Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu
tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä
_Klaus Djeknistä_, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan
aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa
siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin
Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän
omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen
tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen
toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti
kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen
tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on
täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]
Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta
eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus
Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella,
jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen
Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä
käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin.
Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena
hän katoaa tietämättömiin -- vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita,
jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.
Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen
poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan
mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen
oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien
yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.
Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on
professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi
tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn
Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen
tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta
v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on
myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon
kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole
todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla,
huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa
(Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina,
alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä
elämäkerroissa.
Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan
semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on
aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan,
mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan
nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten
sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232]
Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä
laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan:
"sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta
linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa
myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]
Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat
kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista
todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin
Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia,
kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen
todelliseen tapahtumaan.
Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi
yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman
teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä,
vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo.
Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan
muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren
ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen
kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä,
päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin
oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli
nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia,
emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan -- tai ainoasti teeskennellen
vihastusta -- isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä
viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan
senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään
voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin,
joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli
rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden
väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan,
Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta
kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja
hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän
puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]
Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin
selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan
päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon
arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei
siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein
suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin
henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo
ja lapsi.
Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa,
jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen
lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti
vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin
runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen
vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta,
kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu
siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen
soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin
olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus
Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä
suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että
kokoonpanoltaan perin suomalainen.
Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta.
Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme
oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on
toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös
käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8).
Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat
kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:
Istu kaicki pöydän pä[äs]sä:
"Elina minun sisaren,
Ejko mu[u]ta ylpiämpä,
Kuin on Klaus Kurki?"
Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);
Nousit kaicki seisovalle.
"O mun muori kuldaiseni,
Älä minua Clavull anna!" --
"Mistäs sinä Clavun tunnet?"
Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet
347-348:
Itku ei Laukosta laka'a,
Valitus Vesilahesta.
Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot
muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842,
vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin
Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka
nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta
Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä
1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta
ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä -- joka on
Ruottin virstan paikoilla Laukosta -- on tähän otettu 'Kanteletar'
nimisen kirjan kolmannesta osasta. -- -- Tähän on se muutettu sille
puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin
monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan
todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut
neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on
suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä
lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]
Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä
näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta
eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan
välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on
ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on
erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: _vaka neitsynen vastaapi_,
Kirstistä: _salaa sanoi_ ja Klauksesta: _puhui suusta kiivahasta_ (A).
Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri
näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti
merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan
jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.
Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa
kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole -- omituista
kyllä -- aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa.
Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan
kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei
niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää
laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua
muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa
löytää.