sankarin omaan poveen ja löivät siellä synkkää, tuhoatuottavaa
leikkiään. Silloin lakkasi Jaana heti itkemästä. Tämä ei ollut hänen
mielestään mikään oikea murhenäytelmä. Hän tunsi itsensä pettyneeksi,
tuli välinpitämättömäksi ja palasi kotiinsa pahantuulisena.
Kerran pyysi nuori näyttelijä luvan saada tulla Jaanan luokse kylään.
--Tulkaapahan, jos tahdotte, sanoi Jaana.
Hän asui eräässä pienessä kamarissa pihan perällä. Siihen mahtui juuri
kaikki, mikä tarvittiin, sänky, pöytä, piironki, pari tuolia ja
hellauuni. Ikkunalla kasvoi palsami ja elämänlanka jotka Jaana oli
nähnyt kotipuolessaan jokaisen vähänkin toimeentulevan mökin lasilla.
Mutta piirongilla kukki Kristuksen verenpisara; sen hän oli saanut
lapsuudentoveriltaan suutarin vaimolta.
Näyttelijä tulikin eräänä sunnuntai-iltapuhteena. Hän oli ujo, tunsi
kulkevansa luvattomilla teillä eikä tiennyt, mitä sanoisi. Jaana keitti
kahvit hänelle ja ylläpiti tuon tuostakin katkeavaa keskustelua.
Lähtiessään tahtoi vieras suudella Jaanaa.
Jaana salli sen tapahtua, mutta aivan kuin armosta, suu mutrussa
ylenkatseellisesti. Miksi hän ei voinut tehdä mieliksi tuolle? Hyvältä
pojaltahan tuo tuntui, vaikka kovin arkalan asukkaalta.
Mutta kun poika tahtoi vetää hänet syliinsä, sysäsi Jaana päättävästi
pois hänen käsivartensa. Samalla välkähtivät hänen silmänsä niin
vihaisesti, että nuorukainen painoi päänsä alas ja meni musertuneena
matkoihinsa.
Jaana jäi otsa rypyssä hänen jälkeensä katsomaan. Mutta sitten hän
muisti pojan pyytävät silmät ja hän tunsi omituisen ylemmyyden ja
säälin sekaisen tunteen heräävän povessaan.
--Hyvä poika se oli, hän ajatteli.
Eikä nuori näyttelijä enää koskaan sen koommin Jaanan sauna-numeroon
ilmestynyt.
30.
Kerran tuli Jaanan kylpyhuoneesen myöskin vanha parooni Manfelt.
Jaana tunsi heti hänet. Mutta parooni ei näyttänyt ollenkaan muistavan
muinaista suojattiaan.
Jaanan teki mieli kiittää häntä ja kysyä, milloin hän saisi tulla
maksamaan lainan, jolla parooni kerran oli hänet niin tukalista
olosuhteista pelastanut. Hän olisi nyt jo voinut sen tehdä. Mutta hän
ei uskaltanut, sillä parooni näytti hänen mielestään nyt niin vakavalta
ja kunnianarvoisalta.
Sitäpaitsi oli parooni silminnähtävästi vanhentunut. Suru oli satanut
lumen hänen hapsilleen. Hänen silmäluomensa olivat raskaat, hänen
katseensa totinen ja tuijottava.
Hänen poikansa, joka palveli upseerina Venäjällä, oli liittynyt
vallankumouksellisiin, joutunut sota-oikeuden eteen ja ammuttu
kapinoitsijana. Sitä suri nyt vanha parooni, siksi oli hänen ennen
suora vartensa käynyt kumaraan.
Miksi hän enää muuttaisi maasta? Kuolema oli kyllä pian jo antava
hänelle toisen tyynemmän ja onnellisemman syntymämaan.
Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi
hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja
peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä
olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet?
Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään,
vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.
Jaana tunsi vaistomaisesti, että oli varovaisinta olla myöskään
muistuttamatta hänelle mitään.
--Mistä olet kotoisin? kysyi parooni.
Jaana sanoi.
--Vai niin kaukaa, ihmetteli parooni kylpyammeessaan.
Pitkäpalmikkoisen maalaistytön kuva laitakaupungilta oli kokonaan
haihtunut hänen mielestään.
Mutta äkkiä muisti hän erään toisen asian.
--Eikö siellä ollut hallavuosi? hän kysyi.
--On siellä ollut montakin, selitti Jaana.
--Niin, mutta minä tarkoitan noin kymmenkunnan vuotta sitten. Parikin
nälkävuotta peräkkäin?
--Kyllä oli.
--Mistä kylästä sinä sanoit olevasikaan?
Jaana ei ollut kotoisin oikeastaan mistään kylästä. Mutta hän mainitsi
Lentuan nimen.
--Juuri Lentuan, virkkoi parooni vilkastuneena. Siellä piti minun
tyttäreni pienten lasten koulua.
--Oikeinko totta?
Jaanakin ilahtui niin, että häneltä hetkeksi unohtui peseminen.
--Kävinhän tuota minäkin sitä koulua, hän ilmoitti sitten.
Se oli sangen merkillinen sattuma paroonista, joka tuli suuresti
huvitetuksi. Hän kyseli tarkkaan, millainen koulu oli ollut ja mitkä
olivat olleet sen johtavat kasvatusopilliset periaatteet. Jaana
vastaili niin hyvin kuin osasi. Hänestäkin oli mieluista kauniin ja
ystävällisen Helsingin tädin muisteleminen.
--Oliko paikkakunnalla suuri sivistystarve? tiedusteli parooni.
--Mikä?
Jaana ei ymmärtänyt.
--Tarvittiinko koulua, tarkoitan minä?
--Niin no, sanoi Jaana hämillään.
Hän ei voinut käsittää sellaista kysymystä. Tarvittiinko maantietä?
Tarvittiinko tähtiä taivaalla tai kauppias Luikarista? Koulu oli ollut
ja koulu oli mennyt. Jos maantiekin menisi umpeen, kuljettaisiin
kinttupolkuja. Kauppias Luikarinen oli viety vankeuteen,--kah, käytiin
ostoksilla kaupungissa. Mikä oli tarpeen ja mikä ei?
Siitä ei Jaana paralla ollut mitään määriteltyä käsitystä. Kaikki oli
tarpeen eikä kuitenkaan ollut. Ihminen tuli toimeen koulussa, mutta
meni mukiin myös koulun ulkopuolella. Mikäli Jaana muisti, oli ollut
miltei hauskempi ulkopuolella.
Parooni huomasi, ettei Jaanan järki jaksanut seurata häntä.
--Minä tarkoitan, ymmärsivätkö kyläläiset mitä varten heillä oli koulu?
hän kysyi.
--Eiväthän ne alussa tainneet ymmärtää, selitti Jaana. Mutta kun siellä
ruvettiin vaatteita ja kenkiä ilmaiseksi jakamaan, niin kilvan ne sinne
lapsiaan lähettivät.
Parooni hymyili. Se oli ollut hänen kasvatusopillinen periaatteensa,
jonka hän kirjeessä oli neuvonut tyttärelleen. Lapset olivat puettavat,
ennen kuin heitä ruvettiin sivistämään.
--Entäs ruokaa? hän kysyi. Annettiinko sitä?
--Annettiin. Kuka tahtoi, sai kotiinkin viedä.
Paroonin mielestä se oli niinkuin ollakin piti.
Kenties oli hänen Signe tyttärensä sittenkin tehnyt jotakin hyötyä
tuolla? Se oli sellainen teosofi, tolstoisti, mikä lienee ollut, nyt
sillä oli suuria sosialisia suunnitelmia ja niiden tähden ehkä
kihlautunutkin tuon kansantaloutta tutkivan maisterinsa kanssa.
Paroonin mielestä ei ollut hyvä, että naisilla oli liian paljon
harrastuksia. Eikä hän pitänyt siitäkään oikein, että hänen tuleva
vävynsä ei ollut aatelinen. Se oli nyt sitä ajan kansanvaltaista
vaahtoa, jota sanottiin historiallisen kehityksen aiheuttamaksi.
Mutta hyväntekeväisyys oli paroonin mielestä ylempien
yhteiskunta-luokkien inhimillinen velvollisuus. Siksi hän kyseli
Jaanalta sangen tarkkaan, miten hätä-aputoiminta yleensä oli ollut
nälkävuosina noilla jumalan koettelemilla perukoilla järjestetty.
Jaana kertoi, minkä osasi. Mutta hän muisti myös, mitä kauppias
Luikarinen joskus jälestäpäin oli kiivaillut hänen isälleen Iikka
Rönnylle. Hän kertoi senkin ja siten sai parooni jotakuinkin
yhtäjaksoisen käsityksen siitä, mitä isänmaallinen hyväntekeväisyys oli
köyhän kansan eduksi noilla nälkämailla takavuosina vaikuttanut.
31.
Olot maassa olivat olleet jo toiset kuin siihen aikaan, milloin Miina
Rönty poikineen oli hiihtänyt mökistään varmaa nälkäkuolemaa pakoon.
Kaikkialla oli onnellisemmilla tienoilla ryhdytty hädänalaisia
avustamaan.
Pääkaupunki astui armeliaisuuden etunenään. Valtio antoi, kunta antoi,
hyvät ihmiset antoivat. Muodostettiin komiteoita, järjestettiin
iltamia, tanssittiin, laulettiin, soitettiin, kaikki kärsivän
korvenkansan hyväksi. Oli äkkiä tullut kansalliseksi kunnian-asiaksi,
ettei kukaan Suomessa saanut kuolla nälkään.
Ensimmäisen kerran elämässään huomasivat syrjäisen sydänmaankolkan
asukkaat kuuluvansa johonkin suurempaan ja mahtavampaan yhteyteen.
Heidän vaatimuksiaan hellittiin, heidän tarpeitaan kuulusteltiin,
heille perustettiin lukutupia, kansankirjastoja, pienten lasten
hoitoloita ja vanhojen koteja. Toimitettiinpa joku rohtola ja
kunnanlääkärikin.
Myöskin rautatie heille luvattiin.
Jauhoja jaettiin luonnollisesti kaikkialla ilmaiseksi.
Ne olivat sanalla sanoen kaksi onnen ja maallisen autuuden ajastaikaa
muuten niin kovaosaisille korpikylille.
--Laihojen vuosien sijasta heillä olikin lihavat, oli usein jälestäpäin
pilkannut kauppias Luikarinen.
Monessa rajamaan mökissä, missä muuten hyvinäkin vuosina oli leivottu
leipään puolet petäjäistä, syötiin nyt selvää ruista läpi vuoden. He
eivät voineet toivoa muuta kuin että rakas jumala taivaassa antaisi
tulla hyvin monta hallavuotta peräkkäin. Vähäväkisten lapset
erinomaisissa hoitoloissaan oikein punersivat pelkästä terveydestä ja
hyvästä ruokahalusta. Kansa lihoi silmissä ja sen keskipaino lisääntyi
arveluttavasti.
Pahimmat päivät olivat vallasväellä ja talollisilla. Köyhä kansa
lakkasi tekemästä työtä kokonaan. Renkejä ei tahtonut saada rahallakaan
ja päiväpalkat pysyivät huimaavassa korkeudessa. Torpparit kävivät
röyhkeiksi, itselliset aivan mahdottomiksi. Köyhälistö istui kruunun
vellipatojen ääressä eikä enää vähempi-arvoisista isännistään
välittänyt. Napina ja päivittely kuului kaikkialta tilanomistajien
keskuudesta.
Heidänkin viljansa oli halla vienyt. Monen täytyi tehdä velkaa
jauhokauppiaille. Toiset taas eivät kyenneet suorittamaan entisiäkään
sitoumuksiaan. Silloin paukkuivat kalikkamarkkinat, tilat myötiin
polkuhinnasta ja joutuivat suurille saha-yhtiöille.
Viisaat herrat Helsingissä tulivat kokoon, vetivät otsansa
huolestuneisiin ryppyihin ja sanoivat:
--Tämä ei kelpaa. Köyhälistö tottuu täten elämään valtion ja
yhteiskunnan kustannuksella. Heidän on tehtävä työtä, käsitöitä,
suksia, haravia, kiuluja, ämpäreitä. Me ostamme heiltä kaikki ja
lähetämme myötäviksi kaupunkien suuriin teollisuuskauppoihin. Siten
lievitämme nälänhätää, mutta levitämme samalla käsityön taitoa ja
lisäämme omia hätäapu-varojamme. Lyömme siis kolme kärpästä yhdellä
iskulla, taikka oikeastaan neljä, sillä puhteet ovat pitkät pohjolassa
ja jos kansa kerran tottuu kotiteollisuuteen, kohoaa samalla sen
varallisuus, vireys, siveys ja säädyllisyys. Asialla on myös suuri
kasvattava ja moraalinen merkityksensä, joka ennen kaikkea on huomioon
otettava.
Seuraus siitä oli, että koko korvenkansa rupesi tekemään käsitöitä, ne,
jotka osasivat, ja ne, jotka eivät osanneet. Tehtiin kilvan suksia,
jotka juoksivat väärään, haravia, joista piit heti putosivat, astioita,
jotka tuskin pysyivät koossa, ja kirvesvarsia, jotka olivat kauhistus
jumalalle. Sukissa ei kantapää koskaan ollut oikealla paikallaan,
vantuissa oli peukalo puustavillisesti keskellä kämmentä. Kukaan ei
viitsinyt koettaakaan mitään kunnollista, sillä kaikesta maksettiin
sama palkka ja kaikki kelpasi hätäapukomiteoille. Harvat
käsistään-tekevät, jotka todella taisivat jotakin, huomasivat
ammattinsa arvon äkkiä huimaavasti alentuneen. Maakunnan kotiteollisuus
meni seitsemän penikulman saappailla alaspäin.
--Pääasia, ettei kukaan kuollut nälkään, päätti parooni pessimistisen
ajatussarjansa.
Epäilemättä hän oli oikeassa.
32.
Jaana osasi hieroa. Se oli yksi niistä monista erinomaisista asioista,
jotka hän oli perinyt mummoltaan.
Aluksi hän hieroi vaan saunassa, mutta sai pian työtä kaupungillakin.
Parooni Manfeltin talossa hän kävi säännöllisesti kerran viikossa.
Täällä hän tapasi entisen opettajattarensa Signe-neidin. Joskus hän
näki siellä myös tuon paksun, turpean maisterin, joka kirjoitti suurta
teosta Helsingin työväen-oloista.
Maisteri oli Signe-neidin sulhanen.
Maisteri harrasti mitä pisimmälle meneviä kansanvaltaisia uudistuksia.
Usein hän väitteli niistä vanhan paroonin kanssa.
Parooni vaipui aina hänen mentyään syviin mietteisiin.
Epäilemättä oli hänenkin mielestään valtiossa ja
yhteiskunta-järjestyksessä paljon parannettavaa. Maailma ei ollut
hänelle paras mahdollinen. Mutta hän mietti enemmän itse elämän suurta
ongelmaa kuin sen muotojen osittaisia arvoituksia.
Kuitenkin kaikitenkin oli elämä itsessään ensimmäinen ja suurin
armo-luojan antimista. Mutta maisteri sanoi, ettei se ollut mikään armo
eikä lahja, josta ihmisen tarvitsi olla kenellekään kiitollinen.
Siis oli se oikeus. Siis oli jokaisella ihmisellä oikeus elämään.
Mutta olevissa oloissa, niin kauas kuin parooni maailmanhistoriaa
tunsi, oli tämä oikeus aina ollut jaettu sangen epätasaisesti. Yksillä
näytti olevan tavattoman suuri oikeus elämään, toisilla se oli jo
paljon pienempi, kolmansilla sitä ei ollut kuin hiukkanen, neljänsillä
ei nimeksikään. Mistä se johtui? Oliko niin, että väkevämmät olivat
ottaneet pois kaiken oikeuden heikommiltaan?
Sitä ei parooni tahtonut myöntää mitenkään. Kuitenkin hän hyvässä
sydämessään olisi suonut niin mielellään jokaiselle ihmiselle oikeuden
elää. Mutta ellei jokaisella ihmisellä sitä ollut, niin kuka antaisi
sen heille?
Jumalako? Parooni ei uskonut personalliseen jumalaan. Esivaltako? Eihän
se voinut puuttua jokaisen yksityisen asioihin.
Ihmisten itsensä oli annettava se heille. Sen, jolla oli enemmän, oli
annettava sille, jolla oli vähemmän. Parooni ei mitenkään voinut tulla
muuhun johtopäätökseen.
Maailma oli parannettava hyvien ihmisten armeliaisuudella.
Mutta maisteri sanoi, että kaikki armeliaisuus oli alentavaa sille,
jota kohtaan sitä harjoitettiin. Olisiko parooni itse tahtonut joutua
armeliaisuuden esineeksi? Köyhälistö ei kaivannut armoa, vaan oikeutta.
Ellei se saisi sitä, se ottaisi sen. Siksi oli yhteiskunnan paras jo
ajoissa antaa se sille hyvällä. Muuten olisi sen pakko antaa ja antaa
pahalla. Yksinkertainen valtioviisaus neuvoi parempi-osaisia luopumaan
etuoikeuksistaan.
Tämä oli kokonaan vastenmielinen ajatus paroonille. Jos kerran
parempi-osaiset voitiin pakottaa siihen, he siis eivät olleet
väkevämmät. Heillä ei siis myöskään ollut mitään väkevämmän
velvollisuuksia niitä kohtaan, joita nyt heikommiksi sanottiin. Heillä
oli siis kaikki velvollisuudet vain itseään kohtaan, sillä nähtävästi
oli elämä taisteloa, jossa jokainen tahtoi vallata itselleen niin
suuren ja leveän jalansijan kuin mahdollista.
Siitäkö olikin kysymys? Siitäkö taisteltiinkin, kumpi oli heikompi,
kumpi väkevämpi?
Nykyisen laskutavan mukaan olivat ne heikommat, joita oli vähempi.
Siihen katsantokantaan ei parooni Manfelt voinut suostua milloinkaan.
Voima ei riippunut yksinomaan miesten luvusta vaan myöskin laadusta.
Sen hän oli jo nuorena oppinut sotarinnassa.
Mutta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oli useimmilla aina valta. Se
oli paroonin mielestä vähemmän suotavaa. Elämä oli taisteloa, myönsi
maisterikin. Mutta taistelossa ei käskenyt jokainen, vaan yksi.
--Siinäpä se, sanoi maisteri. Setä on sittenkin palvellut liian kauan
Venäjällä.
Parooni Manfelt ei suuttunut mistään niinkuin siitä syytöksestä, että
hän muka olisi vieraan maan palveluksessa isiltäperityn länsimaisen
maailmankatsomuksensa unohtanut. Hän vastasi sentähden hyvin kiivaasti
maisterin sanoihin.
Signe-neidin täytyi astua välittämään.
--Miksi elämän täytyy olla välttämättömästi taisteloa? hän kysyi.
Miksi se ei yhtä hyvin voi olla rauhaa?
Ihmisellä oli hänen mielestään kyllin sotaa sisälläänkin. Siellä oli
hänellä tarpeeksi tilaisuutta taistella, käskeä ja komentaa, vieläpä
hallitakin, jos hän oli kyllin voimakas ihminen. Mutta muiden
hallitseminen oli hänen mielestään ala-arvoista ja halveksittavaa; oli
yhtä suuri häpeä hallita kuin tulla hallituksi.
--Tuo on nyt sitä tolstoismia, hymyili parooni kohauttaen olkapäitään.
Sen mukaanhan kaikki esivalta olisi väärä?
--Niin onkin, sanoi Signe-neiti.
--Sen katsantokannan oikeampi nimi on anarkismi, lausui maisteri
ankarasti. Onneksi on sitä käytännöllisistä syistä kuitenkin mahdoton
toteuttaa.
Paroonin kylvettäjänä ja Signe-neidin entisenä oppilaana pyydettiin
Jaana usein perheen yhteiseen kahvipöytään. Hänenkin läsnäollessaan
keskusteltiin joskus näistä kysymyksistä. Kaikki käyttelivät sanojaan
niin taitavasti, ettei Jaana tiennyt oikein, ketä oli uskominen.
Parooni oli hänen mielestään oikeassa, maisteri oli oikeassa, mutta
enimmän oikeassa oli kuitenkin Signe-neiti, sillä epäilemättä oli
kaikki esivalta väärä ja kaikki hallitsevat ansainneet hirsipuun.
Mutta pahaa ei ollut pahalla vastustettava, sanoi Signe-neiti.
Sitä totuutta ei Jaana voinut koskaan omakseen tunnustaa. Se oli hänen
mielestään sitä samaa joutavanpäiväistä lörpötystä, jota papit puhuivat
ja jolla kaikkea vääryyttä maailmassa peitettiin ja pönkitettiin.
Samaa sanoi suutarikin, joka nykyään oli Jaanan vaikuttavin oppi-isä.
Paha, joka palveli hyvää, oli hyvä. Se oli suutarin yksinkertainen ja
keskitetty uskontunnustus.
33.
Kapinan ja uhman henki, joka Jaanan päätä tätä nykyä piti pystyssä,
jätti hänet toisinaan. Silloin itki hän illat pitkät kotonaan ja tunsi
itsensä huonoimmaksi kaikista ihmisistä.
Hän mietti elämäänsä, sen onnettomia kohtaloita, ensimmäistä tuloaan
Helsinkiin ja sitä häväistystä, joka täällä oli kohdannut häntä. Myös
kuollutta lastaan hän muisteli joskus. Ja mitä enemmän hän muisteli,
sitä vuolaammin virtasivat hänen kyyneleensä.
Erään sellaisen raskaan yön aamuna hän kertoi kaikki Signe-neidille.
Signe-neiti kauhistui. Oliko sellainen väkivalta mahdollista?
Hän itki itse ja ilmaisi heti ensi näkemällä maisterille Jaanan
salaisuuden.
Maisteri päätti ominpäin ryhtyä asiaan.
Mutta kuka oli se huopahattuinen nuori mies, joka oli tarjoutunut
Jaanan sirkus-kavaljeeriksi? Ja kuka oli se ilkeännäköinen mies, joka
oli oikea syypää?
Maisteri pani liikkeelle kaikki salapoliisi-vaistonsa. Kenties tätä
tietä päästäisiin niin monen muunkin mystillisen rikoksen jälille,
jotka viime vuosina olivat yhteiskuntaa järkyttäneet.
Hän keskusteli asiasta eräiden puoluetoveriensa kanssa. Ne myönsivät
tapahtuman kylläkin mahdolliseksi. Kaikki oli mahdollista tähän aikaan.
Mutta mitä voitiin rikollisille, jos kerran järjestysvalta itse oli
heidän kanssaan liittoutunut.
Mutta järjestysvalta tahtoi puhdistautua. Sitä vastaan oli liian
raskauttavia huhuja liikkeellä, jotka se itsekin katsoi itselleen
häpeällisiksi. Poliisimestari, jonka puoleen maisteri vihdoin
mieskohtaisesti kääntyi, otti hänet sentähden vastaan varsin
ystävällisesti.
--Syyllinen on saatettava rangaistukseen, hän sanoi. Mutta voitteko te
antaa jotakin tietoa syyllisestä?
--Ja jos minä voin?
--Silloin on järjestysvalta tekevä tehtävänsä.
Hän lupasi sen kunniasanallaan.
Maisteri jatkoi tiedustelujaan. Niin tapasi hän kerran roistot
Helsingin rautatie-asemalla. He seisoivat kaikessa rauhassa eräällä
läpikulkupaikalla ja katsoivat tarkasti silmiin jokaista ohikulkijaa.
Maisteri tunsi heidät heti siitä yksityiskohtaisesta
henkilökuvauksesta, jonka Jaana oli esittänyt hänelle. Siistinnäköinen,
kiveräviiksinen nuori mies kuiskutteli erään toisen vanhemman miehen
kanssa, jonka naama heti osoitti hänen kuuluvan yhteiskunnan alimpiin
pohjakerroksiin.
--Vangitkaa nuo miehet! hän sanoi eräälle suomalaiselle
poliisikomissariukselle, joka samalla kulki siitä ohitse. Nimeni Yrjö
Antero Pouttu, filosofian maisteri.
Komissarius katsoi häneen kuin mielenvikaiseen.
Sitten hän hymyili sääliväisesti.
--Ne miehet eivät kuulu minun valtani alle, hän lausui matalalla
äänellä.
--Hyvä, siinä tapauksessa minä telefonoin poliisimestarille.
Komissarius iski silmää tuttavallisesti.
--Ne miehet eivät ota mitään käskyjä vastaan kaupungin
poliisimestarilta.
--Suoraan kuvernööriltä siis?
--Ylempää.
--Kenraalikuvernööriltä?
--Ylempää.
--Mahdotonta. Venäjän sisä-asiain ministeristöstäkö?
Komissarius kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Maisteri näytti kokonaan
puusta pudonneelta.
--Se ei ole totta, hän sanoi kiivaasti.
--Kyllä, hymyili komissarius. Mutta maisteri on nähtävästi hermostunut.
Maisteri Pouttu syöksyi ulos. Hän oli vielä aivan topertunut
komissariuksen tiedon-annosta.
Oliko se siis todellakin niin? Voiko mikään esivalta maailmassa käyttää
sellaisia palvelijoita?
Maisterin täytyi tunnustaa itselleen, että asioiden tila oli toivoton.
Mitkään hänen harrastamistaan kansanvaltaisista uudistuksista eivät
olleet mahdolliset, niin kauan kuin lailla ei ollut voimaa eikä Suomen
kansa saanut takaisin valtiollista itsemääräämis-oikeuttaan.
Perustuslaillinen taistelu oli käytävä ensin ja passiivinen vastarinta
vietävä voittoon, vaikka sen sitten olisi muututtava aktiiviseksikin.
Maisteri Pouttu tunsi tällä kertaa povensa paisuvan sangen aktiivisista
edellytyksistä. Kenties ei ollut muuta keinoa? Kenties tuli kaikkien
perustuslaillisten kansalaisten liittyä yhteen, suureksi aseelliseksi
järjestöksi?
Mutta samana iltana istui Jaana kotonaan tuolla pienessä kamarissa
pihan perällä ja koki opetella Internatsionalea--virsikanteleella.
34.
Niin liehuivat kerran liput tangoissa. Niin sanottiin kerran, että
kansan tahto oli korkein laki Suomenmaassa.
Kansa tahtoi, ja kaikki valtion pyörät pysähtyivät. Kansa tahtoi, ja
koko yhteiskunta-koneisto lakkasi toimimasta. Kansa tahtoi, ja
järjestysvalta oli sen käsissä. Kansa tahtoi, ja junat, laivat, kaikki
tottelivat sen määräyksiä.
»Allons enfants de la Patrie,
le jour de gloire est arrivé----»
Vanha parooni Manfelt tapasi itsensä hyräilemästä marseljeesia. Hänen
tuleva vävynsä maisteri Pouttu oli kirjoittautunut kansalliskaartiin,
hänen tyttärensä Punaiseen ristiin. Itse kulki hän pitkin katuja
aamusta iltaan, teki käyntejä tuttaviensa luona, keskusteli
kadunkulmissa uppo-outojen ihmisten kanssa ja koki sotilaan silmällä
arvostella nykyisen aseman mahdollisuuksia. Nyt hän seisoi
Nikolainkirkon edustalla Aleksanteri II:sen patsaan läheisyydessä ja
näki Suomen leijonalipun hulmahtavan ilmaan senaatin, yliopiston ja
poliisikamarin harjalta. Hänen selkänsä oli oijennut, hänen silmänsä
sädehtivät.
Epäilemättä oli tämä vallankumous. Mutta missä olivat tykit ja
sotilaat?
Komppania kansalliskaartia kulki reippain askelin yli torin. Hyvä
tahti, hymyili parooni. Mutta missä olivat miesten kiväärit? Aikoivatko
he paljain käsin käydä painimaan Venäjän tykkiväen, jalkaväen ja
kasakkain kanssa? Eikö liehunut Viaporissa valtakunnan lippu, eivätkö
seisoneet sotalaivat satamassa valmiina laukaisemaan?
--Seis! huudettiin hänelle venäjäksi.
Hän oli mietteissään kävellyt pari kadunristeystä ja tullut Uudenmaan
kasarmin tienoille.
Katu oli suljettu. Venäläinen sotamies ojensi pistimensä.
»Contre nous de la tyrannie
l'étendard sanglant est levé--»
Hänen täytyi kääntyä takaisin. Ei, tämä ei ollut mikään vallankumous.
Tämä oli kevytmielinen kansanjuhla, jonka marsalkat ammuttaisiin
ohjelman viimeisessä numerossa, nimittäin suuressa ja loistavassa
ilotulituksessa.
Mutta iltapäivällä hän kuuli, että senaatti oli eronnut. Parooni
Manfelt tunsi sydämensä säpsähtävän. Kenties tämä sittenkin oli
vallankumous? Kenties tässä sittenkin tehtiin historiaa?
Tuli ilta ja yö.
Kaupunki lepäsi pilkkoisessa pimeydessä. Sähkö ei palanut, kaasu ei
palanut. Venäläisten sotalaivojen heijastajat mereltä vain joskus
sivelivät korkeimpia katonharjoja.
Parooni Manfelt seisoi ikkunansa ääressä. Mitään niin pimeätä ja
synkkää hän ei muistanut nähneensä elämässään. Mitä tapahtui yössä?
Miksi eivät pyssyt paukahtaneet? Miksi eivät tykit jyrähtäneet?
Hän oli yksin kotona. Signe-neidillä oli palvelusvuoro Punaisen ristin
sairaalassa, joka oli erääsen koulurakennukseen järjestetty. Maisteri
Pouttua hän näki vain silloin tällöin. Hän tuli kuin tuulessa, kertoi,
mitä tiesi ja meni jälleen menojaan.