sieraimensa olivat laajentuneet huppeloivan hurmeen hajusta, maassa
makaavien ruumiiden näky tenhosi hänen silmiään. Hän unohti, missä hän
oli ja kuka hän oli, hän kuuli vain ympärillään paukkuvat laukaukset ja
ymmärsi, että tässä tehtiin kuolemaa, että proletariaatin päivä oli
koittanut ja tullut koston hetki veripurppurainen.
Uusi yhteislaukaus. Lisää kaatuneita ja haavoitettuja.
Kunnalliskaarti hajosi. Kiväärimiehet tekivät kokokäännöksen ja
katosivat.
Kansanjoukossa katukäytävällä nähtiin myöskin eräs vanha, valkohapsinen
herra, nuori nainen käsipuolessaan. Se oli parooni Manfelt. Huolimatta
tyttärensä estelyistä hän oli saapunut tänne. Maisteri Pouttu oli
kunnalliskaartilaisten riveissä. Hän ei ollut kuitenkaan haavoittunut.
Parooni Manfelt oli poissa suunniltaan. Hän ei vielä jaksanut käsittää
tätä. Koko tapaus oli hänestä niin järjetön, niin typerä, niin
mielenvikainen, ettei sille ollut vertaa kansojen historiassa.
Taistelivatko nyt Suomen kansalaiset keskenään? Nyt kun kaikki kerran
oli saavutettu? Nyt kun Suomi oli saanut takaisin lainalaisen
vapautensa ja ikivanhan itsenäisyytensä? Miksi nyt juuri panna kaikki
alttiiksi? Miksi nyt juuri sekoittua Venäjän valtakunnan keskinäisiin
kapinakysymyksiin? Eivätkö nuo ihmiset tienneet, että hallituksen
sotajoukot olivat voittaneet ja että kaksipäinen kotkalippu jälleen
liehui Viaporissa? Tahtoivatko he vartavasten valmistaa Venäjän
armeijoille tilaisuuden tunkeutua rautaisena kiilana Suomen vasta
toipuvaan yhteiskuntaruumiiseen?
Äkkiä hänen silmänsä pimenivät. Hänen sydäntään vihlaisi niin, että
hänen täytyi nopeasti painaa sitä kädellään.
Hän näki jotakin kuulumatonta.
Ruumiita hän oli nähnyt ennen, laukauksia hän oli kuullut ennen,
seisonut sodassa hän oli ja katsonut silmiin kuolemaa. Mutta nyt näki
hän jotakin, jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt eikä edes unissaan
voinut uskoa mahdolliseksi.
Hän näki nuoren, pitkä-palmikkoisen naisen hyppelevän kadulla ja
potkivan kuolleita, maassa makaavia kunnalliskaartilaisia kasvoihin.
Se oli Jaana. Hän ei ollut voinut hillitä itseään enempää. Hän oli
hullaantunut veren ja ruudin hajusta, koston hekkuma oli hänet
haltioittanut, hän hyppeli, hän tanssi höyryävien ruumiiden kesken ja
potki niitä kasvoihin, rintaan, kaikkialle, huutaen, huitoen, leimuten
kuin lieska punaisessa puvussaan.
Oli jotakin niin peljättävää, jotakin niin alkuaikaista ja
metsänpetomaista tässä näyssä, että vanha parooni Manfelt horjahti ja
tapasi avuttomana käsillään ilmaa. Hänestä oli kuin olisi hän nähnyt
silmiensä edessä ilmi elävänä itse Baabelin porton ja lohikäärmeen,
joka karkeloi riemuitsevaa kuolemantanssiaan tomuksi menevän maailman
raunioilla.
Mutta tuo pitkä palmikko, joka häilyi ilmassa? Eikö hän ollut nähnyt
ennen sitä?
Välkähdys välkähdykseltä muistui hänen mieleensä synkän suvun tarina,
sen, jonka kohtalon ikuiset vallat olivat säätäneet käymään
vääjäämättömään perikatoon. Eikö hän ollut nähnyt tuota naista kerran
ennen eräässä laitakaupungin pahamaineisessa talossa, nuorena, arkana,
säikkyvänä kuin hirvi? Eikö se ollut sama palmikko, joka oli laahannut
maassa pitkin katua, silloin kun rääkätty nainen oli väkivaltaisesti
viety väärän esivallan korjuuseen? Eikö tuo sama nainen ollut sitten
pessyt ja hieronut häntä, istunut hänen talossaan, saanut osakseen
siellä pelkkää hyvyyttä sekä hänen että hänen tyttärensä puolelta?
Hänkö nyt tanssi ruumiiden keskellä, viimeisen päivän vimmassaan,
riemuitsevana, voitollisena? Olivatko kaikki taivaan kynttilät
sammuneet ja auenneet syvyyden lähteet, purkaen punaisesta kidastaan
ennen tuntemattomia hirviöitä ja liskoeläimiä?
Mutta päivä paistoi keskikesän pilvettömältä taivaalta. Luonto ei ollut
muuttanut muotoaan.
Siis oli ihminen itse muuttunut? Ja vanha parooni Manfelt kaatui
paikalleen.
Hän oli saanut halvauksen, mutta hän eli vielä. Tytär puhkesi
epätoivoiseen valitukseen.
--Isä kuolee! hän huusi. Apua! Apua!
Kukaan ei auttanut heitä ympärillä. Syvät rivit seisoivat synkkinä ja
äänettöminä. Kuului joukosta vain joku karkea kiroussana.
--Lahtari p----le! lisäsi toinen. Auttakoon itseään!
Parooni Manfelt kuuli, mitä sanottiin. Hän avasi silmänsä ja katsoi
suurella, surullisella silmäyksellä tytärtään. Hänestä oli kuin olisi
koko tämä kansa ollut tuomittu perikatoon. Eikö se ollut itse
heimonhengetär, joka tanssi teolla, raakana, punaisena, riihattomana,
iloiten irtipääsystään, polkien kantapäänsä alle kukistuvan
kultuuri-yhteiskunnan muodot, tavat ja siveyslait?
Hän tunsi, että hänen hetkensä oli tullut. Ja hän sulki silmänsä
jälleen ja painoi valkean päänsä kovaan katukiveen.
Jaana ei karkeloinut enää. Hän oli äkkiä pysähtynyt, tullut tuntoihinsa
ja hiipinyt pois raukeana, hiljaisena ja hervottomana.
Huudettiin:
--Kasakat tulevat!
Kansanjoukko hajosi kuin karja kaikkiin ilmansuuntiin.
39.
Jaana meni nyt nopeasti alaspäin.
Hänen vastustusvoimansa oli murtunut. Oli kuin olisi hänessä mennyt
rikki jotakin. Hän puutui kuin puuksi vähitellen, vajosi
välinpitämättömään, typerään tylsyyteen, jossa eivät mitkään
yksilölliset ajatukset ja tunteet enää menestyneet.
Näön vuoksi palveli hän vielä saunapahaisessaan.
Tylsästi hän täytti toimensa, tylsänä hän söi, joi ja meni levolle,
joka ei aina ollut vain unta varten. Hänelle oli jo kaikki
samantekevää. Ainoa, mikä vielä hiukan virkisti häntä, oli viina; hän
nautti sitä joka päivä synkän sydänalansa vahvistukseksi.
Olisi ollut väärin sanoa, että hän kärsi enää. Hän ei ollut onneton
eikä onnellinen. Hän ei toivonut mitään eikä enää surrut mitään. Hän
eli päivästä päivään niinkuin eläin, vailla tietoa hyvästä ja pahasta,
tyytyväisenä, kun sai lähimmät tarpeensa täytetyksi.
Eräänä myöhäisenä talvi-iltana tuli harvinainen vieras hänen saunaansa.
Se oli se sama nuori näyttelijä, joka kerran oli näyttänyt olevansa
toden teolla rakastunut häneen toisissa onnellisemmissa olosuhteissa.
Näyttelijä oli nyt ollut pitkällä juomaretkellä. Siinä syy, miksi hän
oli näin ala-arvoisen paikan valinnut hyväätekevälle kylvylleen.
Herra ei näkynyt enää muistavan häntä. Jaana muisti hänet hyvin, mutta
ei sanonut mitään. Herra oli väsynyt, mutta virkistyi kuivattaessa ja
teki ikäänkuin muodon vuoksi jonkun lähentelevän liikkeen.
Jaana käsitti sen heti todeksi. Mutta hänen vaatteensa olivat märät ja
likaiset ja hän häpesi niitä. Hän pistäytyi sentähden toiseen huoneesen
hiukan pukeutumaan.
Kun hän palasi takasin, oli herra mennyt. Hän ei ollut viitsinyt
odottaa Jaanaa, jättänyt vain juomarahan pöydänkulmalle.
Jaana seisoi, katsoi kummissaan eikä ymmärtänyt ensin ollenkaan. Mutta
sitten hän suuttui, kirosi itsekseen ja pillahti pian täyttä kurkkua
itkeä kallottamaan. Hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.
Hän häpesi.
Hän oli herjattu, halveksittu. Hänestä ei välitetty enää. Häntä
silitettiin päälaelle ja potkaistiin sitten niinkuin koiranpentua tuota
tuonnemmaksi.
Saunassa ei ollut enää ketään. Herra oli ollut viimeinen vieras siellä.
Jaana itkeä kallotteli vielä kadulla. Hänen askeleensa horjahtelivat,
sillä hän oli nauttinut tänään tavallista enemmän väkeviä. Satoi lunta.
Hän kulki erään puiston läpi ja heittäysi vihdoin kinokseen istumaan.
Hän ei viitsinyt enää jatkaa toivotonta käyntiään. Tässä saisi hänen
loppunsa tulla. Kinokseen hän kuolisi, kuupertuisi. Siitä korjatkoot.
Lumihiuteet putoilivat hänen kasvoilleen, sulivat ja kattoivat pian
koko hänen ruumiinsa valkeaksi. Hän näki unta, että hän oli kuollut ja
tullut taivaasen. Siellä oli paljon väkeä, hienoja herraspoikia ja
tyttöjä, mutta myöskin talonpoikaisia, niiden seassa mummo. Jumala
istui lempeänä ja aurinkoisena salin perällä. Jaana tahtoi juosta,
langeta hänen jalkainsa juureen, kostuttaa ne itkullaan ja kuivata
jälleen pitkillä suortuvillaan. Mutta mummo ei päästänyt häntä.
Mummolla oli kädessään pitkä koivupiiska, jolla hän uhkasi Jaanaa.
--Sinä tottelematon tyttö! Mistä sinä tulet?
Jaana ei tiennyt, mitä sanoisi. Hän tunsi luvattomilta retkiltä
tulevansa. Mummo kävi kohti ja tahtoi piiskata häntä. Jaana pelkäsi,
mutta häpesi vielä enemmän, että sen täytyi näin kaiken kansan ja itse
isä-jumalan nähden tapahtua.
--Ei paljaan päälle, hän rukoili. Ei paljaan...
Hän heräsi siitä, että joku pudisteli häntä. Se oli eräs maalaispappi,
joka sattumalta oli asioilla pääkaupungissa. Hän oli kulkenut puiston
läpi ja nähnyt valkean vaimon kinoksessa kyyröttävän.
Hänen sanansa olivat lempeät ja Jaana kuunteli häntä. Hän lupasi
hankkia yösijan hänelle ja Jaana tahtoi nousta. Mutta hän ei jaksanut
enää. Papin täytyi nostaa hänet ylös ja taluttaa häntä.
Jaana tunsi itsensä täysin turvalliseksi hänen käsipuolessaan. Ja kun
hän lähemmin katsoi, oli hänestä kuin hän olisi nähnyt joskus ennen
tuon hyväntekijänsä. Eikö se ollut hänen naapuripitäjänsä kirkkoherra
kaukaa pohjan periltä, sama, joka kerran kauppiaan pirtissä oli
kehoittanut laittomaan asevelvollisuus-kutsuntaan ja sitä ennen Herran
pyhällä ehtoollisella hänen huulilleen kalkin ja rippileivän ojentanut?
Mutta hän oli liian väsynyt muistaakseen mitään enää sen selvempään.
Tahdottomana hän antoi taluttaa itseään läpi yöllisen lumisateen, johon
he molemmat kuin kaksi valkeuden viatonta enkeliä hävisivät.