Kuuluisa italialainen oppinut _Domenico Comparetti_ on tunnetussa
Kalevalan tutkimuksessaan lausunut mielipiteenänsä, että Suomen kansan
runoudessa kokonaan puuttuu historiallinen käsite. "Katolisella ajalla
on tosin muutamiin uskonnollis-historiallisiin tapauksiin runomuoto
sovitettu, sekä myöhemmin, jälkeen uskonpuhdistuksen, joihinkuihin
maallisenkin historian tapahtumiin; mutta ne aineet ovat vähäisiä ja
vähäpätöisiä; vanha kertovainen sankarirunous, Kalevalan runous, on
jäänyt ulkopuolelle historiaa. Suomalaisten muinaiset kosketukset
germaanilaisten ja liettualais-slaavilaisten kansojen kanssa, joista
kielitutkimus tietää kertoa, ovat sille tuntemattomat; vanhojen
skandinaavilaisten viikingien ryöstöretket suomalaiselle alueelle ja
suomalaisten kostoretket Ruotsin puolelle ovat siltä unohtuneet; myös
Novgorodin vaiheet, joissa Suomalaisilla oli niin suuri osa,
Ruotsalaisten valloitukset Suomessa, alituiset ja kiihkeät taistelut
Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä tämän maan omistamisesta sekä
Suomalaisten osanotto niihin, kahtia jakaantuneina, vieläpä
Suomalaisten vanhat keskenäiset, Hämäläisten ja Karjalaisten väliset
kiistat, ovat kaikki jääneet ilman vähintäkään muistoa Kalevalan
runostossa. -- -- Ainoa todellinen kansa, joka siinä kuvastuu, ovat
Lappalaiset. -- -- Mutta sekin ajatus, että Kalevalassa olisi kaikua
entisistä kahakoista eteenpäin tunkeutuvien Suomalaisten ja heidän
tieltään pohjoiseen päin väistyvien Lappalaisten välillä, on
ehdottomasti hylättävä."[191]
Historiallista hänen mielestään Kalevalan kertovaisissa runoissa ei ole
mitään muuta kuin Suomalaisten ja Lappalaisten välinen _kilpailu
loitsutaidossa_, joka selvimmin Väinämöisen ja Joukahaisen
kilpalaulannossa ilmenee. Syynä tähän historiallisen aineksen
puutteesen hän pitää Suomalaisten shamanismin eli noitauskonnon, joka
kiinnittää koko huomion henkimaailmaan, niin ettei todellisille
oloille, teoille ja tapahtumille riitä harrastusta.
Voisi mennä vielä pitemmälle ja kieltää Kalevalalta senkin
historiallisen perustuksen, joka tässä on sille kuitenkin myönnetty.
Väinämöisen kanssa kilpaileva Joukahainen ei näet milloinkaan esiinny
"Lappalaisena" kansanrunoissa. Säkeet:
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
esiintyvät rinnan vasta Uudessa Kalevalassa ja ovat Lönnrotin
yhdistämiä.[192] Yhtä vähän todistava on kertomus "laihasta pojasta
Lappalaisesta", joka Väinämöiselle pitää viikoista vihaa ja
ylenkauvaista kadetta sekä yrittää häntä ampumaan; sillä sitä ei
missään tavata itsenäisenä runona, vaan on se myöhempi luomisrunoon
liittynyt kasvannainen. Se johtuu nähtävästi eteläisemmästä "Lauri
Lappalaisen" runosta,[193] jossa samoin oravaa ammuskellaan ylitse,
alitse ja viimein kohti.[194] Lisäksi on huomattava, ettei
Sampo-runoissakaan, joissa kuitenkin lähinnä luulisi jotain
historiallista piilevän, Lappi käsite Pohjolan rinnalla esiinny
useammin kuin kerran Vanhassa ja kaksi Uudessa Kalevalassa,
kumpaisellakin kerralla Lönnrotin sovittamana.[195]
Mutta samalla kuin Kalevalan kertovaisilta runoilta on riistetty se
historiallinen merkitys, että ne kuvaisivat edes Suomalaisten ja
Lappalaisten henkistä voittosilla oloa, kumoutuu myöskin selitys, joka
perustuu Suomen kansassa oletettuun erityiseen luonteentaipumukseen.
Shamanismiksi nimitetään Siperian kansojen ja sen johdosta myös
suomalais-ugrilaisten pakanallista uskontoa, mutta sama noita- ja
henkiusko tavataan vielä Afrikassa ja Amerikassa ja on se aikoinaan
ollut Euroopankin, niinkuin koko maailman kansojen yhteisenä uskonnon
muotona. Loitsurunous on tosin jotain Suomen kansalle erikoisempaa,
vaan jo se seikka, ettei sitä Lappalaisilla juuri nimeksikään ole,
varoittaa sitä pitämästä alkuperäisen shamanismin ilmauksena. Kun vielä
ottaa lukuun, että Ruotsalaisilla on samansisältöisiä, jos kohta
lyhyt- ja suorasanaisia loitsulukuja, niin Suomen kansan ylen runsas
loitsurunous on pikemmin pidettävä todistuksena sen taipumuksesta
runollisuuteen. Ilmeneehän sama taipumus myös sananlaskujen ja
arvoitusten, osaksi satujenkin, pukemisessa suomalaisen runon muotoon.
Syynä siihen, ettei Kalevala esitä ainoatakaan senaattori Comparettin
luettelemista historiallisista tapahtumista, on hyvin yksinkertaisesti
sen runojen myöhemmyys. Kalevalan kertovaisten runojen joukossa on
tuskin yhtään, josta sen näennäisesti pakanallinen leima ei tyystemmin
tutkiessa ikään kuin haihtuisi; 1300 luku on aikaisin, mihin
toistaiseksi millään varmuudella voidaan päästä.
Vertauksen vuoksi huomattakoon, mitä etevä ranskalainen
tutkija _Gaston Paris_ lausuu muualla Euroopassa kansan suussa
säilyneistä kertovaisista runoista. Osoitettuaan että Ranskan
kansanlauluilla (chansons), joihin myös Katalonian (cansons) ja
Pohjois-Itaalian (canzoni) läheisesti liittyvät, on vielä vastineensa
Varsinais-Espanjassa (romances), Ranskan Bretagnessa (gwerziou),
Englannissa ja Skotlannissa (ballads), skandinaavisissa maissa
(kämpeviser), Alankomailla ja Saksassa (Volkslieder) sekä Kreikassa
ynnä slaavilaisilla alueilla, hän lisää:[196] "Minä tahdon vaan
muistuttaa, ettei mikäli tiedän ainoakaan mainituista runoryhmistä ajan
puolesta huomattavasti eriä siitä, minkä olen luullut voivani
ranskalaiselle määrätä; kritiikki on niiden ajanmääräyksiä vienyt
vähitellen likemmäksi meidän aikaamme. Lukuunottamatta yksityisiä
poikkeuksia, joista on varmat todisteet vaadittava, sopii sanoa,
että koko tämä lyyrillis-eepillisen runouden erinomainen kukoistus
puhkesi ilmi Euroopan eri maissa melkein samoihin aikoihin, s.t.s.
viidennellätoista tai aikaisintain neljännellätoista vuosisadalla." Ei
mikään estä meitä tähän lausuntoon pääasiallisesti yhtymästä myös
Suomen kansan runoihin nähden.
Jos siis tahdomme varmalla perustalla arvostella Suomen kansan
historiallista käsitystä, on meidän täytymys rajoittua keskiajan
loppupuoleen ja uuden ajan alkuun. Osoittavatko niiltä ajoin
säilyneet, tositapauksia esittävät runot vähälukuisuudellaan ja
vähäpätöisyydellään historiallisen käsityksen puutetta? Siihen
kysymykseen vastaaminen vaatii ennen kaikkea näiden runojen
yksityiskohtaista tarkastusta.