Hänen kulta-kruunullansa (Mat. 11),
edellyttää kr-yhtymän säilymistä sanan alussa. Lönnrotin yritys
Kantelettaressa muuntaa sitä enemmän itäsuomalaiseen äänneasuun:
Hänen kulta-ruunullansa,
sen selvästi osoittaa.
Säkeen kerto on Helka-virsissä aivan yhtä säännöllinen kuin missä
muissa Suomen runoissa hyvänsä. Se on paikoittain kolmin- ja kerran
(Alkusanoissa) kuusinkertainen. Runollista köyhyyttä siinä ei suinkaan
tunnu. Viimeinen syytös kielen virheellisyydestä näissä virsissä on
vaikea ymmärtää muuten, kuin että se tarkoittaa kirjaanpanojen
vaillinaista ja virheellistä asua taikka myöskin niitä väännöksiä,
jotka ovat syntyneet vanhojen, jokapäiväisestä käytännöstä pois
joutuneiden sanojen ja muotojen väärinkäsityksestä. Mutta että
Helka-virsiä sepittäessä olisi tehty kielivirheitä, ei voitane millään
todistaa, jos semmoista voidaan ajatella edes mahdolliseksi, kun on
kysymys kansanrunoilijasta ja hänen omasta kotimurteestaan.
Muodollisessakin suhteessa Hämäläisten runous, mikäli sitä Helka-virret
edustavat, siis hyvin pitää paikkansa karjalaisen runon rinnalla.
Mitään esteitä ei runomitta ole voinut panna sen kehittymiselle.
Mikä sitten on päävaikuttimena hämäläisten ynnä yleensä
länsisuomalaisten runojen vähäisempään lukuun, joka itäsuomalaisiin
verraten on ilmeinen? Epäilemättä runoalueiden maantieteellinen asema
sekä runojen leviämisen suunta lännestä itään. Siten on kahden puolen
Karjalan kannasta kokoontunut suurin osa sekä länsisuomalaisista että
virolaisista runoaineksista, joihin lisäksi tulevat vielä Karjalaisten
omat luomat, länsisuomalaisia kuitenkin tuskin lukuisammat. Ja koko
tämä kolminkertainen runoaalto on vyörynyt kapeassa uomassa "kahden
Karjalan" välillä; savolaiselle alueelle on siitä ainoasti heikko
sivulaine ulottunut ja länsisuomen runoalue on siltä jäänyt milt'ei
kokonaan hedelmöittämättä.[188] Virossa on tosin heikko vastavirtakin
idästä länteen huomattavissa niiden harvojen länsisuomalaisten ainesten
suhteen, etupäässä loitsujen, jotka ympäri Suomenlahden Inkerinmaan
kautta ovat sinne kiertäneet. Mutta Viron puolella on milt'ei joka
ainoassa pitäjässä runolaulu viime aikoihin asti elänyt. Sitävastoin
Länsi-Suomessa jo 1600 luvulla, jolloin Käkisalmen läänin ja
Inkerinmaan yhdistettyä Ruotsin valtakuntaan, Virosta Karjalaan kulkeva
runovirta oli voimakkain, alkoi vanha runo väistyä hengellisten virsien
ja uudempien kansanlaulujen tieltä.[189] Lukuunottamatta lasten
tuuditus- ja leikkirunoja sekä loitsulukuja, joita käytännöllinen tarve
on ylläpitänyt, on aniharva runo Länsi-Suomessa muuten kuin jonkun
erityisen aiheen johdosta 1800 luvulle tallentunut.[190] Säilyttävänä
aiheena on ollut joskus paikallinen muisto, esim. Elinan surma
Vesilahdella, toisinaan joku vuosittain vietettävä juhla, niinkuin
voimme nähdä Länsi-Suomessa monin paikoin lauletusta Tapanin virrestä
sekä juuri esitetyistä Sääksmäen Ritvalan kylän Helka-virsistä.