Olipa seppä ja hällä vaimo. Seppä takoa nakutteli pajassaan, ja hänen
vaimonsa tuvassa kehräili. Ja kun he olivat ahkeria ja säästäväisiä,
niin tulivat he piankin varakkaiksi.
-- Meillä on kohta rahaa kuin roskaa, sanoi seppä.
-- Niin on, vastasi hänen vaimonsa, enemmän kuin mitä tarvitsemme.
Olisipa meillä lapsi, jolle voisimme tästä kaikesta antaa.
-- Kun ei meille lasta ole annettu, niin saamme tyytyä olemaan ilman,
sanoi seppä.
-- Minä näin sellaisen merkillisen unen, sanoi vaimo, että sinä toit
tupaan lumipallon, ja siitä syntyi meille lapsi.
-- Mitä niistä unista, ei niihin ole luottamista, sanoi seppä.
Mutta kun ilta tuli, niin toi seppä tupaan lumipallon ja sanoi:
-- Kannattaahan sitä aina koettaa, sitten senkin tietää, kun näkee.
Kun he aamulla nousivat levolta, niin kävellä tepsutteli kana tuvan
permannolla.
-- Ka-s, kana, sanoi seppä. Sekö siitä lumipallosta tulikin?
-- Ja niin korea kana, sellainen oikea kullantutti, sanoi vaimo.
Siinä he istuivat ja ihailivat sen kanan kauneutta.
-- Mitä me sillä kanalla nyt teemme? sanoi seppä.
-- Pidetään lapsenamme, vastasi vaimo. Yhtä hyvä se on kuin lapsikin,
Ja katsohan, kuinka se koreasti tepastelee, ei luulisi kanan siinä
kulkevan, vaan ylhäisenä neitona sitä pitäisi, niin on se sorja ja
vikkelä.
Sinä päivänä oli pajan ahjo kylmänä, sillä seppä istui koko päivän
tuvassa ja puheli kanan kanssa. Ja hänen vaimonsa askarteli tuvassa ja
tuon tuostakin sanoi sanan kanalle, joka iloisesti kaakotti. Ja seppä
ja hänen vaimonsa tunsivat itsensä niin sanomattoman onnellisiksi.
-- Ei niillä, joilla on parkuvat kakarat kodissaan, voi olla niin
hauskaa ja hupaisaa kuin meillä, sanoi seppä. Jos nyt valita saisin,
niin en minä ottaisi lasta, vaan kanan minä tahtoisin kotiani. Kyllä
kaikilla lapsia on, mutta kenellä on tällainen kana kuin meillä? Lasta
täytyy syöttää ja sillä tuttia suussa pitää, mutta toista ovat tämän
hommat. Heti se itsestään hakee, mitä se tarvitsee. Onkohan niitä
maailmassa niin onnellisia ihmisiä kuin me olemme?
-- Kuinka niillä olisi niin hauskaa kuin meillä? sanoi vaimo. Katsohan,
kuinka se tuossa juoksentelee, keikaroitsee ja kumartelee, nyppää
nokkaansa murun sieltä, toisen täältä. Ja nyt se nousee yhdelle jalalle
seisomaan. Sellainen kana ei voi olla mikään tavallinen kana. Sellaista
ei voi olla kenelläkään muulla kuin meillä.
Ja tapasivat he kenen tahansa, niin täytyi heidän kertoa kaikille
kanansa erinomaisesta viisaudesta ja kauneudesta.
-- Elä puhu niin paljoa muille kanamme kauneudesta, sanoi seppä
vaimolleen. Kaikki nauravat sinulle.
-- Enemmänhän sinä puhut kuin minä, vastasi vaimo nauraen. Tuothan sinä
jokaisen, joka pajaan tulee, tänne tupaan meidän kanaamme katsomaan. Ja
mitä se tekee, vaikka nauravatkin? Kanahan on meidän, ja jos me olemme
siihen mieltyneitä, niin meidänhän asiamme se on.
Tuli kevät ja tuli kesä, ja mansikat kypsyivät aholla. Kylän lapset
menivät niitä poimimaan ja ottivat kanan matkaansa. Sepän vaimo
varoitti lapsia hyvin kanaa vartioimaan, etteivät petolinnut pääsisi
sitä viemään. Ja kun kana läksi lasten kanssa metsään, niin sitoi vaimo
sen kaulaan pienen vakan. Kun lapset palasivat marjasta kotia, niin oli
kanakin koonnut vakkansa täyteen mansikoita. Sen nähdessään sanoi
vaimo:
-- Enkös minä ole sitä aina sanonut, että meidän kana se vasta kana
onkin ja sellainen kana, ettei toista koko avarassa maailmassa!
Toisena päivänä meni kana taas lasten kanssa marjaan ja toi koko vakan
täynnä mansikoita sepän vaimolle. Ja kun seppä näki kanan tulla
tepsuttelevan pajan ohitse, ja pieni vakka kaulassa kieppui, niin ei
seppä voinut olla hymysuin jäämättä sitä katsomaan, ja kesken jäi työ,
ja ennenkuin hän taas palasi työhönsä, niin oli jo tuli ahjossa
sammunut.
Kolmantena päivänä, kun kana taas lasten kanssa meni marjaan, sattui
metsässä olemaan naapurin poika tuohia koivuista kiskomassa. Monasti
hän oli kanan kanssa leikkinyt ja pajalle tullessaan hän ei koskaan
unohtanut valikoida aitasta kauneimpia ohranjyviä kanalle tuodakseen.
Kana ei huomannut poikaa, vaan juoksi lapsista loitos ja kätkeytyi
suuren kiven taakse. Silloin poika suureksi hämmästyksekseen näki,
miten kana riisui höyhenpukunsa ja astui kauniina neitosena esiin.
Kotiaan tultuaan ei poika voinut tyttöä mielestään karkoittaa, vaan oli
hän aina pojan ajatuksissa. Hän meni isänsä ja äitinsä luo ja pyysi
heiltä lupaa saada ottaa kanan vaimokseen. Pojan isä ja äiti löivät
kauhusta kätensä yhteen ja kielsivät, mutta kun poika ei lakannut
pyytämästä, niin antoivat he viimein hänelle luvan.
Silloin poika meni sepän asunnolle ja pyysi heiltä kanaa omakseen.
Eihän sepällä ja hänen vaimollaan ollut sydäntä pojalta sitä kieltää,
kun hän niin kauniisti pyysi.
Pidettiin sitten häät, ja kun sepällä oli varoja, niin olivat häät
komeat. Ja sulhanen istui pöydän päässä ja kana hänen rinnallaan
kunniapaikalla ja nokki itselleen ruokaa sulhasensa vadista.
Sinne sepän mökille jäi poika kotivävyksi ja yhdessä he elivät
onnellisina.
Tuli heinänteon aika ja seppä, hänen vaimonsa ja poika menivät
niitylle. Kun he sieltä kotia palasivat, niin oli tuvassa ruoka
valmistettuna ja pöydälle tuotuna, ja ovella kana seisoi ja iloisesti
kaakottaen heitä kutsui sisään.
Toisena päivänä kävi samoin. Kun heinäväki niityltä palasi, niin oli
ateria heitä odottamassa ja tupa oli siistitty kuin kuningasta vastaan
ottamaan.
Kolmantena päivänä ei poika jäänytkään niitylle, vaan palasi mökille
muka kovasinta hakemaan. Kun hän mökkiä lähestyi, niin piiloutui hän
aivan tuvan oven lähelle suuren heinätukun taakse. Sieltä hän saattoi
avoimesta ovesta nähdä tupaan, Siellä kana liikuskeli, tuli ovelle ja
kun luuli jo kaikkien kauaksi menneen, niin riisui se höyhenverhonsa ja
pani sen huhmareesen talteen. Sitten se kauniina neitona meni sangolla
lähteeltä vettä noutamaan.
Mutta kun tyttö oli tuvan nurkan taakse kadonnut, niin hiipi poika
piilostaan esiin, juoksi tupaan, sieppasi höyhenverhon huhmareesta ja
heitti sen palavaan lieteen. Sitten hän kiireimmän kautta juoksi
niitylle seppää ja hänen vaimoansa noutamaan.
Juoksujalassa he kaikin kolmisin tulivat mökille. Siellä kaunis nainen
oli lieden luona askartelemassa. Ja arvaahan, mikä ilo ja riemu sepän
tuvassa syntyi, kun kana oli kauniiksi neitoseksi muuttunut!
-- Olenhan minä aina sitä väittänyt, ettei se meidän kana mikään
tavallinen kana ollutkaan, sanoi seppä.
-- Luuletko, että minä sitä koskaan olen uskonut? sanoi hänen vaimonsa.
-- Minä sen tiesin jo ennenkuin tulin häntä kihlaamaankaan, sanoi
poika.
-- Ja minä tiesin, että minun mieheni kerran oli minut lumoista
pelastava ja jälleen ihmiseksi tekevä, sanoi tyttö.
-- Eivät ne kaikki kanat tavallisia kanoja olekaan, sanoi seppä, kun he
yhdessä menivät pöydän ääreen aterioimaan.