(Arkihuone Rosmersholmassa; avara vanhan-aikuinen ja hauska. Alhaalla
oikealla puolen tuoreilla koivun-oksilla ja metsäkukilla koristettu
muuri. Ylempänä ovi. Perällä kaksois-ovet eteiseen. Vasemmalla seinällä
akkuna, sen edessä kasvia ja kukkia. Muurin luona pöytä, sen ympärillä
nojatuolia ja sohva. Seinällä riippuu pappien, upseerien ja
juhlapukuisten virkamiesten kuvia, toiset vanhoja toiset uudempia.
Akkuna on auki. Samoin eteisen-ovi ja ulko-ovi. Ovesta näkyy suuria,
vanhoja puita kartanoon vievissä puistokäytävissä. Kesä-ilta. Aurinko on
laskenut.)
(*Rebekka West* istuu akkunan vieressä nojatuolissa ja virkkaa suurta
valkeata, melkein valmista villahuivia. Tuontuostakin hän katsahtaa ulos
kasvien välistä. Vähän ajan perästä tulee *matami Helseth* oikealta.)
*Matami Helseth*. Parasta kait on, että vähitellen alan panna illallista
pöytään, neiti?
*Rebekka West*. Niin, tehkää se. Luultavasti pastori pian palaakin.
*Matami Helseth*. Eikö siinä käy kova viima, neiti, missä istutte?
*Rebekka*. Käy vähän. Ehkä panette ovet kiinni.
(*Matami Helseth* sulkee eteisen oven, menee sitten akkunan luo.)
*Matami Helseth* (aikoo panna akkunan kiinni, katsoo ulos). Eikös tuo
ole pastori, joka tuolla kävelee?
*Rebekka* (pikaisesti). Missä? (nousee.) On, hän se on. (Akkunan
takana.) Menkää syrjään. Hän ei saa huomata meitä.
*Matami Helseth* (keskellä lattiaa). Ei, mutta neiti -- hän lähtee taas
myllytietä.
*Rebekka*. Myllytietä hän toissa päivänäkin kulki. (Kurkistaa
akkunaverhon ja pielen välistä.) Nyt saamme nähdä --
*Matami Helseth*. Uskaltaako hän mennä sulun yli?
*Rebekka*. Niin, sitä tahtoisin nähdä. (vähän ajan kuluttua.) Ei. Hän
palaa takaisin. Menee tänäänkin ylempää, (menee akkunan luota.) Pitkän
kierroksen.
*Matami Helseth*. Herranen aika, niin. Mahtaa pastorista tuntua
vaikealta kulkea tuon sulun yli. Siellä missä sellaista on tapahtunut --
*Rebekka* (panee työnsä kokoon). Täällä ei hevin unohdeta kuolleita,
täällä Rosmersholmassa.
*Matami Helseth*. Minä nyt puolestani luulen niin, neiti, että kuolleet
eivät unohda Rosmersholmassa.
*Rebekka* (katsoo häneen). Kuolleet?
*Matami Helseth*. Niin, melkein voi sanoa, ett'eivät ne voi
täydellisesti erota jälkeenjääneistä.
*Rebekka*. Kuinka niin luulette?
*Matami Helseth*. No, eihän se valkea hevonen muuten täällä kävisi,
tiedän mä.
*Rebekka*. Niin, mitenkä sen valkean, hevosen, laita oikein on, matami?
*Matami Helseth*. Oh, siitä ei kannata puhua. Ettehän te semmoisia
uskokkaan.
*Rebekka*. Uskotteko te sitten semmoisia?
*Matami Helseth* (menee ja sulkee akkunan). Tässä minä nyt rupean teidän
narriksenne. (katsoo ulos.) Ei -- mutta johan se pastori taas on tuolla
myllytiellä --!
*Rebekka* (katsoo ulos). Tuo mieskö tuolla? (menee akkunan luo.) Sehän
on rehtori.
*Matami Helseth*. Niin oikein, rehtori se onkin.
*Rebekka*. No, sepä hauskaa! Saattepa nähdä, hän on tulossa meille.
*Matami Helseth*. Hän menee ihka suoraan sulun yli, hän. Ja kuitenkin
oli vainaja hänen sisarensa. -- No, minä lähden sitte laittamaan
illallista, neiti. (Menee oikealle.)
(Rebekka seisoo hetkisen akkunan luona; tervehtii sitte hymyilee ja
nyökkää.)
(Alkaa hämärtää.)
*Rebekka* (menee oikealle ovelle ja puhuu ovesta huoneesen). Hyvä matami
Helseth, ehkä hankitte jotain erikoisherkkua pöytään. Itse kyllä
tiedätte, mikä rehtorista on parasta.
*Matami Helseth* (huoneesta). Kyllä niin, neiti. Sen minä teen.
*Rebekka* (avaa oven eteiseen). No, vihdoinkin --! Sydämmellisesti
tervetullut, rakas rehtori!
*Rehtori Kroll* (eteisessä, laskien kepin kädestään). Kiitos. En siis
tule häiritsemään?
*Rebekka*. Tekö? Hyi, hävetkää toki --!
*Kroll* (tulee sisään). Aina yhtä herttainen. (katsoo ympärilleen.) Onko
Rosmer ylhäällä huoneessaan?
*Rebekka*. Ei, ulkona kävelemässä. Hän on viipynyt tavallista kauvemmin.
Mutta kyllä kait hän tuossa paikassa tulee. (näyttää sohvaa.) Olkaa hyvä
ja istukaa niin kauvaksi.
*Kroll* (laskee hatun kädestään). Kiitoksia paljon, (istuu ja katselee
ympärilleen.) Kas, kuinka somaksi te olette saanut tämän vanhan suojan.
Kukkia joka sopessa.
*Rebekka*. Rosmer pitää niin mielellään raittiita, eläviä kasvia
läheisyydessään.
*Kroll*Matami Helseth* Pidätte kait tekin, luulen minä.
*Rebekka*. Niin teen. Minusta ne huumaavat niin suloisesti. Ennen olemme
saaneet kaivata sitä huvia.
*Kroll* (nyökäyttää raskaasti päätään). Beate-raukka ei kärsinyt niiden
tuoksua.
*Rebekka*. Eikä niiden väriäkään. Hän meni ihan puolipyörryksiin --
*Kroll*. Sen kyllä muistan. (keveämmällä äänellä.) No, kuinka täällä
voidaan?
*Rebekka*. Kiitos, kaikki täällä kulkee tasaista, totuttua uraansa.
Toinen päivä toisensa tapaan. -- Entä teillä? Vaimonne --?
*Kroll*. Oi, hyvä neiti West, jättäkäämme minun asiani. Perhe-elämässä
sattuu aina pieniä selkkauksia, etenkin tällaisina aikoina.
*Rebekka* (vähän ajan kuluttua, istuu nojatuoliin sohvan luona). Minkä
tähden ette ole kertaakaan käynyt meitä tervehtimässä kesäloman aikana?
*Kroll*. No, ei nyt aina pidä olla ihmisten kimpussa --
*Rebekka*. Tietäisitte vaan kuinka me olemme kaivanneet teitä --
*Kroll*. -- ja olenhan sitä paitsi ollut matkoilla --
*Rebekka*. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte kansankokouksissa
maaseuduilla?
*Kroll* (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko
ajatellut, että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen
yllyttäjä? Häh?
*Rebekka* (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori
Kroll.
*Kroll*. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast'edes siitä tulee
täyttä totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä?
*Rebekka*. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että -- --
*Kroll*. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin
tulee.
*Rebekka*. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani.
Tuntea -- -- --
*Kroll*. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi
vaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä
kansalais-kiistassa -- voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä
raivoaa. -- Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo «kansan» miehet
ovat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he
ovat luulleet saavansa käyttää.
*Rebekka*. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen sattuvasti.
*Kroll*. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut
vettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse
paljasta selkäänsä -- -- Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin
ikäviin, ärsyttäviin asioihin tänä iltana.
*Rebekka*. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori.
*Kroll*. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä
Rosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka -- --
*Rebekka*. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä
täällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu
tuntuu myös -- tietysti. Mutta muuten --
*Kroll*. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan.
*Rebekka*. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen
nyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin.
*Kroll*. Niin te. Kuka sitten.
*Rebekka*. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin olla
hänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, -- niin kai minä täällä sitte
pysyn, luullakseni.
*Kroll* (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, -- tuossa on
jotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla
sen muiden hyväksi.
*Rebekka*. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt?
*Kroll*. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä
kasvatus-isäänne --
*Rebekka*. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa.
Ne kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, -- niin
olihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen kärsimisensä
loppuivat.
*Kroll*. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin
vaikeammilta?
*Rebekka*. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin
Beatesta --. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja
sääliväistä kohtelua.
*Kroll*. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä
suopeudella.
*Rebekka* (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te
sanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett'en ollenkaan epäile
sanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä.
*Kroll*. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte?
*Rebekka*. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi
vähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja
vallitsevan täällä Rosmersholmassa.
*Kroll*. Ei, mitä kummaa te --!
*Rebekka*. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.)
Kiitos, rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä.
*Kroll*. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne?
*Rebekka*. Minä rupesin vähän pelkäämään, kun te tulitte niin harvoin
tänne, luoksemme.
*Kroll*. Nytpä olette kelpo lailla erehtynyt, neiti West. Ja sitä paitsi
-- eihän täällä oikeastaan ole tapahtunut mitään muutosta. Tehän täällä
silloinkin -- Beate-raukan viimeisinä onnettomina elinvuosina piditte
huolen kaikesta -- te yksin-omaan.
*Rebekka*. Oikeimmin minä silloin hoidin jonkinlaista sijaishallitusta
emännän nimessä.
*Kroll*. Samahan tuo lie --. Tiedättekö mitä, neiti West, -- minä
puolestani en suinkaan pahastuisi, jos te --. Mutta ehk'ei ole
soveliasta puhua sellaista.
*Rebekka*. Mitä niin, tarkoitatte?
*Kroll*. Jos voisi käydä niin, että te täyttäisitte tuon tyhjän paikan
--
*Rebekka*. Minulla on se paikka, jonka tahdon, herra rehtori.
*Kroll*. Niin kyllä töiden puolesta, mutta ei --
*Rebekka* (keskeyttää hänet, vakavasti). Hävetkäähän toki rehtori Kroll.
Kuinka voitte laskea leikkiä sellaisista asioista?
*Kroll*. No niin, Johannes Rosmer näyttää tosin saaneen kyllänsä
avioliitosta. Mutta kuitenkin --
*Rebekka*. Tiedättekö -- minun täytyy melkein nauraa teille.
*Kroll*. Kuitenkin --. Sanokaappa minulle, neiti West --. Jos on lupa
kysyä --. Kuinka vanha te oikeastaan olette?
*Rebekka*. Häpeä tunnustaa, mutta minä olen tosiaan jo täyttänyt
yhdeksänkolmatta, herra rehtori. Minä käyn nyt kolmatta kymmentä.
*Rebekka* Niin -- niin. Ja Rosmer -- kuinka vanha hän on? Annas olla.
Hän on minua viittä vuotta nuorempi. No, hän on siis ainakin
kolmenviidettä. Minusta se sopisi hyvin.
*Rebekka* (nousten). Niin, niin, niin. Se sopisi mainiosti. -- Juotteko
teetä kanssamme tän'iltana.
*Kroll*. Kiitos, juon kyllä. Olen aikonut viipyä täällä. Minun täytyy,
näet, keskustella Rosmerin kanssa eräästä asiasta. Ja sitte, neiti West,
-- ett'ette taas rupee päättömiä pelkäämään, pistäyn minä täällä tuon
tuostakin, -- niin kuin ennen muinoin.
*Rebekka*. Niin juuri, tehkää se. (pudistaa hänen käsiään.) Kiitos,
kiitos. Te olette sentään oikein hyvä.
*Kroll* (mutisee). Vai niin? Samaa en juuri saa kuulla kotona.
(*Johannes Rosmer* tulee oikeanpuolisesta ovesta.)
*Rebekka*. Herra Rosmer, -- näettekö kuka täällä istuu?
*Johannes Rosmer*. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo.
(Rehtori Kroll on noussut.)
*Rosmer* (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut
taloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo
häntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että
välimme taas kerran oli tuleva entiselleen.
*Kroll*. Mutta, hyvä ihminen, -- oletko sinäkin hautonut sitä mieletöntä
luuloa, että jotain on tullut väliimme!
*Rebekka* (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; -- kuinka hauskaa, että se oli
vaan harhaluulo.
*Rosmer*. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä sitten
vetäydyit kokonaan pois meistä?
*Kroll* (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett'en tahtonut elävällä
itselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista -- ja
hänestä, -- jonka päivät päättyivät myllykoskessa.
*Rosmer*. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin
hienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa.
-- Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan
kiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme vielä
ikään kuin taloon kuuluva.
*Kroll*. Niinkö todellakin?
*Rebekka* (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu.
*Rosmer*. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin paljo
hänestä. Ja sekä Rebek -- -- sekä neiti West että minä tiedämme, että
tunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan, hyväkseen.
Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. -- Siksi minusta tuntuu
vaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea.
*Kroll*. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast'edes tulen joka päivä
luoksenne.
*Rebekka* (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne.
*Rosmer* (vähän empien). Kuule, Kroll, -- minä olisin hartaasti suonut,
ett'ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut
aivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme ajan.
Aina ylioppilasvuosistani alkaen.
*Kroll*. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko
nyt ehkä jotain erityistä --?
*Rosmer*. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella
kanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti.
*Rebekka*. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua
hyvältä -- vanhojen ystävien kesken --
*Kroll*. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle
kerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi,
niin kuin kyllä tiedät.
*Rosmer*. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi?
*Kroll*. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se
olikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. -- Nyt, kun
radikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, -- nyt on kiire
tarpeen --. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa
liittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä!
*Rebekka* (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian myöhäistä?
*Kroll*. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla
asteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä
ainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat
vihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut
kouluunkin.
*Rosmer*. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi?
*Kroll*. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen sanot!
Minä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, -- se on, muutamat
pojista -- yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet salaista
yhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä.
*Rebekka*. «Välkyttäjää» --!
*Kroll*. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville
virkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan
lahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän
vehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat pysyneet
erillään.
*Rebekka*. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori?
*Kroll*. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin ehkäistävän ja
vastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, -- olin melkein
sentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa ympärilleen.)
Eihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa?
*Rebekka*. Ei, ei kukaan.
*Kroll*. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun
oman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet minulta
perhe-elämän levon.
*Rosmer* (nousten). Mitä sanot? Omaan kotiisi --?
*Rebekka* (menee rehtorin luo). Mutta hyvä ystävä, mitä sitte on
tapahtunut?
*Kroll*. Voitteko ajatella, että minun omat lapseni --. Suoraan sanoen,
-- Laurits on tuon kouluvehkeilyksen esimies. Ja Hilda on ommellut
punaisen kotelon «Välkyttäjän» kätköpaikaksi.
*Rosmer*. Sitä en olisi koskaan unissanikaan osannut ajatella, -- että
sinun luonasi, -- omassa kodissasi --
*Kroll*. Et niin, kuka sellaista voisi uneksiakkaan? Minun kodissani,
jossa aina on vallinnut kuuliaisuus ja järjestys, -- jossa vaan yksi
ainoa yhteinen tahto on määrrännyt --
*Rebekka*. Mitä vaimonne tästä arvelee?
*Kroll*. Niin, nähkääs, se nyt on kaikista uskomattominta. Hän, joka
aina -- sekä suurissa että pienissä -- ollut samaa mieltä kuin minäkin,
aina hyväksynyt kaikki minun tuumani hän on tosiaan melkein lasten
puolella monessa asiassa. Ja sitte hän syyttää minua siitä, mitä on
tapahtunut. Sanoo, että minä vaikutan masentavaisesti nuorisoon. Aivan
kuin se ei olisi välttämätöintä --. No niin, nyt on erimielisyys
vallallaan kodissani. Mutta minä tietysti puhun siitä niin vähän kuin
mahdollista. Parastahan on vaikenemalla tukehuttaa sellaiset asiat,
(menee lattian poikki.) Oho -- ja jaa -- niin niin. (seisoo kädet seljan
takana akkunan edessä ja katselee ulos.)
*Rebekka* (on lähestynyt Rosmeria ja sanoo hiljaa, pontevasti ja
rehtorin huomaamatta). Puhu nyt!
*Rosmer* (samoin). Ei tänä iltana.
*Rebekka* (kuin ennen). Juuri nyt. (menee lampun luo ja korjaa sitä.)
*Kroll* (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka
ajanhenki on heittänyt varjonsa sekä kotielämääni että virkatoimeeni.
Enkö sitten vastustaisi tuota, turmiollista, kumoavaa, raastavaa
ajanhenkeä joka aseella, minkä käsiini saan? Niin, niin, sen minä kyllä
teen. Sekä kynälläni että kielelläni.
*Rosmer*. Toivotko sitte sillä tavalla saavasi jotain toimeen?
*Kroll*. Minä tahdon ainakin suorittaa asevelvollisuuteni kansalaisena.
Ja minusta on jokaisen isänmaan-ystävän, jokaisen tosihyvää harrastavan
miehen velvollisuus tehdä samoin. Näetkös -- siksi oikeimmin olen
tullutkin tän' iltana luoksesi.
*Rosmer*. Hyvä ystävä, mitä sinä tarkoitat --? Mitä minun pitää --?
*Kroll*. Sinun pitää auttaa vanhoja ystäviäsi. Tehdä samoin kuin me
muutkin. Käydä käsiksi asioihin niin hyvin kuin voit.
*Rebekka*. Mutta, rehtori Kroll, tunnette te herra Rosmerin
vastahakoisuuden tuollaisissa asioissa.
*Kroll*. Se vastahakoisuus hänen täytyy voittaa nyt. -- Sinä et seuraa
kylliksi ajan kysymyksiä, Rosmer. Täällä vaan homehdut historiallisten
kokoelmiesi keskellä. Hyvänen aika -- olkoot arvossaan sukutaulut ja
muut muistiinpanot. Mutta aikamme ei sovellu sellaisille toimille --
paha kyllä. Sinä et voi ajatella, millä kannalla asiat ovat joka
puolella maatamme. Melkein joka ainoa käsite on mullistettu
ylös-alaisin. Urostöitä tarvitaan, ennen kun kaikki hairahdukset saadaan
taas pois raivatuiksi.
*Rosmer*. Samaa minäkin luulen. Mutta sellainen työ ei ollenkaan onnistu
minulta.
*Rebekka*. Ja muuten minä luulen, että herra Rosmer on ruvennut
katselemaan elämän oloja enemmän avosilmin kuin ennen.
*Kroll* (säpsähtäen). Enemmän avosilmin?
*Rebekka*. Niin, noin vapaammin sitte. Ilman ennakkoluuloja.
*Kroll*. Mitä tämä tarkoittaa? Rosmer, -- ethän sinä toki ole niin
heikko, että hurmaannut tuollaisesta satunnaisuudesta, että laumojen
villitsijät ovat saaneet yhden väliaikaisen voiton?
*Rosmer*. Hyvä ystävä, tiedäthän sinä kuinka vähän minä käsitän
politiikkia Mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin olisivat ihmiset
viime vuosilla saaneet vähän enemmän itsenäisyyttä ajatustapaansa.
*Kroll*. No -- ja sitä sinä ilman muita mutkia pidät hyvänä! -- Muuten
olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Tiedusteleppas vaan, mitkä
mielipiteet radikaaleissa vallitsevat, sekä täällä pitäjällä että siellä
kaupungissa. Et löydä rahtuakaan muuta kuin samaa viisautta, jota
«Wälkyttäjä» saarnaa.
*Rebekka*. Niin kyllä, Mortensgård vaikuttaa paljon moneen näillä
seuduin.
*Kroll*. Niin, sanokaas muuta! Mies, jolla on niin tahrainen entisyys.
Sellainen ihminen, epäsiveellisen elämän tähden erotettiin
opettajatoimestaan --! Sellainen tässä kansanjohtajaksi! Ja se käy
laatuun! Käy kun käykin! Nyt hän aikoo laventaa lehteään, kuulin. Sain
varmalta taholta tietää, että hän hakee taitavaa apulaista.
*Rebekka*. Se minua kummastuttaa, että te ja teidän ystävänne ette tee
mitään häntä vastaan.
*Kroll*. Niinpä me nyt juuri aijomme tehdä. Tänään olemme ostaneet
«Isänmaan». Raha-asioissa ei tullut mitään vaikeuksia. Mutta -- (kääntyy
Rosmeriin.) Niin, nyt tulemme asiaan. Johdossa, -- sen lehden johdossa,
siinä se pulma on, näetkös. -- Sanoppa, Rosmer -- etkö sinä hyvän asian
vuoksi tunne itsessäsi halua siihen?
*Rosmer* (melkein säikähtyneenä). Minä!
*Rebekka*. Ei, mutta kuinka tuo on juolahtanut mieleennekään!
*Kroll*. Että sinä kammoat kansankokouksia, ja pelkäät joutuvasi
tauluksi niille sukkeluuksille joita *niissä* satelee, -- se on hyvinkin
luonnollista. Mutta sanomalehtimiehen enemmän yksityinen toimi tai
oikeammin sanoen --
*Rosmer*. Ei, ei, rakas ystävä, elä pyydä sitä minulta.
*Kroll*. Itse minä niin kovin mielelläni koettaisin voimiani silläkin
alalla. Mutta minulle se on ihan mahdotonta. Minulla on jo ennaltaan
niin viljalta työtä. -- Sinä sitä vastoin, jota ei enää mikään
virkavelvollisuus paina --. Me muut auttaisimme sinua tietysti kaikin
voimin.
*Rosmer*. Minä en voi, Kroll. Minä en kelpaa siihen.
*Kroll*. Et kelpaa? Samaa sanoit, kun isäsi hankki sinulle virkasi --
*Rosmer*. Minä olin oikeassa. Siksi sen jätinkin.
*Kroll*. Nooh, jos sinusta vaan tulee yhtä hyvä sanomalehdentoimittaja,
kuin olit pappi, niin me olemme hyvin tyytyväiset.
*Rosmer*. Rakas. Kroll; -- nyt sanon sinulle kerrassaan, -- minä en
siksi rupea.
*Kroll*. No, sitte lainaat meille ainakin nimesi.
*Rosmer*. Nimeni?
*Kroll*. Niin, jo nimikin, Johannes Rosmer, on voitoksi lehdelle.
Pidetäänhän meitä muita jyrkkinä puoluemiehinä. Minua kuulutaan sen
lisäksi kuvattavan oikein hurjaksi kiihkoilijaksi. Siksi emme voi
toivoa, että lehti meidän nimessämme voittaa suurta suosiota villityissä
ihmislaumoissa. Sinä sitä vastoin -- sinä olet aina pysynyt poissa
kahakoista. Kaikki täällä ympäristössä tuntevat sinun ja kunnioittavat
sinun suoraa luonnettasi, -- sinun hienoa ajatustapaasi -- sinun
moitteetonta rehellisyyttäsi. Ja sitte se arvo ja mahti, jolla entinen
papillinen virkasi sinua ympäröi. Entä sitte vielä sukunimesi kaiku!
*Rosmer*. No, sukunimeni --.
*Kroll* (näyttää kuvia seinillä). Rosmersholman Rosmerit, -- pappeja ja
upseereja. Korkea-arvoisia virkamiehiä. Moitteettomia kunnon miehiä
jok'ainoa, -- suku joka pian kaksisataa vuotta on ollut täällä
kihlakunnan ensimmäisenä. (laskee kätensä Rosmerin olalle.) Rosmer, --
oma asemasi ja sukusi perityt muistot velvoittavat sinua puolustamaan
kaikkea, mitä yhteiskuntamme tähän asti on hyväksynyt. (kääntyy.) Vai
mitä *te* sanotte, neiti West.
*Rebekka* (naurahtaa hiljaa). Rakas rehtori, -- minusta tämä on
naurettavaa kuunnella.
*Kroll*. Mitä sanotte? Naurettavaa?
*Rebekka*. Niin, sillä nyt sanon teille ihan suoraan --
*Rosmer* (pikaisesti). Ei, ei, -- toiste! Ei nyt!
*Kroll* (katselee heitä vuoroon kumpaakin). Mutta mitä kummia te, hyvät
ystävät -- (keskeyttää.) Hm!
(Matami Helseth tulee oikeanpuolisesta ovesta).
*Matami Helseth*. Tuolla on muuan mies, tuolla kyökkikäytävässä. Hän
sanoo, että hän tahtoo tulla tervehtimään pastoria.
*Rosmer* (keventynein mielin). Vai niin. No pyytäkää hänen tulemaan
tänne sisään.
*Matami Helseth*. Tänne sisään?
*Rosmer*. Niin juuri.
*Matami Helseth*. Mutta ei hän juuri sellaiselta näytä, että häntä voisi
päästää tänne sisään.
*Rebekka*. Miltä hän sitte näyttää, matami Helseth?
*Matami Helseth*. Ei siinä juuri ole paljon kehumista, neiti.
*Rosmer*. Eikö hän sanonut nimeänsä?
*Matami Helseth*. Sanoi, muistaakseni hän sanoi olevansa Hekman, tai
jotain semmoista.
*Rosmer*. En minä tunne ketään sen nimellistä.
*Matami Helseth*, Ja sitte hän sanoi, että hän on Uldrik kanssa.
*Rosmer* (säpsähtää). Ulrik Hetman! Niinkö?
*Matami Helseth*. Niin, Hetman se olikin.
*Kroll*. Sen nimen olen varmaan kuullut joskus --
*Rebekka*. Sitähän nimeä hän käytti, hän, tuo omituinen --
*Rosmer* (Krollille). Se on Ulrik Brendelin kirjailijanimi.
*Kroll*. Turmiolle joutunut Ulrik Brendel. Aivan oikein.
*Rebekka*. Hän on siis vielä elossa?
*Rosmer*. Luullakseni hän matkusteli ympäri maata jonkun
teaatteriseurueen mukana.
*Kroll*. Viimeksi, kun hänestä kuulin, oli hän kuritushuoneessa.
*Rosmer*. Pyytäkää häntä sisään, matami Helseth.
*Matami Helseth*. Kyllä, kyllä. (menee.)
*Kroll*. Aijotko todellakin suvaita sitä ihmistä huoneessasi?
*Rosmer*. Tiedäthän, että hän jonkun aikaa oli minun opettajani.
*Kroll*. Niin, minä tiedän, että hän täällä mätti sinun pääsi täyteen
kapinallisia mielipiteitä ja että isäsi ajoi hänet pois ratsuraipallaan.
*Rosmer* (vähä katkerasti). Isä oli majori täällä kodissaankin.
*Kroll*. Kiitä sinä häntä siitä vielä haudassaankin, rakas Rosmer. No!
(Matami Helseth avaa oikeanpuolisen oven *Ulrik Brendelille* ja menee
sitte, sulkien oven jälkeensä. Brendel on komea, vähän kuihtunut, mutta
ripeä ja vilkas, tukka ja parta harmaat. Muuten tavallisen maankiertäjän
puvussa. Kulunut takki: huonot jalkineet; paitaa ei näy. Käsissä vanhat,
mustat hansikkaat, pehmeä, likainen hattu kainalossa ja kävelykeppi
kädessä.)
*Ulrik Brendel* (ensin epävarmana, astuu sitte rivakasti rehtorin luo ja
tarjoo hänelle kättä). Hyvää iltaa, Johannes!
*Kroll*. Anteeksi --
*Brendel*. Oletko odottanut taas saavasi nähdä minua? Vieläpä näiden
vihattujen seinien sisäpuolella.
*Kroll*. Anteeksi --. (näyttää.) Tuossa --
*Brendel* (kääntyy). Oikein. Tuossa hän on. Johannes, -- poikani, sinä,
jota olen enin rakastanut --!
*Rosmer* (antaa hänelle kättä). Vanha opettajani.
*Brendel*. Muutamista muistoista huolimatta en tahtonut kulkea
Rosmersholman ohi, pikimältäni käymättä sinua tervehtimässä.
*Rosmer*. Täällä olette nyt sydämmellisesti tervetullut. Olkaa varma
siitä.
*Brendel*. Ah, tämä viehättävä rouva --? (kumartaa.) Rouva rovastinna
luonnollisesti.
*Rosmer*. Neiti West.
*Brendel*. Luultavasti joku hyvin likeinen. Ja tämä tuntematoin --?
Virkaveli, huomatakseni.
*Rosmer*. Rehtori Kroll.
*Brendel*. Kroll? Kroll? Odotappas. Oletteko lukenut filosofiiaa
nuoruutenne päivinä?
*Kroll*. Olen, tietysti.
*Brendel*. No, Donnenvetter, sittehän minä olen tuntenut sinut!
*Kroll*. Anteeksi --
*Brendel*. Etkö sinä ollut --
*Kroll*. Anteeksi --
*Brendel*. -- yksi noista siveyden sankareista, jotka hankkivat minulle
eron keskustelu-yhdistyksestä?
*Kroll*. Voi olla. Mutta minä kiellän kokonaan kaiken lähemmän
tuttavuuden.
*Brendel*. No -- no! Nach Belieben, herra tohtori. Sama tuo minulle on.
Ulrik Brendel pysyy kuitenkin sinä miehenä, mikä on.
*Rebekka*. Olette varmaan matkalla kaupunkiin, herra Brendel?
*Brendel*. Te olette arvannut oikein, rouva pastorska. Toisinaan olen
pakotettu lähtemään kiertomatkalle toimeentulon vuoksi. En minä sitä
mielelläni tee; mutta -- enfin -- täytymyksen pakko --
*Rosmer*. Rakas, herra Brendel, enkö minä saa jollain auttaa teitä? Minä
tarkoitan, jollain tavalla --
*Brendel*. Haa, mikä ehdotus! Tahtoisitko sinä saastuttaa siteen, joka
meitä yhdistää? Ei koskaan, Johannes -- ei koskaan!
*Rosmer*. Mutta mihin te sitte aijotte ryhtyä kaupungissa? Uskokaa
minua, että teidän ei ole niin helppo siellä --
*Brendel*. Jätä se minun huolekseni, poikani. Arpa on heitetty.
Tällaisena, kun nyt seison tässä edessäsi, olen minä lähtenyt pitkälle
matkalle. Pitemmälle kuin kaikki edelliset kiertelyni yhteensä. (rehtori
Krollille.) Uskaltaisinko kysyä herra professorilta -- unter uns --,
onko teidän kunnioitettavassa kaupungissanne mitään jotenkin hyväksi
tunnettua, arvokasta ja tilavaa kokoussalia?
*Kroll*. Tilavin on työväen-yhdistyksen sali.
*Brendel*. Onko herra dosentilla mitään lajiteltua vaikutusvoimaa siinä,
varmaankin hyvin hyödyllisessä, yhdistyksessä?
*Kroll*. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä.
*Rebekka* (Brendelille.) Teidän on kääntyminen Peder Mortensgårdiin.
*Brendel*. Pardon, madame, -- mikä idiootti se on?
*Rosmer*. Minkä tähden häntä juuri idiootiksi luulette?
*Brendel*. Enkö sitä paikalla nimestä kuule, että sen omistaja on
plebeiji?
*Kroll*. Sitä vastausta en olisi odottanut.
*Brendel*. Mutta minä tahdon voittaa luontoni. Muuta keinoa ei ole. --
Kun mies -- minun tavallani -- on elämänsä käännekohdalla --. Se on
päätetty. Minä rupean tekemisiin tuon henkilön kanssa -- koen saada
sopimuksia toimeen --
*Rosmer*. Oletteko te täyttä totta käännekohdalla?
*Brendel*. Eikö minun oma poikani tiedä, että missä Ulrik Brendel on,
siellä on hän aina täyttä totta? -- Niin, niin, nyt minä aijon pukea
päälleni uuden ihmisen. Jättää sen varovan itseenivetäytymisen, jota
tähän asti olen pitänyt parhaana.
*Rosmer*. Kuinka?
*Brendel*. Minä aijon tarttua elämään toimekkaalla kädellä. Nousta
näkyville. Nousta ylös. Myrskyjen mylleröimä päiväntasauksen aika meitä
ympäröi. -- Nyt tahdon laskea roponi vapauden alttarille.
*Kroll*. Vai tahdotte *tekin* --?
*Brendel* (kaikille). Tuntevatko ihmiset täällä tarkemmin minun laajalle
levinneitä kirjoituksiani?
*Kroll*. Ei, minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että --
*Rebekka*. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne.
*Brendel*. Ihana emäntäinen, -- sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan.
Sillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa.
*Rebekka*. Vai niin?
*Brendel*. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia
teoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan -- paitsi minua
itseäni.
*Rebekka*. Kuinka *se* on mahdollista?
*Brendel*. Niitä ei ole vielä kirjoitettu.
*Rosmer*. Mutta hyvä herra Brendel --
*Brendel*. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani
sybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin
yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti
kaksinkertaisesti. Näetkös, -- kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni
-- sulkevat minut helmaansa, -- kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä
tavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville
siivillensä, -- silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin
piirtein, ymmärräthän?
*Rosmer*. Kyllä, kyllä.
*Brendel*. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut
luomisen salaperäistä autuutta, -- noin suurin piirtein, niin kuin jo
sanoin, -- hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, --
kaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, -- täysin käsin. --
Hurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, -- oi,
niin pyörryttävällä ilolla --!
*Kroll*. Hm --.
*Rosmer*. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?
*Brendel*. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt
minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia
ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin.
Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti,
joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne
sittekin, -- uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja
esitelmiä -- ympäri koko maan --!
*Rebekka* (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te
annatte kalliimpanne, mitä teillä on.
*Rosmer*. Ainoanne.
*Rebekka* (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi
samoin? Uskaltaisi tehdä?
*Rosmer* (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?
*Brendel*. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni -- ja
vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin
vielä --. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, --
onko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.
*Kroll*. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.
*Brendel*. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että
tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.
*Kroll*. Anteeksi, -- me emme ota jäseniä viikoksi.
*Brendel*. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole koskaan
tupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla pitentää
viipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy lähteä
kaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti siellä
edes on joku kelpo ravintola.
*Rebekka*. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette?
*Brendel*. Mitä lajia lämmintä, armon rouva?
*Rebekka*. Kupillinen teetä tai --
*Brendel*. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en juuri
mielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii kädellänsä.)
Voikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle päin, mutta palaa
takaisin.) Ah niin, se on totta --. Johannes, -- pastori Rosmer, --
tahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen monivuotisen
ystävyyden tähden?
*Rosmer*. Tahdon niin mielelläni.
*Brendel*. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle -- päiväksi tai pariksi --
silitetty kauluspaita.
*Rosmer*. Eikö sen enempää!
*Brendel*. Niin, näetkös, minä matkustan jalan -- tällä kertaa. Kirstuni
lähetetään perästä päin.
*Rosmer*. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta?
*Brendel*. Kyllä, -- annappas olla -- ehkä sinulla on joku
vanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse.
*Rosmer*. On, on, varmaankin minulla on.
*Brendel*. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita --
*Rosmer*. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää
osotteen, lähetämme tavarat teille.
*Brendel*. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä otan
nuo pikkukapineet mukaani.
*Rosmer*. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani yläkertaan.
*Rebekka*. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami Helseth
pidämme kyllä siitä huolen.
*Brendel*. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva --!
*Rebekka*. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel.
(Menee oikealle.)
*Rosmer* (pidättää Brendeliä). Sanokaa -- eikö ole mitään muuta, jolla
voisin teitä auttaa?
*Brendel*. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala --
kun oikein ajattelen --! Johannes, -- sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa
kruunua käsillä?
*Rosmer*. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi
kymmenen kruunun seteliä.
*Brendel*. No -- niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne
aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain
kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa
herra!
(Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven hänen
mentyään.)
*Kroll*. Armias taivas -- *tuo* siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset
kerran luulivat tulevan jotain suurta.
*Rosmer* (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä
oman päänsä mukaan. Minusta *se* ei ole niinkään vähäpätöistä.
*Kroll*. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa
melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.
*Rosmer*. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.
*Kroll*. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet
niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.
*Rosmer*. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.
*Kroll*. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)
*Rosmer* (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja
hauska olla?
*Kroll*. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla -- ja rauhallista. Niin,
sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt
kotini.
*Rosmer*. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee
kyllä kerran.
*Kroll*. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot
tule entiselleen.
*Rosmer*. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit
niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän
ystävyytemme loppuisi.
*Kroll*. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa.
Kuinka se johtuu mieleesikään?
*Rosmer*. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja
katsantotavan yhtäläisyydelle.
*Kroll*. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin
suurissa peruskysymyksissä.
*Rosmer* (hiljaa). Emme ole. Emme enää.
*Kroll* (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on!
*Rosmer* (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua, Kroll.
*Kroll*. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki suoraan!
*Rosmer*. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma. Ja
siksi olen minä nyt samalla puolella --.
*Kroll*. Millä -- millä puolella olet?
*Rosmer*. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat.
*Kroll*. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet,
sanoit.
*Rosmer*. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda.
*Kroll* (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer
luopunut.
*Rosmer*. Minä olisin ollut niin iloinen -- niin sydämmestäni onnellinen
siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin
tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle
katkeraa surua.
*Kroll*. Rosmer, -- Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen
painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja
turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.
*Rosmer*. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.
*Kroll*. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että
villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on
myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa
meitä.
*Rosmer*. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan
taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää
heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää
ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten --
luodakseni todellista kansallisuutta maahan.
*Kroll*. Vai ei sinusta *meillä* ole kylliksi kansallisuutta! Minä
puolestani arvelen, että me jok'ainoa olemme soljumaisillamme alas
sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.
*Rosmer*. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle
todellisen tehtävän.
*Kroll*. Minkä tehtävän?
*Rosmer*. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.
*Kroll*. Kaikki ihmiset --!
*Rosmer*. Ainakin niin monta kuin mahdollista.
*Kroll*. Millä keinoin?
*Rosmer*. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen.
*Kroll*. Sinä olet uneksija, Rosmer. *Sinäkö* ne valutat? *Sinäkö* ne
puhdistat?
*Rosmer*. En, ystäväni, -- minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen.
Itse heidän täytyy se tehdä.
*Kroll*. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen?
*Rosmer*. Luulen.
*Kroll*. Omin voimin siis?
*Rosmer*. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole.
*Kroll* (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?
*Rosmer*. Minä en ole enää pappi.
*Kroll*. Niin, mutta -- lapsuutesi usko sitte --?
*Rosmer*. Sitä minulla ei enää ole.
*Kroll*. Sinulla ei ole --!
*Rosmer* (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.
*Kroll* (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. -- Niin, niin,
niin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon
palveluksesta?
*Rosmer*. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, -- sain täyden
varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain,
josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, -- silloin
erosin.
*Kroll*. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, -- sinun
ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, -- kuinka
sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!
*Rosmer*. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä
myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta
surua. Ajattelin, että vast'edeskin voin oleskella täällä, niin kuin
tähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja
tunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle
lukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan
maailmaan, joka nyt on auvennut minulle.
*Kroll*. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte
kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?
*Rosmer*. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.
*Kroll*. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, --!
*Rosmer*. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, --
lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, -- kaikkia sinun vihan
puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, -- sinun
ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi --. Oi, Kroll, -- että sinä,
sinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin
velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä.
Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt
julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon
koetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin -- puolestasi -- voisi yhtyä
samaan, Kroll?
*Kroll*. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien
kanssa.
*Rosmer*. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, -- koska
taistelu on välttämätöin.
*Kroll*. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä,
häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.
*Rosmer*. Koskeeko tuo minuakin?
*Kroll*. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.
*Rosmer*. Mutta *onko* tämä sitte rikkomista!
*Kroll*. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka
ennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin.
(*Rebekka West* tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.)
*Rebekka*. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt
voimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori.
*Kroll* (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää
ole mitään tekemistä.
*Rebekka* (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee
lähemmäksi.) Oletteko te puhuneet --?
*Rosmer*. Nyt hän tietää sen.
*Kroll*. Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme sinut
takaisin luoksemme.
*Rosmer*. Sinne en enää koskaan palaa.
*Kroll*. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin.
*Rosmer*. En minä jääkkään ihan yksin. -- Meitä on kaksi täällä
kestämässä yksinäisyyttä.
*Kroll*. Ah --! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat --!
*Rosmer*. Beaten --?
*Kroll* (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, -- se oli ilkeätä --.
Antakaa minulle anteeksi. --
*Rosmer*. Mitä? Mistä?
*Kroll*. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi.
Hyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.)
*Rosmer* (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua.
Huomenna tulen luoksesi.
*Kroll* (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni
yli! (ottaa keppinsä ja lähtee.)
(Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.)
*Rosmer*. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi
uskollista ystävää. Sinä ja minä.
*Rebekka*. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi?
*Rosmer*. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä
sillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä!
*Rebekka*. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän
jälkeen?
*Rosmer*. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä,
nyt kun se on ohi. Näethän, -- minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka. Ole
sinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä!
*Rebekka*. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin.
(Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu hän nousevan
toiseen kerrokseen.)
(Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa. Vähän
ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)
*Rebekka*. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori
ei huoli illallisesta, -- ja rehtori lähti kotiinsa.
*Matami Helseth*. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte vaivasi?
*Rebekka* (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn.
*Matami Helseth*. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy
pilvenhattaraakaan taivaalla.
*Rebekka*. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään, että
nyt pian saamme kuulla moisista kummituksista.
*Matami Helseth*. Jumal' armahda, neiti. Älkää puhuko niin
ajattelemattomia.
*Rebekka*. No, no, no --.
*Matami Helseth* (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on
joku, jonka pian on lähteminen?
*Rebekka*. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä maailmassa
on niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. -- Niin, hyvää
yötä sitte. Nyt menen huoneeseeni.
*Matami Helseth*. Hyvää yötä, neiti.
(Rebekka menee käsitöineen oikealle.)
*Matami Helseth* (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja
mutisee itsekseen:) 'sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin
puhuukaan.