Ensimäinen kohtaus.
Firmin ja hänen poikansa Kaarle.
Kaarle. Arvaatteko isä sen onnellisen sattuman?
Firmin. No minkä sitte?
Kaarle. Kenen minä nyt näin?
Firmin. Kenen sinä sitte näit?
Kaarle. Lotan. Tänne tultua, olen häntä etsinyt joka paikassa, vaan
turhaan, ja nyt ensikerran kuin tulin teidän virka-huoneesen, hän tulee
minulle ihan vastaan.
Firmin. Ja sitte?
Kaarle. No ajatelkaa kuitenki! Se sievä neiti, jonka näin tätinsä luona
Rosmarissa, se Lotta, jota niin rakastan ja olen aina rakastava, hän
on, arvatkaapas kenen tytär?
Firmin. Mistä minä sen arvaisin?
Kaarle. Teidän esimiehen, sen uuden ministerin; minä en tuntenut häntä
kuin Lotan nimellä.
Firmin, Ministerin tytär?
Kaarle. Oikein Narbonnin!
Firmin. Ja sinä mielit häntä vielä?
Kaarle. Enemmän kuin koskaan, isä! Luulen, hän ei minua tuntenut,
ja minä rupesin ikään hänelle tervehtimään, kun te tulitte. Ja se
oliki hyvä, enpä minä olisi tiennyt mitä hänelle sanoa; vissisti hän
keksi minun hämmästyksen, kyllä hän olisi voinut jotain arvata...
Nämä kuusi viikkoa en ole voinut ajatella muuta kuin häntä, hän on
ollut jokapaikassa edessäni. Ja se ylistys minkä olen saanut
kirjoituksillani, se on hänen ansio, hän se minulle antoiki sen lahjan.
Firmin. Tiedät sinä Kaarle, ken rakastaa ja kirjoittelee lauluja kuin
sinä, se voi kuvitella paljon. Menetin minäki sinun iälläsi aikani
sellaisiin. Vahinko vaan ettei puoletkaan sellaisia houreita käy
toteen. Ja miten sinä sitä voisit toivoa? Lotta on rikkaan ja korkian
miehen tytär ... meidän rikkaus on minun alhainen virkani ja sinun
luutnantti-palkkasi.
Kaarle. Vaan siihen, isä, te oletteki syypää. Elkää pahastuko? Teidän
lahjoilla, minä kaikkena te voisitte jo olla! ministerinä vähintäin,
sen siaan kuin nyt olette hänen alhaisin käskyläisensä, ja silloin
poikanne myös voisi kosioida Lottaa.
Firmin. Sinun mielestäis isäsi on viisain mies maailmassa! Ole
huoletta, poika! minä olen se mikä olen; minä olen tottunut monjaihin
töihin ja voin niitä toimittaa. Mutta kuinka monta suurempaa neroa kun
minun jää pimeyteen, ja saapi nähdä liukasteliat menevän edellänsä! Ei
poikani, elkäämme pyrkikö korkealle!
Kaarle, Vaan sentähden ei liian alhaallekaan. Mika esimerkiksi tuo
Selicour, teidän lähin esimies, on teidän rinnalla, tuo ylpeydestä
paisunut kolopää, joka entisen päämiehen aikana oli kaikki kaikissa,
joka viekastellen sai niin suuren vallan, jakeli virkoja ja söi
pensionia, ja joka nyt uudenkin ministerin luona, kuin olen kuullut,
mahtaa kaikki?
Firmin. Mitä sinulla on Selicouria vastaan? Ken toimittaa virkansa
paremmin kuin hän?
Kaarle. Vissisti, kun te häntä hyvin autatte. Te ette voi kieltää että
te tiette vähintäin kolme osaa hänen töitänsä.
Firmin. Se on tosi, vaan täällä pitää toinen toistansa auttaa. Auttaapa
hänki toisinaan minua.
Kaarle. Totta kaiketi, vaan niinpä te voisitte ollaki hänen siassaan ja
hän teidän.
Firmin. Minä en tungeite kenenkään tielle, vaan pysyn alhaisessa
virassani.
Kaarle. Te voisitte pyrkiä niin ylös kuin pääsette. Että entisen
ministerin aikana pysyitte pimeydessä, sitä en ensinkään ihmettele,
siitä teitä kunnioitetaan. Te ette voineet kumarrellen pyytää sitä,
jonka olitte ansainneet. Vaan Narbonne on toinen mies, häntä kiittää
jokainen kunnon mieheksi, joka etsii ansioa ja tahtoo hyvää. Miksikäs
nytki laskette kavaluutta edellenne?
Firmin. Kiivaudessasi sinä moitit liiaksi Selicouria, ja ylistät minun
ansioani. Selicour olkoon nousnut liian korkealle lahjainsa suhteen,
vaan hän on rehellinen mies eikä tee kellekään pahaa. Se on yhtä jos
hän työnsä tekee itse tahi teettää ne muilla, kuin ne vaan tehdyiksi
tulevat. Ja voikoon kohta hän vähemmän, minä sen siaan voin enemmän.
Kasvaako minun ansioni hänen huonoudesta? Minä olen tyytyväinen
alhaisessa tilassani, pitääkö minun vanhoilla päivilläni ruveta
hakemaan uutta virkaa johon en ole tottunut? Virka olkoon paremmin
huono minulle kuin minä olla huono virkaani.
Kaarle. Ja minun sentähden pitäisi unhottaa Lotta.
Toinen kohtaus.
Entiset. Laroche.
Firmin. Eikös tuossa tule Laroche.
Laroche (surullisena). Hänhän se on!
Firmin. Ja niin alakuloisna. Mikä teille on tullut?
Laroche. Te miekkoiset olette menossa virka-huoneesen! minä saan mennä
lystäilemään.
Firmin. Laroche! Mitä kaikkia? Ettehän te liene...?
Laroche (nyästen olkapäitänsä). Heitetty viralta pois. Minun virkani on
toisella. Eilen sain passin käteeni.
Kaarle. Mitä kummaa!
Laroche. Vaimoni vielä ei tiedä mitään. Jos häntä tapaatte, elkää
virkkako sanaa. Hän on heikko ja voisi kovin säikähtää.
Kaarle. Olkaa huoletta. Meiltä hän sitä ei saa kuulla.
Firmin. Vaan sanokaa nyt, Laroche, miten...
Laroche. Minä en tunne mitään. Minä olen toimittanut mitä on vaadittu,
minua ei ole mistään syytetty, minä olin joka aamu ensimäinen
virka-huoneessa, ja viimeinen joka sieltä läksi, ja kuitenki nyt pantu
viralta pois.
Firmin. Joka teidän tuntee ei voi muuta sanoa.
Kaarle. Vaan ken teille sen hyvän työn on tehnyt?
Laroche. Ken? Se on Selicourin ystävyys.
Kaarle. Kuin se olisi mahdollista?
Laroche. Minulla on varmat sanoma-miehet.
Firmin. Vaan kuin?
Laroche. Selicour ja minä olemme samasta pitäjästä, niinkuin tunnette.
Me olemme pian saman-ikäiset. Sen vähän minkä hän osaa kirjoittaa, hän
oppi minulta. Minun isäni oli lukkarina meidän pitäjässä. Minä opetin
hänelle myös kaikki työt täällä. Kiitokseksi siitä hän laittaa minun
pois, saadakseen en tiedä minkä ministerin palvelian serkun minun
siaani kirjoittajaksi.
Kaarle. Kaunis juttu!
Firmin. Vaan eikö siihen saisi mitään neuvoa?
Laroche. Sen toivon saada teiltä, herra Firmin! Minä päätin järkiään
käännäidä teihin. Te ajattelette rehellisesti. Kuulkaa! Virasta minä
nyt enää pidän vähät; vaan kostoa minä tahdon. Sinä luulet niin saada
menetellä muita jotka eivät julkea liukastella ylhäisten edessä, kuin
sinä. Vaan kavala Selicour-parka! Sinä saat minusta paljon tekemistä;
ennen minä olen ikäni virattomana kun jätän sinulle kostamatta.
Firmin. Ei, ei, Laroche, parempihan on unhottaa ja jättää anteeksi.
Laroche. Unhottaa koirille, herra! ei koskaan, minä teen hyvän työn kun
paljastan hänen koiruudet, jokainen tuntee että hänen paikkansa olisi
pitänyt olla teillä. Vaan raatakaa, nähkää vaivaa, se on kaikki turhaa,
ken kysyy teidän ansioa? Viekastelkaa, liukastelkaa, kumarrelkaa,
nostelkaa häntää, kas siitäkös arvoa lähtee! Kas siitäkös virka
korkenee! Kas siitäkös kunniaa lautuu! Selicour on tehnyt niin ja
katsokaa kuin se on hänelle menestynyt.
Firmin. Vaan elkää toki niin panetelko sitä kunnian miestä!
Laroche. Minä panettelisin? Minä en tuntisi hänen tapojansa? Jo
koulussa se näkyi mikä suka siitä tulee. Miten se häntäili, miten se
kurikehti, miten se liukasteli opettajan ympärillä ja miten se kiivelsi
toisen ansion omaksensa ja osasi aina toisen kaateilla tuleen istuita.
Sellainenpa suka siitä tuliki, nyt te näette mitä luikeria hän tekee
suuremmassa tilassa, mitä hän teki entisen ministerin kanssa!
Firmin. Mutta uusi ministeri on niin totuullinen mies, minä en ymmärrä
kuin se nyt vielä menestyisi.
Laroche. Kuin? Liukastellen, kumarrellen, kyllä hän osaa olla
jokaiselle mielin kielin. Se on hänelle yhtäkaikki jos hän tekee hyvää
tahi pahaa kun siitä vaan mitä voittaa.
Kaarle. Mutta Herra Narbonne on niin toimellinen mies, että luulisi
hänen kyllä tuntevan miehensä.
Laroche. Se se onki jota hän pelkää. Vaan niin tyhjä kuin hänen päänsä
on hyödyllistä, niin täysi se on koiruutta. Kyllä hänellä on työtä
olevinaan ja aina kiirettä että sillä aina pääsee pakoon kun kysymys
tulee hänen taidosta, muutoin ei hänellä olekaan pienet aikeet, kyllä
minä ne tunnen vaikka hän niitä peittelee.
Firmin. Kuin? mitä hän aikoo?
Laroche. Te tunnette että Narbonnilla on paljon sanomista hallituksen
neuvoissa. Hän etsii paraillaan kelvollista miestä tärkeääsen
lähetykseen. Se on hänen esiteltävä. Vaan Narbonnilla on myös tytär,
seitsentoista vuotinen, ihana, hyvä ja rahakas. Selicour on naimatoin
ja suvaittu hänen talossa. Ministerin äiti on hyvä ystävä Selicourille,
joka hänelle joka ilta livertelee, laulelee ja soittelee laulujansa.
Eikä tytärkään häntä vihaa. Lähettiläisyys on jo pian hänelle määrätty
ja se rikas tytär seuraa perästä.
Kaarle. Mitä kaikkia te sanotte? Hän tohtisi kosioida Lottaa?
Laroche. Kyllä hän sen tekee, saattehan nähdä.
Kaarle. Lottaa, jota minä rakastan?
Laroche. Tekö häntä rakastatte?
Firmin. Hän on hulluna, elkää häntä kuunnelko!
Laroche. Onko se mahdollista? Ei, herra Firmin, tämä rakkaus ei ole
hulluutta. Odottakaa, se se meitä nyt auttaaki, se se onki mitä minä
toivoin.
Kaarle. Mitä te nyt hourailette?
Laroche. Selicour on hukassa, ihan hukassa! isä ottaa häneltä viran ja
poika morsiamen!
Firmin. Olkaa Jumalan tähden!
Laroche. Antakaa vaan minun laittaa, elkää huoliko, te saatte
ministeri-viran ja Kaarle naipi Lotan. Niin saakeli se käypiki!
Firmin. Minä ministerin viran?
Laroche. Miks ei? Miks ei? Teille se sopiiki, vaan ei Selicourille.
Firmin. Hyvä Laroche! minä luulen se on parempi että pidätte huolta
itsestänne.
Kaarle. Sellainenhan hän on, isä! Nyt vasta minä hänen tunnenki. Aina
täynnä suuria aikeita. Vaan ystävä, siihen tarvitaan paljon neroa
ennenkun se kaikki saadaan aikoin. Muutoin se voipi käydä pahasti
teille itsellenne.
Laroche. Sanokaa mitä hyvänne, vaan minulla on varma toivo. Itseni
tähden minä en tekisi mitään, mutta lopettaa sellaisen koiran ja auttaa
ystäviä, se on minulle niin suloista, se on niin ihana työ ja sen
menestystä minä en yhtään epäile.
Firmin. Ette epäile? Teillä sitte jo on kaikki varustettu?
Laroche. Minulla? Kuin? Ei mitään varustettu, ei mitään ajateltu, vaan
kyllä neuvo keksitään, keksitään niinki.
Firmin. No, no eipä teidän aikeet vielä liian peloita!
Laroche. Elkää huoliko, en minä pelkää, ei minua Selicour säikytä, sen
minä voin taata. Ja mitä turhista mutkista, minä menen suorastaan
ministerin luo, hän rakastaa totuutta, minä sanon järkiään kaikki
tyyni.
Firmin. Kuin? Te sen tohtisitte?
Laroche. Miks ei? minä en ole pelkuri, minä en pelkää ketään, minä
sanon kaikki ministerille, minä avaan hänen silmänsä, hän saa nähdä
miten hän on pettynyt, Selicourin pitää olla pois, häpeällä pois ja
minä voitan.
Kaarle. Tehkää kuin hyvänne, herra Laroche! vaan minun rakkauteni
jättäkää rauhaan, minä en toivo mitään, minä en halua mitään korotusta,
vaan isäni puolesta te ette koskaan voi tehdä liiaksi.
Firmin. Ystäväni, antakaa minun itseni huolia asiani! Teidän aikomus on
hyvä kyllä, vaan se on ensinkin vaarallinen ja sitte ihan turha. Minä
en halaja pois alhaisesta tilastani, minä olen hyvin tyytyväinen siinä
missä olen ja kaiken vähimmän minä suaitsen toisen itselleni kerjäävän
suurempaa virkaa.
Laroche. Te molemmat ette siis huoli minun avustani. Se on yhtäkaikki,
minä sen teen kuitenki, huolikaa tahi ei. (Menee.)
Firmin. Hän on vähän löyhkö, vaan hyvä sydän hänellä on, ja minua
säälittää hänen onnettomuus.
Kaarle. Surkutelkaa minuaki isä, minä olen onnettomampi kuin hän, minä
olen kadottanut Lottani.
Firmin. Minä kuulen tultavan! Se on ministeri ja hänen äitinsä, minä en
tahdo olla tässä ettei mitään luultaisi. (Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Narbonne. Madami Belmont.
Mad. Belmont. Kävikö Selicour jo sinun luonasi?
Narbonne. Tänään minä en ole häntä vielä nähnyt.
Mad. Belmont. Se sinun kuitenki pitää tunnustaa, että sellainen mies
maksaa paljon.
Narbonne. Hän näyttää siassaan oivalliselle. Ja kun kerran maalta olen
tullut tähän suureen kaupunkiin ja näin tärkeään siaan, jossa
kirjallinen viisaus minua vähän auttaa, minä luen onnekseni että olen
tavannut sellaisen miehen kuin Selicour.
Mad. Belmont. Joka ymmärtää kaikki, jolle mikään ei ole outo ja miten
sävyisä sekä oppinut, miten puhelias ja mitkä lahjat! Soittaa, maalaa
ja tekee lauluja; kysyköön häneltä vaikka mitä, hän tuntee kaikki.
Narbonne. Ja tyttäreni?
Mad. Belmont. Hyvä että minulle muistutit. Nyt hän on täyttänyt
seitsentoista vuottansa. Eikä hän sokea ole ja Selicour on hyvin reima
mies, hän on niin nöyrä ja sinä et usko miten hän on iloinen Lotan
seurassa. Minä en voi olla näkemättä että se jotain merkitsee, poikani,
se ei voi olla loittona rakkaudesta.
Narbonne. Noh! se ei olisi hulluinta ... ja minä en katso heimon
suuruutta, kun olen itseki tullut alhaalta, ja Selicour, hänen
ymmärryksellään, voipi nousta korkealle. Minulla jo onki hänelle
arvoisa sia, vaan minä tahdon häntä ensin vähän koetella, ja jos hän
näyttää sen ansaitsevan, kuin jo luulenki, ja Lotta muutoin suostuu,
minä otan ilolla hänen vävyksi.
Mad. Belmont. Se se on minunki toivoni. Hän on niin nöyrä, niin sievä
ja niin reima mies.
Neljäs kohtaus.
Entiset. Lotta.
Lotta. Hyvää huomenta, isäni!
Narbonne. Noh tyttäreni! Miten sinusta on tämä suuri kaupunki?
Lotta. Todella sanoen isä, minä ikävöin jälle maalle, sillä täällä minä
en tapaa teitäkään joka kerran kuin tahdon.
Narbonne. Kaipaan minäki täällä rehellisiä naapuriani maalta. Heidän
kanssa sain puhella leikkiä ja olla iloinen, vaan kuitenki arvelen
täällä olla samaten. Virka toki ei voine muuttaa mieltäni; ihminen
voipi olla asioissa ja kuitenki säilyttää entisen mielensä.
Mad. Belmont. Minusta tämä elämä vasta oikein maistuu. Täällä olen kuin
taivaassa. Jokaisen kanssa jo olen tuttava, kaikki juoksee minulle
vastaan, ja Selicour tahtoo jo kirjoittaa minun osalliseksi
luku-seuraanki.
Lotta. Arvaatteko te mummo, ketä äsken luulin nähneeni?
Mad. Belmont. Ketä sitte?
Lotta. Sitä nuorta upseeria.
Mad. Belmont. Ketä upseeria?
Lotta. Sitä nuorta Kaarle Firminiä.
Mad. Belmont. Joka Colmarissa kävi joka ilta tätisi luona.
Lotta. Joka aina teille puheli.
Mad. Belmont. Se oli hyvin sievä mies.
Lotta. Eikös se sitte niin ollut, mummo?
Mad. Belmont. Joka myös kirjoitteli niin ihanoita lauluja.
Lotta. Se, se, justiin se!
Mad. Belmont. No koska hän kerran on täällä, vissisti hän tulee
meilleki!
Narbonne. Vaan missä kummalla Selicour on? Tällä kertaa hän viipyy
kyllä kauvan.
Mad. Belmont. No tuossahan se onki!
Viides kohtaus.
Entiset. Selicour.
Selicour (kaikille kumarrellen). Ilmeinen ilo! kuin löydän teidät
kaikki yhdessä.
Narbonne. Terve, terve, hyvä Selicour!
Selicour (antaen paperia Narbonnille). Tässä saan tuoda sen puhellun
kirjoituksen; minä lisäsin siihen pari riviä selitykseksi.
Narbonne. Oivallisesti!
Selicour (antaen madamille lipun). Teille armollinen madami, minä olen
ostanut piljetin sitä uutta komediaa vasten.
Mad. Belmont. Se on minulle hyvin iloista!
Selicour. Ja teille mamseli, tuon tässä huvittavan ja yhtaikaa
opettavan kirjan.
Lotta. Lienettehän sen jo lukeneet.
Selicour. Ensimäisen osan siitä katselin läpi.
Lotta. No millainen se teistä on?
Selicour. Siinä löydätte liikuttavan kuvauksen... Onnetoin isä ...
turmeltu tytär ... vanhemmat köyhyydessä, hyljätyt kiittämättömiltä
lapsilta ... hirveitä tapauksia, joita en ymmärrä ... joita en osaa
ajatella -- sillä palkitseeko koko elin-aikainen kiitollisuus sitä
huolta ja murhetta jota vanhemmat ovat näyttäneet meidän lapsuuden
heikkoudelle?
Mad. Belmont. No kaikkiin hän saa sitte niin lystiä sanoja vielä, se
ankara mies.
Selicour (Narbonnille). Meidän kanselissa on päällikön virka
tarpeellinen, se on tärkeä ammatti ja hakioita on paljon.
Narbonne. Minä luotan teihin, te tunnetta jokaisen ansion,
palvelus-vuodet, uurauden ja taipumuksen, vaan erinomattain on
katsottava heidän rehellisyyttä. Mutta nyt unhotan, minulla on paljon
ala-kirjoitettavaa, minun täytyy mennä.
Selicour. Ja minunki täytyy paikalla käydä toimiini.
Narbonne. Odottakaa vähän, meillä on keskenämme vähän puhelemista!
Selicour. Vaan minulla on hirveän paljon tekemistä ennen päivällistä.
Narbonne. Jääkää nyt tänne, tahi joutukaa heti takaisin! Minä tarvitsen
teitä. Minä tarvitsen juuri sellaista miestä kuin te, sekä opin että
rehellisyyden suhteen. Tulkaa heti, minulla on teille jotain hyvää.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
Entiset ilman Narbonnitta.
Mad. Belmont. Te ette voi arvata, herra Selicour, miten paljon poikani
teistä pitää. Vaan voisi minullaki nyt olla tekemistä. Meidän
sukulaiset ja monjaat ystävät tulevat iltaiselle tänne, olettehan te
meidän seurassa?
Selicour. Jos muuten ne monet asiat...
Mad. Belmont. Ettehän toki pois jää, muuten meidän pöytä olisi kuin
ilman kruunutta. Te olette meidän seuran henkenä ja Lottaki voisi ottaa
sen pahaksi jos te...
Lotta. Minäkö mummo? Vaan teidän ja papan ystävät ovat minunki.
Mad. Belmont. Se on hyvä, se on hyvä. Laittai nyt vaan valmiiksi, aika
on käsissä! Tietäkää, herra Selicour, peilin edessä minä olen
ensimäinen.
Selicour. Kun ihana taito tulee ihanan luonnon avuksi, ken voipi
silloin seista vasten?
Mad. Belmont. Oivallisesti! ken voipi olla rakastamatta sellaista
miestä. Hänen suustansa ei kuule muuta kuin ihanaa ja lystiä. (Menee
Lotan kanssa.)
Seitsemäs kohtaus.
Selicour ja Mikko.
Mikko. Viimenki he ovat kaikki poikessa. Nyt saan puhua sanaisen! Minä
soisin puhutella herra Selicouria.
Selicour (korkeasti). Minä se olen!
Mikko. Suotteko minulle herra?
Selicour. Enkö minä täälläkään nyt saa olla rauhassa? Mitä te tahdotte?
Mikko. Hyvä herra! jos...
Selicour. Se on taas paljasta kerjäämistä, apua? Minulla ei ole
mitään...
Mikko. Suokaa anteeksi, herra!
Selicour. Ei mitään, tässä ei ole paikka, tule konttuoriin jos sinulla
mitä on!
Mikko. Minä en luullut teitä niin jyrkäksi!
Selicour. Mitä teille pitää?
Mikko. Enhän minä tule pyytämään, ... kiittämään vaan minä tulen teitä
herra Selicour!
Selicour. Kiittämäänköhän? ja mistä?
Mikko. Että hankitte veljeni pojan...
Selicour. Mitä? Mihin? puhukaa selvemmin.
Mikko. Minä olen vasta toista päivää täällä kun isäntä minun jätti
maalle. Minä en teitä tuntenut vielä silloin kun teille kirjoitin herra
Selicour!
Selicour. Mitä nyt sanotte? Ystäväni! te sitte olisitte ministerin
palveluksessa?
Mikko. Hänen kammar-palveliansa, teidän armonne!
Selicour. Herra Jumala mikä hirveä erheys! herra Mikkel!
kammarpalvelia, kammarherra, ministerin uskottu mies! Tuhatkertaa
anteeksi herra Mikkel! Minä luulin teitä asiamieheksi.
Mikko. Ja jos sekin olisin?
Selicour. Minun siassani on hirveän paljon tekemistä jokaisen kanssa,
ja niitä on niin paljon joita ei tunne.
Mikko. Minä luulin kuitenki että se on keveä jokaista kohdella
leppeästi.
Selicour. Vissisti! Totta kaiketi! Se oli vaan se kirottu pikaisuus!
Mikko. Joka minulle kävi hyvin pahasti, herra Selicour!
Selicour. Se oli hyvin tuhmasti, minä kadun sitä ikäni.
Mikko. No annetaan se nyt olla!
Selicour. Noh! te olette nähneet kuin kiivas minä olin teitä
auttamaan ... se teidän veljenne poika on saanut siansa, vaan miten?
Mikko. Sieltä minä nyt tulenki! Ei se ole kovin järettömästi!
Selicour. Hän on hyvällä tiellä, luottakaa! vaan minuun.
Mikko. Ja kirjoittaa jo, uskotteko miten hän jo kirjoittaa.
Selicour. Hän ei kirjoita puhtaasti.
Mikko. Ja ortograhvin sitte?
Selicour. Se se onki!
Mikko. Vaan kuulkaa herra! Se mitä teille kirjoitin, se on meidän
välillä, meidän isäntä kaupunkiin lähteissään kielsi jyrkästi meitä
kaikista suplikista ja rukouksista ... herra on vähän kummallinen mies
niinkuin tunnette!
Selicour. Totta kaiketi! sitä ei voi kieltää, varmaan te hänen hyvin
tunnette sen meidän herra ministerin.
Mikko. Minä hänen tunnen ulkoapäin ... ja voin teille sanoa millainen
hän on.
Selicour. Sen voin uskoa; vaan enpä minä paljon tahdo tiedustella.
Sillä näettekö herra Mikkel, minun tapani on sanoa: tee oikein, elä
pelkää ketään.
Mikko. Oikein sanottu! herra Selicour!
Selicour. Niin, jatkakaa vaan herra Mikkel! Te sanoitte että se hyvä
herra on vähän kummallinen?
Mikko. Se on ihan totinen tosi, hän on kummallinen, mutta hyvä. Hänen
sydämensä on kirkas kuin kulta.
Selicour. Hän on rikas, leskimies, iloinen ja paraassa iässään.
Tunnustakaa kuitenki ... se on työläs sillä iällä vihata toispuolia,
sen kunnioitetun miehen, vaan miten?
Mikko. Hänellä on hyvin hyvä sydän, uskokaa se herra Selicour!
Selicour (nauraen). He! he! Pieniä seikkoja toki, eikös niin? herra
Mikkel!
Mikko. Se on mahdollista, vaan missä asioissa hän on...
Selicour. Kyllä minä sen ymmärrän herra Mikkel! te olette uskollinen
palvelia ja osaatte peittää missä on tarvis. En minä kysy missään
pahassa aikomuksessa, sillä ... minä olen vakuutettu ett'ei hänestä voi
sanoa muuta kuin joka on hänelle kunniaksi.
Mikko. Niin tosiaan. Nyt minä muistan! kuulkaapas! hän etsii pienoista
asuntoa esi-kaupungissa yhdelle.
Selicour. Todella? ja kelle?
Mikko. Sen saatte kuulta. Vaan elkää virkkako, Jumalan tähden ...
kuulkaa!
Selicour. Varjelkoon minua, herra Mikkel!
Mikko. Nuoruudessaan hän rakasti...
Selicour. Luuletteko että hänellä on nytki...
Mikko. Ei juuri sitä, vaan...
Selicour. Noh! Olkoon se mitä hyvänsä! Te hänen uskollinen palveliansa
olette velvollinen sen kristillisesti peittämään, eikös niin Mikkel! Ja
miks ei se jota hän salaa voisi olla joku kristillinen työ, miks ei se
voi niin olla, herra Mikkel! Minä vihaan kaikkea panettelemista ...
kuin kuolemaa, niin minä sitä vihaan. Meidän pitää aina ajatella hyvää
esi-miehistämme. No, no, se on hyvä herra Mikkel! Annattehan te
anteeksi minun erheykseni. Me tapaamme useammin toisiamme. Minua
hävettää kun teitä niin kohtelin (Ojentaa hänelle kätensä.)
Mikko (peräytyen). Ohoh! eihän toki, herra Selicour! minä tunnen siani
ja tiedän hävetä.
Selicour. Mitä turhia, minä olen teidän ystävänne, antakaa nyt minun,
herra Mikkel!
Mikko. Sitä en koskaan rohkene, minä olen paljas palvelia.
Selicour. Ystävä, ystävä! ei mitään eroitusta meidän kesken. Antakaa
minun kuitenki ... herra Mikkel!
(Molemmin puolin kumarrellen syvästi, esirippu lankee.)