(Arkihuone Rosmersholmassa. On myöhä ilta. Pöydällä palaa lamppu, sen
päällä on varjostin.)
(*Rebekka West* seisoo pöydän edessä, latoen pieniä esineitä
tavaralaukkuun. Hänen hattunsa, päällystakkinsa ja virkkaamansa valkea
villahuivi riippuvat sohvan selkämyksellä.)
(*Matami Helseth* tule oikealta.)
*Matami Helseth* (puhuu matalalla äänellä, näyttäen salaperäiseltä).
Niin, nyt on kaikki kapineet viety ulos, neiti. Ne ovat
keittiökäytävässä.
*Rebekka*. Hyvä. Olette kai sanonut kuskille?
*Matami Helseth*. Olen. Hän kysyy, mihinkä aikaan hänen pitää tulla
vaunuinensa.
*Rebekka*. Luullakseni noin yhdentoista paikoilla. Höyrylaiva lähtee
puoliyön aikaan.
*Matami Helseth* (vähä vitkastellen). Entä pastori sitte? -- Joll'ei hän
tule siksi kotiin?
*Rebekka*. Minä matkustan kuitenkin. Ell'en enää tapaisi häntä, voitte
sanoa, että kirjoitan hänelle. Pitkän kirjeen. Sanokaa niin.
*Matami Helseth*. Niin, -- käyhän se laatuun kirjoituskin. Mutta, neiti
parka, -- minusta teitin pitäisi koittaa puhutella häntä vielä kerran.
*Rebekka*. Ehkä niinkin. Tai ehk'ei sittenkään,
*Matami Helseth*. No ei nyt, -- että minun vielä piti näkemän tällaista,
enpä minä tätä olisi luullut!
*Rebekka*. Mitä te sitte olisitte luullut, matami Helseth?
*Matami Helseth*. No olisin minä toki luullut pastori Rosmeria vähä
enemmän kunnon mieheksi.
*Rebekka*. Kunnon mieheksi?
*Matami Helseth*. Niin totta, niin minä juuri sanon.
*Rebekka*. Mutta, matami hyvä, mitä te sillä tarkoitatte!
*Matami Helseth*. Minä tarkoitan täyttä totta, neiti. Ei hänen vaan
pitäisi *sillä* tavalla suoriutua asiasta.
*Rebekka* (katsoo häneen). Kuulkaapas matami. Sanokaa minulle
rehellisesti ja suoraan -- minkä tähden te luulette minun lähtevän pois?
*Matami Helseth*. Hyvänen aika, se on kai välttämätöntä, neiti. Jaa,
jaa, niin, niin. Mutta minusta ei pastori ole ollenkaan tehnyt
kauniisti. Mortensgårdiakin voi vielä puolustaa. Sillä olihan sen naisen
mies elossa. Eikä he niin päässeet yhteen, vaikka kuinka olisivat
tahtoneet. Mutta pastori, nähkääs, hän on -- hm!
*Rebekka* (vähä hymyillen). Oletteko te voinut luulla tuollaisia asioita
minusta ja pastori Rosmerista?
*Matami Helseth*. En, Jumala varjelkoon. Niin, minä tarkoitan, -- en
ennen kun tänään.
*Rebekka*. Mutta tänään siis --?
*Matami Helseth*. No -- sitte kun ne ihmiset sanovat sanomissa olevan
niin paljon ilkeitä asioita pastorista, niin --.
*Rebekka*. Hahaa!
*Matami Helseth*. Sillä minun mielestäni luulisi semmoisen miehen, joka
kerran menee Mortensgårdin uskoon, kykenevän vaikka ihan mihin tahansa.
*Rebekka*. No niin, taitaa olla niin. Mutta entä minä? Mitä minusta
luulette?
*Matami Helseth*. Hyvänen aika, -- eihän teistä ole suurin sanottavaa.
Ei sitä yksinäisen naisen ole niinkään helppoa pysyä lujana -- arvelen
ma. Kaikkihan me olemme ihmisiä, neiti West.
*Rebekka*. Se on tosi sana, matami. Kaikki me olemme ihmisiä. -- Mitä te
kuuntelette?
*Matami Helseth* (hiljaa). Herra Jesus, -- siellä se tulee suoraa päätä.
*Rebekka* (säpsähtää). Siis kuitenkin --! (päättävästi) No niin. Olkoon
menneeksi!
(*Johannes Rosmer* tulee eteisestä.)
*Rosmer* (näkee matkahankkeet, kääntyy Rebekkaan ja kysyy). Mitä tämä
merkitsee?
*Rebekka*. Minä matkustan pois.
*Rosmer*. Heti?
*Rebekka*. Niin. (matamille.) Siis kello yksitoista.
*Matami Helseth*. Hyvä, neiti. (menee oikialle.)
*Rosmer* (vähä vai'ettuaan). Mihin sinä matkustat, Rebekka?
*Rebekka*. Pohjoiseen päin, höyrylaivalla.
*Rosmer*. Pohjoiseen? Minkä tähden pohjoiseen?
*Rebekka*. Sieltähän minä tulinkin.
*Rosmer*. Mutta eihän sinulla nyt ole siellä mitään tehtävää.
*Rebekka*. Eihän minulla ole mitään tehtävää täälläkään.
*Rosmer*. Mihin sitte aijot ryhtyä?
*Rebekka*. En tiedä. Kunhan vaan saan tästä lopun.
*Rosmer*. Saat lopun?
*Rebekka*. Rosmersholma on murtanut minut.
*Rosmer* (tulee tarkemmaksi). Niinkö sanot?
*Rebekka*. Murtanut minut ihan perinpohjin. -- Minulla oli niin terve ja
uljas tahto, tänne tullessani. Nyt olen joutunut vieraan lain alle. --
Tämän jälkeen en luule uskaltavani ryhtyä enää mihinkään.
*Rosmer*. Minkä tähden et? Minkä lain alle sinä sanot, että olet?
*Rebekka*. Elkäämme puhuko siitä nyt. -- Kuinka sinun ja rehtorin kävi?
*Rosmer*. Me olemme sopineet.
*Rebekka*. Vai niin, sillä se siis päättyi.
*Rosmer*. Hän kokosi luokseen kaikki vanhat ystävämme. He ovat
todistaneet minulle, että ihmismielten jalostajaksi en ollenkaan kelpaa.
Ja se on sitä paitsi niin toivotonta työtä. Minä heitän sen kokonaan.
*Rebekka*. Niin, niin, -- paras kai se mahtaa olla.
*Rosmer*. Sanotko nyt *niin*? Oletko *nyt* *sitä* mieltä?
*Rebekka*. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä.
*Rosmer*. Sinä valehtelet, Rebekka.
*Rebekka*. Valehtelen --!
*Rosmer*. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et
ole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon.
*Rebekka*. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen
toimeen.
*Rosmer*. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä
jotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit
minun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut.
*Rebekka*. Kuule, Rosmer --.
*Rosmer* (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen
perinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi.
*Rebekka*. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva
viimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin
kirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta
parasta lienee, että saat heti kuulla kaikki.
*Rosmer*. Onko sinulla lisää tunnustettavaa?
*Rebekka*. Suurin asia on sanomatta.
*Rosmer*. Mikä suurin?
*Rebekka*. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle
muulle luo sekä valoa että varjoa.
*Rosmer* (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään.
*Rebekka*. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni
tänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan.
Millä tavalla tahansa -- tietysti.
*Rosmer*. Sinulle onnistuikin -- se mitä pyysit.
*Rebekka*. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä -- siihen
aikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en
tuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut
polultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon
minulta -- ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni.
*Rosmer*. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää.
*Rebekka*. Silloin minussa heräsi -- tuo hurja, hillitsemätön halu --.
Ooh, Rosmer --!
*Rosmer*. Halu. Sanoit --! Mihin?
*Rebekka*. Sinuun.
*Rosmer* (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on!
*Rebekka* (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat
kuulla eteen päin.
*Rosmer*. Ja sinä tarkoitat -- että olet rakastanut minua -- tuolla
tavalla!
*Rebekka*. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, -- siihen aikaan.
Minä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo
sanoin, hurja, hillitsemätöin halu.
*Rosmer*. (tukalasti). Rebekka -- istutko sinä todellakin itse siinä --
sinä -- sinä itse, kertomassa tätä!
*Rebekka*. Niin, mitä arvelet, Rosmer!
*Rosmer*. Sellaisesta syystä, -- sellaisen halun vallassa sinä siis --
sinä -- sinä -- ryhdyit *toimeen*, -- niinkuin sitä kutsut.
*Rebekka*. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen
myrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa
mukaansa, -- kantaa pyörteessään kauvaksi, -- mihin tahansa. Turha on
ponnistella vastaan.
*Rosmer*. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen.
*Rebekka*. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme
keskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä.
*Rosmer*. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa.
Voimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä.
*Rebekka*. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli
suljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi
että -- mielipiteistäsi.
*Rosmer*. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä -- sinä itse, -- koko
sinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen
vapaa -- sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut
alkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin --!
*Rebekka*. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani
kuin nyt.
*Rosmer*. -- ja kuitenkin -- sanon -- kun eilen kysyin sinulta -- pyysin
sinua: rupea vaimokseni, -- silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla,
ett'et koskaan sitä tee.
*Rebekka*. Silloin minä huusin epätoivosta.
*Rosmer*. Minkä tähden?
*Rebekka*. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun
oma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt,
jolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen
menettänyt toimintakykyni, Rosmer.
*Rosmer*. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut.
*Rebekka*. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi!
*Rosmer*. Mutta kuinka? Kuinka?
*Rebekka*. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, -- ja sitte kun sinä olit
muuttunut oikeaksi itseksesi --
*Rosmer*. Niin niin?
*Rebekka*. -- sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan
kuin Beate eli --
*Rosmer*. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa.
*Rebekka*. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi -- hiljaisuudessa
-- yksinäisyydessä, -- kun annoit minulle ehdottomasti kaikki
ajatuksesi, -- joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana,
kuin ne tunsit, *silloin* minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen
-- tietysti. Melkein huomaamatta -- mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan
perin pohjin.
*Rosmer*. Mitä se oikein on Rebekka!
*Rebekka*. Kaikki muu, -- tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta
kauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon
rauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, -- hiljaisuus sellainen kuin
lintujen *lepokallioille* sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa
-- -- --.
*Rosmer*. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät.
*Rebekka*. Ei ole enää suurin sanottavaa. *Se* vaan on enää kertomatta,
että silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka
tyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden
välillämme.
*Rosmer*. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä.
*Rebekka*. Paras on, niin kuin on. Eilen -- kun kysyit minulta, tahdonko
ruveta vaimoksesi -- silloin minä riemuitsin --
*Rosmer*. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti.
*Rebekka*. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin.
Muinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole
enää voimaa -- ei pidemmältä.
*Rosmer*. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut?
*Rebekka*. Rosmer-suvun näkökanta elämästä -- tai ainakin *sinun*
näkökantasi on turmellut minun tahtoni!
*Rosmer*. Turmellut?
*Rebekka*. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien
alaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun
kanssasi -- on jalostanut minun mieleni --
*Rosmer*. Ooh, voisin vaan luottaa siihen!
*Rebekka*. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa.
Mutta: -- (pudistaa päätään.) mutta -- mutta --
*Rosmer*. Mutta? -- Mitä?
*Rebekka*. -- mutta se murhaa onnen.
*Rosmer*. Niinkö sanot, Rebekka?
*Rebekka*. Ainakin minulta.
*Rosmer*. Niin, mutta oletko ihan varma *siitä*. Jos nyt taas kysyisin
sinulta --? Pyytäisin sinua niin hartaasti --
*Rebekka*. Ystäväni -- elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta!
Niin, -- sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin --
*Rosmer*. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut?
*Rebekka*. Niin. Enemmän ja jotain muuta.
*Rosmer* (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka?
Ajatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä.
*Rebekka*. Onko? Ja sentään --? Kuitenkin sinä --?
*Rosmer*. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan -- noin
ajatuksissani -- ymmärräthän.
*Rebekka*. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin.
*Rosmer* (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se
lieneekin -- niin minä voin unhoittaa kaikki.
*Rebekka*. Mutta minä en voi.
*Rosmer*. Oo, Rebekka!
*Rebekka*. Niin, Rosmer, -- *se* se juuri on kauheata, että nyt, kun
elämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, -- nyt olen muuttunut
sellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen.
*Rosmer*. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa
sinuun, -- ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, -- semmoisena kuin nyt
olet.
*Rebekka*. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus
sitte? Mistä minä *sen* otan.
*Rosmer* (raskaasti). Niin, niin -- viattomuus.
*Rebekka*. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. *Se* oppihan sinun
piti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa
aatelis-ihmisissä --.
*Rosmer*, Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma,
Rebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida
jalostaa ulkoa päin.
*Rebekka* (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö?
*Rosmer* (miettien). Niin, -- *siinähän* se suuri juuri olisi. Elämän
ihanin onni mielestäni, melkein. -- Jos niin on -- (kiemurtelee
tuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen
perille.
*Rebekka*. Etkö sinä usko minua?
*Rosmer*. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua?
Sinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon!
Nyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, --
niin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän
minä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin.
*Rebekka* (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer --
Rosmer!
*Rosmer*. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa,
minä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti
tietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa?
*Rebekka*. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka
todistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on
tapahtunut sinun, -- ainoastaan sinun kauttasi!
*Rosmer*. Ooh -- ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä.
Minä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä
sinuun.
*Rebekka*. Kuinka sitte luulet voivasi elää?
*Rosmer*. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en
luule että voinkaan. -- Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa,
jonka hyväksi kannattaisikaan elää.
*Rebekka*. Elämässä, -- siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen.
Aikanamme siitä kyllä suoriumme.
*Rosmer* (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte
luottamukseni takaisin! Luottamukseni *sinuun*, Rebekka! Luottamukseni
rakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon!
*Rebekka*. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia.
*Rosmer*. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä
autiota, -- tätä kauheata tyhjyyttä, -- tätä -- tätä --.
*Rebekka*. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää
seisomaan.) Ah, kuuletko?
(Ovi aukenee. *Ulrik Brendel* tulee sisään, hänellä on kiillotettu paita
päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden varret ovat vedetyt
housujen päälle, muuten samassa puvussa kuin edellisellä kerrallakin,
näyttää ränsistyneeltä.)
*Rosmer*. Tekö siellä olette, herra Brendel.
*Brendel*. Johannes poikani, -- minä sanon sinulle hyvästi.
*Rosmer*. Minne aijotte näin myöhään?
*Brendel*. Alas mäkeä.
*Rosmer*. Kuinka?
*Brendel*. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata
sitä suurta olemattomuutta.
*Rosmer*. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on?
*Brendel*. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin.
Kun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, -- silloin seisoin edessäsi
äveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani.
*Rosmer*. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä --
*Brendel*. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä
hävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla.
*Rosmer*. Jos *minä* voin auttaa teitä jollain --
*Brendel*. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö
sinulta pieni laina minulle?
*Rosmer*. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti.
*Brendel*. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari!
*Rosmer*. Mitä te sanotte!
*Brendel*. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt
minä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä.
*Rebekka*. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne?
*Brendel*. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti
asetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että
olenkin konkurssitilassa.
*Rebekka*. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne?
*Brendel*. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu
lukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, -- kun kimmahutin kannen auki,
tuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan
hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin.
*Rosmer*. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma?
*Brendel*. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle
siitä täyden vakuuden.
*Rosmer*. Presidentti?
*Brendel*. No, niin, -- hänen ylhäisyytensä sitte. Ganz nach Belieben.
*Rosmer*. Niin, mutta ketä te tarkoitatte?
*Brendel*. Peder Mortensgårdia tietysti.
*Rosmer*. Mitä!
*Brendel* (salaperäisesti.) Hys, hys! Peder Mortensgård on tulevaisuuden
päällikkö ja herra. Milloinkaan en ole vielä seisonut mahtavamman miehen
silmien edessä. Peder Mortensgårdilla on kaikkivaltaisuuden kyky. Hän
voi tehdä kaikki mitä tahtoo.
*Rosmer*. Oo, elkää uskoko sitä.
*Brendel*. Voi kun voikin, poikani. Peder Mortensgård ei koskaan tahdo
enempää kuin voi. Peder Mortensgård kykenee elämää elämätänsä ilman
ihanteita ja siinä, näetkös, -- näetkös siinä juuri on voiton suuri
salaisuus. Se on kaiken viisauden summa. Sanottu!
*Rosmer*. (puoliääneen.) Nyt huomaan, että menette täältä köyhempänä
kuin tulitte.
*Brendel*. Bien! Ota siis esimerkkiä vanhasta opettajastasi. Pyhi pois
kaikki, mitä hän täällä päähäsi penäsi. Elä rakenna huonettasi
juoksevalle hiekalle. Ja katso eteesi ja koittele, -- ja koettele ennen
kuin rakennat tälle viehättävälle olennolle, joka täällä sulostuttaa
elämätäsi.
*Rebekka*. Minuako tarkoitatte?
*Brendel*. Niin, hurmaava merenneito.
*Rebekka*. Miksei minulle voisi rakentaa?
*Brendel* (astuu askeleen lähemmäksi.) Minulle on kerrottu, että
entisellä oppilaallani on elämän tehtävä vietävä voittoon.
*Rebekka*. No niin --?
*Brendel*. Hän voittaa varmaan. Mutta -- huomatkaa, -- yhdellä
välttämättömällä ehdolla.
*Rebekka*. Millä ehdolla?
*Brendel* (tarttuu häntä kohteliaasti ranteesen). Että se nainen, joka
häntä rakastaa, menee iloisena keittiöön ja lyö poikki hienon
ruusunpunaisen pikkusormensa, -- tästä, -- tästä, keskinivelen kohdalta.
Toiseksi, että mainittu rakastettava nainen -- myöskin iloisesti --
leikkaa pois verrattoman siron vasemman korvansa. (Päästää hänen kätensä
ja kääntyy Rosmeriin.) Hyvästi, voittava Johannekseni!
*Rosmer*. Lähdettekö nyt yön pimeyteen?
*Rosmer*. Yön pimeys on paras. Rauha olkoon teille. (Menee. Hetken
äänettömyys huoneessa.)
*Rebekka* (hengittää raskaasti). Ooh, kuinka täällä on tukalaa ja
raskasta! (menee akkunan luo, avaa sen ja jää sen eteen seisomaan.)
*Rosmer* (istuu uunin luona olevaan nojatuoliin). Se lienee sittekin
parasta, Rebekka. Minä huomaan sen. Sinun on matkustaminen.
*Rebekka*. Niin, minä en tiedä muuta keinoa.
*Rosmer*. Käyttäkäämme siis hyväksemme viimeistä hetkeä. Tule tänne ja
istu tuohon viereeni.
*Rebekka* (menee ja istuu sohvaan). Mitä tahdot, Rosmer?
*Rosmer*. Ensiksi sanon sinulle sen, ett'ei sinun tarvitse huolehtia
tulevaisuudestasi.
*Rebekka* (hymyilee). Hm. *Minun* tulevaisuuteni.
*Rosmer*. Minä olen sovittanut asiat kaikkien mahdollisuuksien varalle.
Jo aikoja sitte. Mitä tahansa tapahtuisikin, niin on sinusta pidetty
huolta.
*Rebekka*. Sekin vielä, rakas Rosmer.
*Rosmer*. Olisihan sinun pitänyt arvatakin se.
*Rebekka*. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia
asioita.
*Rosmer*. Niin, niin, -- sinä arvelit kai, ett'ei meidän välimme koskaan
voisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli.
*Rebekka*. Niin, niin luulin.
*Rosmer*. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin --.
*Rebekka*. O, Rosmer -- sinä elät kauvemmin kuin minä.
*Rosmer*. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille
tehdä, mitä tahdon.
*Rebekka*. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele --.
*Rosmer*. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon,
surkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon --. Ja nyt
olen paennut, jättänyt kaikki, -- ennen -- kuin taistelu oli edes oikein
alkanutkaan.
*Rebekka*. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, -- niin saat
nähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, -- tuhansien mielet.
Koeta vaan!
*Rosmer*. Voi, Rebekka -- minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni.
*Rebekka*. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. *Yhden*
ihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni.
*Rosmer*. Niin, -- kun voisin uskoa sanojasi.
*Rebekka* (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, -- etkö tiedä mitään,
-- etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä?
*Rosmer* (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä
tutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää!
*Rebekka*. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka
tukahuttaisi epäluulosi? *Minä* en tiedä ainoatakaan.
*Rosmer*. Paras sinulle ett'et tiedä. Paras meille kummallekkin.
*Rebekka*. Ei, ei ei, -- tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä
voin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot
sen.
*Rosmer* (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No,
olkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on
jalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut?
Koettelemmeko tulostasi? Mitä?
*Rebekka*. Siihen olen valmis.
*Rosmer*. Koska tahansa?
*Rebekka*. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi.
*Rosmer*. Näytä minulle sitte Rebekka, -- uskallatko, -- minun tähteni,
-- vielä tänä iltana --. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei!
*Rebekka*. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä.
*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta, -- onko sinulla lujuutta, --
iloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, -- minun tähteni, nyt tänä
yönä, -- iloisesti, -- mennä samaa tietä kuin Beate meni?
*Rebekka* (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä).
Rosmer --!
*Rosmer*. Niin, -- se kysymys ei jätä minua rauhaan -- sinun
lähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo -- mielestäni
näen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä
sulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta
kohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan -- mitä hän uskalsi.
*Rebekka*. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto?
Mitä sitte?
*Rosmer*. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai
saada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan
ihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen.
*Rebekka*. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo
maltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi.
*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa -- siihen, Rebekka?
*Rebekka*. Sen saat nähdä huomenna, -- tai myöhemmin, jahka saavat minut
ylös.
*Rosmer* (tarttuu otsaansa). Siinä on kammottava viehätys --!
*Rebekka*. Sillä minä en tahtoisi jäädä veteen. En kauvemmaksi aikaa
kuin välttämättömästi tarvitsee. Pidettäköön huoli siitä, että ruumiini
löydetään.
*Rosmer* (hypähtää ylös). Mutta tämähän -- tämähän on hulluutta.
Matkusta, -- tai jää! Minä uskon sinua tälläkin kertaa pelkän sanasi
nojalla.
*Rebekka*. Puhetapoja, Rosmer. Pois nyt heikkous ja arkaileminen! Kuinka
sinä tämän jälkeen voisit uskoa minua pelkkien sanojen nojalla?
*Rosmer*. Mutta minä en tahdo nähdä sinun tappiotasi, Rebekka.
*Rebekka*. Siitä ei tule tappiota.
*Rosmer*. Tulee kyllä. Ei sinulla ole koskaan lujuutta mennä Beaten
tietä.
*Rebekka*. Etkö luule olevan?
*Rosmer*. En koskaan. Sinä et ole Beaten tapainen. Sinä et ole
tuskaantuneen näkökannan alainen.
*Rebekka*. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. -- Nyt
minun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut.
*Rosmer* (katsoo häneen kiinteästi). Onko *se* nyt kantasi!
*Rebekka*. On.
*Rosmer*. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen.
Ei ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta.
*Rebekka* (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä
sekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa.
*Rosmer*. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista.
*Rebekka*. On kyllä. Mutta minä -- minä olisin tästä lähin aivan kuin
vesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä
riennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan
ehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa
minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer.
*Rosmer*. Jos sinä menet -- tulen minä kanssasi.
*Rebekka*. (hymyilee melkein huomaamattomasti, katsoo häneen ja sanoo).
Niin, tule -- tule todistajaksi --
*Rosmer*. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon.
*Rebekka*. Sululle asti, niin. Sen päälle sinä et koskaan rohkene astua.
*Rosmer*. Oletko huomannut sen?
*Rebekka* (raskaasti ja murtuneella äänellä). Olen. -- Se juuri teki
minun rakkauteni toivottomaksi.
*Rosmer*. Rebekka, -- nyt lasken käteni pääsi päälle. (tekee niin.) Ja
otan sinut oikeana vaimonani aviopuolisokseni.
*Rebekka* (tarttuu hänen käsiinsä ja kumartaa päänsä hänen rinnoilleen).
Kiitos, Rosmer. (päästää hänet.) Ja nyt menen minä -- iloisena.
*Rosmer*. Miehen ja vaimon tulee seurata toisiansa.
*Rebekka*. Sululle asti vaan, Rosmer.
*Rosmer*. Sen päälle myöskin. Niin pitkälle kuin sinäkin menet -- tulen
sinun kanssasi. Sillä nyt minä uskallan.
*Rebekka*. Tiedätkö ihan varmaan, että se tie on sinulle paras?
*Rosmer*. Minä tiedän, että se on ainoa.
*Rebekka*. Mutta jos erehdyt? Jos tämä onkin vaan hairahdus? Joku
Rosmersholman valkeista hevosista.
*Rosmer*. Voi olla. Sillä niistä me emme pääse tässä talossa.
*Rebekka*. Jää siis, Rosmer!
*Rosmer*. Miehen tulee seurata vaimoansa, samoin kuin vaimon miestään.
*Rebekka*. Niin, sano minulle *se* ensin. Seuraatko sinä minua? Tai
minäkö seuraan sinua?
*Rosmer*. Sitä emme koskaan saa harkituksi.
*Rebekka*. Minä tahtoisin sentään mielelläni tietää sen.
*Rosmer*. Me seuraamme toinen toistamme. Minä sinua ja sinä minua.
*Rebekka*. Niin minäkin melkein luulen.
*Rosmer*. Sillä nyt me kaksi olemme *yksi*.
*Rebekka*. Niin. Nyt me olemme yksi. Tule! Niin menemme iloisina.
(menevät käsi kädessä eteisen kautta ja kääntyvät vasemmalle. Ovi jää
auki.)
(Huone on hetken tyhjä. *Matami Helseth* raottaa oikeanpuolista ovea.)
*Matami Helseth*. Neiti, -- vaunut ovat -- (katsoo ympärilleen.) Ei
ketään? Yhdessä ulkona tähän aikaan? No, entä -- sen minä sanon --! Hm!
(menee eteiseen, katselee ympärilleen, tulee takaisin jälleen.) Ei
penkilläkään. Ei nyt, ei, (menee akkunan luoja katsoo ulos). 'sus
siunaa! Tuo Valkonen *tuolla* --! Siellähän ne, toden totta, seisovat
kumpikin sululla! Varjelkoon, niitä syntisiä ihmisparkoja! Eivätkös
seiso ihan sylitysten! (huutaa kovaa.) Ooh -- kaiteen yli -- kumpikin!
-- Koskeen. Apua! Apua! (vapisee polvistaan, pitelee tuolista kiinni ja
saa tuskin sanotuksi:) Ei. Apu on turha. -- Rouva vainaa vei ne.