Hannu. Janne.
HANNU (hämmästyneenä). Janne!... Oletko sinä ihminen vai kummitus?
JANNE. Ihminen ja paremman puoleista sorttia!
HANNU. Jollen olisi näin valistunut mies, niin lentäisinpä pakaroilleni
sulasta hämmästyksestä ja lukisin kaikki, mitä ulkoa osaan. Jätimme
sinut Pyhäjoen tiehaaraan ja nyt astut täällä eteemme kuin joku kyöpeli.
JANNE. Hiljaa, Hannu! Luutnantti heilineen on myöskin täällä.
HANNU. Ihme numero toinen! Mitenkä hitoissa he täällä ovat? Heidänhän
pitäisi huilata aivan toisella taholla.
JANNE. He saivat heti etsivät jäljilleen...
HANNU. Samoin kuin mekin!... Jatka!
JANNE. Sitten antoivat ratsumestarin huiputtaa heitä edelleen ja
istuivat moottoriveneeseen. Ja niin tulimme tänne suoraan vesien yli.
HANNU. Mutta siiloin he juoksivat sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.
JANNE. Niin, vallesmanni sieppasi heidät kiinni.
HANNU. Kiinni! Täälläkö?
JANNE. Juuri täällä. Mitä me nyt teemme?
HANNU. Ryypätään, Janne, ryypätään!
JANNE. Ja jättäisit heidät pulaan, senkin rasvakäärö!
HANNU. Vaiti ruoja! Minä en totisesti tiedä mitä olisi tehtävä. Mutta
se on ainakin varmaa, että minä juon nuo etsivät pöydän alle, vaikka
terveys menisi.
JANNE. Sinä aijot vapautua heistä...?
HANNU. Puhtaasti siveellisillä keinoilla, poikaseni! Jos humala ja
jumalanvilja jotain vaikuttavat syntisessä ihmisessä, niin nuo etsivät
haistelevat vielä tänään lattianrakoja. Mutta sinun on parasta siivota
luusi. He eivät saa nähdä sinua. (Kuuluu ääniä.)