takia onnettomuuteen. Minä
olin siihen aikaan matkoilla ja kun palasin, sanottiin sinun olevan
poissa."
"Niin, se oli tuo juttu Louis Wohlwendin kanssa!"
"Oikein! Jokainen otti osaa sinun onnettomuuteesi, mutta yleensä
myöskin kyseltiin, kuinka sinä saatoit niin ajattelemattomasti
menetellen panna omaisuutesi peliin."
"Minä en ole mitään pannut peliin, minä en tahtonut mitään voittaa,
vaan yksinkertaisesti täyttää velvollisuuden ystävää kohtaan, se on
-- minä en juuri uskonut, että se tulisi maksettavaksi, olin päin
vastoin, mikäli muistan, sitä mieltä, ettei tuota soppaa kai syötäisi
niin kuumana kuin se oli keitetty, ja että jokaisessa todellisessa
ystävänpalveluksessa on vaara tarjona, muutoinhan se ei mikään
ystävänpalvelus olisikaan. Me olimme jo opettajaseminaarissa hyviä
ystäviä. Häneltä kävi oppiminen vaikeasti ja sen vuoksi liittyi hän
minuun, jolta kävi helpommin; muista kyllä näytti siltä kuin minä
olisin häneltä oppinut, jumala ties, kuinka se niin kävikin! Se
huvitti minua kuitenkin; hän näet oli hyvin hauska, luottavainen
ja järkevä, ja missä vain kaksi seisoi yhdessä, astui hän kohta
luokse, vieläpä opettajien ja professorienkin. Näiden kanssa osasi
hän vuositutkinnoissa menetellä hyvin hauskasti. Hän ei lainkaan
ottanut selkoa tutkintoaineista, vaan osasi sensijaan johdatella
heitä kysymään juuri sitä mitä hän itse halusi, jota varten hän
siihen tarpeelliset asiat minulla pänttäytti päähänsä tai kuinka
sitä sanoisin. Oli kuin hänellä olisi ollut kyky harvoin sanoin
järjestää ihmisten ajatuksia, johtaa, yhdistää ja eroittaa niitä
mielensä mukaan, ja kuitenkaan hän ei itse kyennyt hallitsemaan
yhtenäisempää ajatusjuoksua. Mutta kaikki tuo kuten sanottu huvitti
meitä ja jokainen antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Hän sai kun
saikin sitten haltuunsa erään maaseutu-alkeiskoulun väliaikaisen
hoidon ja siellä eli hän komeasti ja hauskasti; mutta kun hän otti
haltuunsa realiluokat eli isompain lasten opetuksen, alkoi hän pian
muutella paikasta toiseen ja heitti ennen pitkää koko opetuksen. Minä
olin sillävälin suorittanut vielä sekundaariopettajan kurssinkin
ja käyttänyt siihen erikoista ahkeruutta; myöskään en hoitanut
koulua, johon minut valittiin, vain tavallisella innolla, vaan
myöskin jonkunlaisella velvollisuudentunnolla pyrkien rehellisesti
kohottamaan oppilaitani niin perinpohjaisesti kuin mahdollista.
Mielessäni iloitsin jo siitä ajasta, jolloin toivoin tapaavani
monia maamiehiä, jotka kiittäisivät minua siitä, että ammattiaan
jättämättä kykenivät laatimaan kunnollisen laskun, mittaamaan vähän
maata, ymmärtämään paremmin sanomalehtensä ja kenties ranskalaista
kirjaakin lukemaan. Tosin minä en ole saanut sitä kokea, sillä
pojat katosivat silmistäni jo ennen ja piiloutuivat kaikkiin
mahdollisiin konttoreihin. Ainuttakaan minä en enää nähnyt pellolla
ja auringonpaisteessa!"
Salander pysähtyi ja mietti; sitten huokasi hän keveästi ja puhui
edelleen: "Mutta olenko minä itse sitten paremmin tehnyt? Enkö
itsekin ole auran äärestä karannut?"
"Tarkoitat luopumistasi opettajanvirasta?" sanoi Wighart, kun toinen
taas hetkiseksi vaikeni; "kuinka sinä tulitkaan sen tehneeksi?"
"Isäni ja äitini kuolivat kotona samalla viikolla ankaraan
kuumeeseen. Heiltä oli tallissa kuollut sairas vasikka, jonka he
olivat haudanneet niitylle talon yläpuolelle, lähelle hyvää kaivoamme
ja siten kaikessa viattomuudessaan myrkyttäneet veden. Renki ja piika
välttivät hädin tuskin kuoleman. Syy huomattiin vasta myöhemmin.
Minun hämmästykseni ja suruni muuttui pian suureksi levottomuudeksi,
kun huomasin omistavani vanhempaini omaisuuden, joka talon tultua
myödyksi tuntui köyhästä koulunopettajasta melkoiselta summalta. Minä
menin naimisiin vaimoni kanssa, jota olin jo pitemmän ajan katsellut,
ja myöskin hänellä oli omaisuutta. Silloin kävi minulle yhtäkkiä
ahtaaksi rauhallisessa koulusalissa yksinäisellä maaseudulla; minä
vetäydyin tänne, tuohon kaupunkiin tuolla puiden takana, minä
tahdoin olla täysi-ikäisten seurassa, katsella avoimesti vapautta
ja tulevaisuutta, olla liikemies ja malli-isäntä, niin, vieläpä
nyt jälestäpäin sotapalveluksenkin suorittaa ja tulla upseeriksi,
ollakseni minäkin mies puolestani. Minä näet luulin olevani kaikkeen
velvollinen, kun minulla oli vähän omaisuutta, jota oikeastaan ei
sentään voinut miksikään rikkaudeksi sanoa.
"Ensi aluksi minä liityin osakkaaksi muutamaan pieneen
kutomatehtaaseen, jota johti eräs taitava mies; sen ohella minä otin
haltuuni muutaman isännättömäksi joutuneen olkiteollisuuskaupan; no
niin, se ei käynyt huonostikaan, sehän on sinulle tunnettua. Minä
pysyin ahkerana ja tarkkaavaisena toimissani, kääntämättä selkääni
maailmalle. Louis Wohlwendkin oli taas läheisyydessäni; hän puuhasi
muutamien asioimistojen toimissa ja oli yhä vielä sama makea ja
tuttavallinen 'jokapaikanjussi', josta jokainen sai sen käsityksen,
että hänen asiansa ovat hyvin ja että hän hyvin tietää mitä hän
tahtoo. Minunkin seuraani haki hän ahkerasti, mikäli hänellä siihen
oli aikaa, ja pian mainittiin minua hänen erikoisystävänään enkä minä
pyristellyt sitä vastaan, vaikka hiljaisuudessa havaitsinkin monta
hänelle epäedullista seikkaa. Muutamassa lauluseurassa, johon hän
minut vei, huomasin hänen laulavan aina väärin; mutta minä ajattelin,
ettei hän mahda sille mitään, ja jälestäpäin hän viinilasin ääressä
oli sitä hauskempi ja miellyttävämpi, ja huolimatta tuosta julkisesta
epäkohdasta piti hän edelleenkin paikkansa toisessa tenorissa. Se
suututti minua lopulta kovin; mutta hänellä ei näyttänyt olevan
mitään aavistusta ja lopulta sanoin minä itsekseni, että oikeastaan
se lienee ihanteellisuutta sekin, kun joku poloinen, jolla ei
lainkaan ole laulukorvaa, tahtoo sentään kaikin mokomin laulaa.
"Kun minä eräänä iltana jouluviikolla istuin laskuja päättämässä,
aikoen työskennellä sivu puoliyön, tuli hän hakemaan minua
yhdistyksensä kuusijuhlaan. Minä en tahtonut lähteä, mutta hän ei
hellittänyt ja kun vaimonikin pyysi minua menemään, saadakseni
virkistystä, suostuin minä lopulta. Tämä oli onnettomuuspäiväni.
"Matkalla ostin minä vielä lisäksi lahjankin kuusijuhlaan, sievän
korukantisen kuvakirjan, ja sain vastalahjaksi westfaalilaisen
kinkun. Kun ateria, joka sitten seurasi, oli lopetettu ja kilparata
avattu laulajille, lausujille ja ilvehtijöille, nousi Louis
Wohlwendkin lavalle, ilmoittaen esittävänsä Schillerin balladin
'Takaus', jonka hän samalla aloittikin. Hän osasi ihmeekseni
ulkoa tuon runon ja esitti sen jonkunlaisella liikutuksella tai
vakuutuksella, puolittain värisevin äänin, mutta läpeensä niin
kovin väärin korostaen, että vaikutus oli enemmän harmittava kuin
naurettava. Tietämättään käyttäysi hän sellaisten sivistymättömäin
ihmisten tavalla, jotka esityksessään valittavat tai intoilevat
ja sen ohessa hakkaavat nyrkkiään pöytään ja puhettaan intohimon
pakoituksesta vääntelevät, sanojaan venyttelevät ja ikäänkuin
raivosta korostavat korottomiakin tavuja, kun korolliset eivät heille
riitä. Heti ensi värssyn lopetti hän väärää korostusta käyttäen näin:
"Vai kaupunki sorrosta vapahtaa!
Varo, ettet _ristillä_ katua saa!
"Sitten lopetti hän toisen värssyn:
"Saat pantiksi ystävän multa,
hänet tapa, _jos pakenen_ sulta.
"Perin auttamattomasti kaikui edelleen:
"Hymyin _ilkein_ kuningas naurahtaa,
"samalla kuin hän todellakin koetti lisäksi saada kasvoilleen nauravan
ja samalla vihaisen ilmeen. Runon loppu kuului sitä vastoin hauskasti:
"Minä olisin luvallanne
mies _kolmas_ liitossanne.
"Siitä on nyt seitsemän vuotta ja nuo tuhmuudet ovat minulla sentään
vielä niin elävästi mielessäni kuin olisivat ne eilen illalla
tapahtuneet.
"Minä tunsin itseni jotakuinkin häiriytyneeksi, kun Wohlwend lavalta
laskeutuen asettui taas minun viereeni, ja kun aika läheni jo
puoliyötä, nousin minä hattuani ja päällystakkiani etsimään ja lähdin
pois. Mutta tuskin olin päässyt kadulle, niin saavutti hän minut,
asteli sivullani ja selvitteli kurkkuaan kuin aikeissa lausua uuden
runon. Hänet keskeyttäen kysyin minä, mitä iloa hänellä oli esittää
runoa tai ylipäätään puhetta niin huonosti, lausua niin kiihtyneesti
ja samalla niin perin väärin?
"Niin, vastasi hän yhä vielä värisevällä äänellä, hän oli muka
kiihtynyt eikä todellakaan voinut kauniisti lausua, koska hän itse
oli juuri se, joka etsi takausmiehiä ja jonka elämä häälyi tukalassa
käännetilassa.
"Kokonaan muuttuneella ja paljon luonnollisemmalla äänellä
paljasti hän sitten kiiruusti asemansa. Hän oli ryhtynyt muutamaan
uskaliaaseen yritykseen, joka vaati melkoisen pääoman sijoitusta,
samalla kuin yrityksen jatkaminen oli vaatinut ja yhä edelleen
vaati hänen pankkiluottonsa täydessä määrässään. Hänen oli mahdoton
peräytyä vahingoittamatta kunniaansa ja omaisuuttaan, jota vastoin
edelleen yrittäminen saattoi molempia lisätä; lyhyesti, kysymyksessä
oli uuden luoton hankkiminen takuiden avulla ja se kävi päinsä
kolmella nimikirjoituksella. Viidentoista minuutin kuluessa olin minä
takaajana 'yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta' kirjoittanut
nimeni Wohlwendin kotona jo valmiina olevan velkakirjan alle ja
menin heti senjälkeen nukkumaan. Kahta muuta allekirjoittajaa minä
en ole koskaan nähnyt; ne olivat pari hiljaista kunnon miestä, mutta
typötyhjiä, jotka loppunäytöksen edellä tyynesti hävisivät seudulta,
jättäen omat erityiset takaajansa ja velkojansa pulaan.
"No niin, ennen vuoden loppua selitti Wohlwend olevansa kykenemätön
maksamaan, ja mikä heti konkurssipesää selvittelemään alettaessa
oli ehdottomasti suoritettava, se oli juuri minun takaussummani. Se
nieli minun ja vaimoni omaisuuden ja samalla hupeni siihen minun oma
liikkeeni yhtä pian kuin perinpohjaisestikin, kiitos siinä vallinneen
hyvän järjestyksen! Mutta minä olin kerta kaikkiaan puhdas mies ja
sain mennä minne halusin! Nyt olisi ollut aika palata koulusaliin,
mutta se oli minusta mahdotonta! Mutta Wohlwend eli vielä vuoden ja
päivän konkurssitilansa nojalla, mikä sitten kuuluu rauenneen, en
tiedä millä tavoin."
"Mutta kuinka sinä tulitkaan vaimosi omaisuuden panneeksi sillä
tavoin alttiiksi?" keskeytti hänet Wighart, "vaimosihan saattoi lain
ja oikeuden mukaan pidättää sen itselleen!"
"Vaimoni", sanoi Salander, "ei tahtonut tehdä sitä lasten
tulevaisuuden vuoksi, sillä minusta olisi tullut vararikon leimaama
mies. Me olimme nuoria ja luotimme tulevaisuuteemme, jota emme
tahtoneet tärvellä!"
"Mutta mikset ottanut perhettäsi mukaan tai noutanut heitä myöhemmin,
kun sinua alkoi onnestaa?"
"Koska minä tahdon elää ja kuolla kotimaassani enkä olla mikään
siirtolainen! Ja lisäksi minä en olisi voinut niin ollen taistella
ja seikkailla niinkuin minun oli pakko tehdä; minulla oli myöskin
kahdesti kuume ja sain muutoin tarpeeksi asti oppirahoja maksaa sekä
alkaa alusta kaikki uudelleen. Kotoa matkustaessani otin minä mukaani
muutamia kirstullisia olkihattuja, jotka uskottiin minulle; niinikään
sain minä muutamia vähäisempiä silkki- ja puuvillasäkkejä ja niin
pääsin minä tarpeelliseen alkuun, kunnes muuan palveluksessani
oleva nuorukainen varasti minut ja karkasi, kun minä turvatonna
makasin kuumetaudissa. Hädän pakoittamana menin minä sitten muutaman
suuremman liikkeen palvelukseen ja matkustelin brasilialaisissa
maakunnissa myyden ja ostellen. Minä perehdyin siten sikäläiseen
sisämaankauppaan, jota sittemmin harjoitin omiin nimiini, tietysti
sikäli kuin varani sallivat. No niin, minä olen nyt onnistunut ja
korvannut vahingon, enempäähän en tahtonutkaan, ja voin jälleen
ryhtyä työhön täällä kotimaassa ja omaisteni luona. Täällä minulla on
Moosekset ja profeetat!"
Hän taputti oivallista matkalaukkuaan, mutta huudahti samalla,
vihdoinkin havahtuen: "Kas vain, onpa tämäkin kaunista kotiin
matkustamista! Kuusi viikkoa Liverpoolissa, ja tänne viiden minuutin
etäisyydelle vaimostani unohdun vielä aikailemaan! Juo, veikko,
yksinäsi pullo loppuun, sillä sinähän jäät kai vielä istumaan. Tämä
varjokas soppi on todellakin liian onnistunut paikka!" Vanha ystävä
pidätti hänet kuitenkin, osoittaen matkalaukkua.
"Sinulla on varmaankin", sanoi hän, "hyviä papereita hallussasi? Jos
mahdollisesti tarvitseisit yhden tai toisen niistä sijoittaa, niin
pyydän sinua suomaan minulle tilaisuuden palveluksen tekoon; kuten
tiedät, on tänä arvopaperien aikana aina syytä katsoa eteensä!"
"Ei siellä ole mitään sellaista!" vastasi Salander; "viime aikoina
sijoitin minä kaikki ansioni Rio de Janeirossa olevaan atlantilaiseen
rannikko pankkiin, joka on ripeästi kehittyvä nuori laitos, ja
mukanani kuletan nyt lähes kolme tusinaa contos de reis'iä [contos
de reis = 1000 milreisiä; milreis on portugalilainen rahayksikkö ja
tekee meidän rahassa 5 mk. 60 p. Siis 'lähes kolme tusinaa contos de
reis'iä' on noin 200,000 Smkaa. Suom. muist.] tekevän omaisuuteni
arvon maksuosoituksena, joka suoritetaan puhtaana rahana kymmenen
päivää näyttämisestä."
Uudelleen löi hän tyytyväisenä matkalaukkuaan.
"Tuhattulimmaista, onpa se mehevä vekseli!" arveli Wighart.
"Se aviseerattiin muistaakseni kaksi kuukautta sitten tai vähän
enemmän", sanoi toinen.
"Missä pankissa? Varmaankin 'isossa arkussa'? Tai 'vanhassa
kaapissako'? Eli kenties 'uudessa kaapissa'? Ne ovat näet pankkiemme
uusimmat pilanimet."
"Xaverius Schadenmüller & Kumpp. se pitäisi olla; odotahan, se on
minulla muistossa."
Hän veti nuttunsa sivutaskusta muistikirjan.
"Niin, Schadenmüller, Xaverius & Kumpp."
Wighart katsoi häntä silmät selkosen selällään, kunnes sai sanotuksi:
"Schadenmüller, sanot sinä? Tiedätkö kuka se on?"
"Joka tapauksessa toimelias liike, joskin tuntematon vielä seitsemän
vuotta sitten!"
"Mies parka! Se on Louis Wohlwend eikä kukaan muu!"
Martti Salander nousi hitaasti ja kalveten pöydän takaa, mutta
istuutui heti uudelleen ja sanoi: "Jokaisella ihmisellä näkyy olevan
turmanlintunsa, joka kaikkialla tuijottavin silmin hänelle tavantakaa
ilmestyy. Kun vähimmän sitä ajattelet, niin on se yhtäkkiä edessäsi.
On tämä minulle nyt todellakin hauska asema! Mutta kuka sen sanoo,
ettei hän aio maksaa? Hänhän on voinut toipua häviöstään ja kiivetä
uudelleen ylös, kuinka sitten, on minulle yhden tekevää! Eikä tuo
Atlantin-rannikko-pankkinikaan toki ole mikään ilmanaikainen laitos,
vaan tietää se mitä tekee. Lopultakin on kohtalon tahto, että minä
jälleen saavutan entisen varallisuuteni, kun se veitikka on kerta
siksi vaurastunut!"
"Mies parka! sanon vieläkin. Schadenmüller-niminen henkilö on
muuttanut pois kaksi vuotta sitten, samoin on tehnyt kuusi kuukautta
sitten hänen seuraajansa, Wohlwendin liiketoveri, ja eilisestä saakka
kerrotaan kauppanimen nykyisen edustajan, Wohlwendin, taas uudelleen
lyöneen kintaansa pöytään, protesteja sanotaan tulevan satamalla ja
konttorin olevan suljettuna!"
Salander syöksyi ylös ja astui keskelle huonetta, jossa hän
matkalaukkuunsa tarttuen tirkisteli epävarmasti ympärilleen. Pian
hän jonkunverran tointui ja sanoi huoahtaen: "Vaimo parkani! Minulla
oli hänen menetetty perintöosansa erityiseksi eräksi merkittynä
niin tyydyttävässä kunnossa ja korolleen lisääntyneenä huostassani,
sijoittaakseni sen heti kotiinpalattuani varmalle talletukselle! Ja
siinä on Wohlwend nyt toistamiseen! Mokomakin mies, joka niin perin
kurjasti laulaa ja vielä huonommin lausuu!"
Tuo kunnon mies pyyhkäsi silmistään pari katkeraa kyyneltä.
Osanottavaisuudesta ja vihasta hyvin liikutettuna seisoi Wighart
hänen vierellään ja puhui hänelle kiiruusti.
"Ennen kaikkea", sanoi hän, "on sinun paikalla riennettävä alas
kaupunkiin, etsittävä Wohlwendin konttori ja hankittava varmuus
kuinka siellä asiat ovat. Se on Winkelriedin kadulla."
"Missä se sitten on? Sellaista ei ennen ollut olemassa."
"Se on hiljainen ylhäisön katu läntisessä kaupunginosassa; ei mitään
kauppapuoteja, kirkasmetallisia nimilaattoja vain talojen ovilla
ja ovien pielissä, ja sieltä sinä piankin löydät Schadenmüller &
Kumppanin. Minä tulisin mukaasi, mutta ehkä se on parempi, että minä
menen rouvallesi tulostasi ilmoittamaan ja jollakin soveliaalla
tavalla häntä siihen valmistamaan."
Salander tarttui hänen käteensä. "Ei!" huudahti hän, "elä mene! Se
on minun itseni tehtävä. Euroopaan tultuani en minä ole vaimolleni
kirjoittanut, kun minä aina olen tahtonut yllättää hänet ja kun en
luullut niin kauan viipyväni Englannissa, jossa minulla oli yhtä ja
toista järjestettävänä ja tulevaisuuden varalle puuhattavana. Ja nyt
en henno vaimo parkaani säikyttää ilmoittamalla tulostani vieraan
kautta. Sitten on parempi, kun hän on ehtinyt vain kerrankaan minut
jälleen nähdä."
"Kuten tahdot! Mutta siinä tapauksessa minä tulen viemään sinua
notariuksen luo, kun sinne meno luullakseni on tarpeellista; sillä
lähin tehtävä on kai huolehtia protestista. Sen jälkeen on sinun
tehtävä korvausvaatimus Rannikko-pankille, tai kuinka sen nimi
oli. Notariuksen kansliakaan ei ole enää samassa paikassa kuin
seitsemän vuotta sitten. Mutta se minusta vain on kumma, kuinka ne
siellä Riossa voivat noin tärkeissä asioissa olla Wohlwendin kanssa
tekemisissä!"
Tämän sanottuaan huusi Wighart tarjoilijattaren, maksoi heidän
pienen laskunsa ja miehet lähtivät rientämään alas tuota kaunista
kaupunginosaa kohti, jossa Winkelriedin katu oli.