Hannu. Kalle.
KALLE. Tarkoitatko sinä, että meidän pitää ahtaa kaikki tuo
provijantti sisäämme täällä?
HANNU. Tietysti! Pitäisikö meidän luutnantin kukkaron kustannuksella
kulkea isoten ja janoten kuin pyhissävaeltajat?
KALLE. Ja joudumme etsiväin käsiin!
HANNU. Siitä ei ole pelkoa! Me ennätimme heitä rohkeasti pieksun
mitan joka kymmenellä metrillä... Sitäpaitsi vanhana maanviljelijänä
minä tiedän, että sellaisessa talossa jossa on tunkio väentuvan
porraspielessä voi kunnollisesti syödä.
KALLE. No syödään, mutta ei viivytellä!
HANNU (heittäytyen sohvalle pitkäkseen). Minä olen väsynyt ja veltto
kuin väännetty nahka!
KALLE. Sellaista se on, kun on lihava!
HANNU. Onko se sitten ihme? Istua toista vuorokautta autossa sekä
ravita itseään tomulla ja tärinällä. Huh, minä en tule enää koskaan
entiselleni.
KALLE. Kuinkahan paljon olemmekaan tehneet matkaa!
HANNU. Minä olen menettänyt kaiken tietoisuuteni sekä ajasta että
paikasta. Juuri emännän puheesta kuulin, että Suomessa sitä sentään
vielä ollaan... Ei luulisi Suomessa olevan niin hiivatisti maanteitä!
Jos olisin akateemikko, niin kirjoittaisin väitöskirjan meidän
maanteistä. "Caesarin tie" on vain viheliäinen pätkä Suomen maanteihin
verrattuna!
KALLE. Vait!... Kuuluiko mitään?.. (Menee akkunaan.) Kas niin, siellä
ne roistot laskettavat pihaan!
HANNU (ylös hypäten). Noita piruja!... Nyt joutuun kamariin ja ovi
reikeliin! Tule Kalle! (Menevät oikeasta ovesta ja sulkevat oven.
Etsivät tulevat emännän seuraamana).